”Tässä kirjassa kerron HYVIN rehellisesti!”

Teksti Harald Olausen

Susanne Päivärinnan kirja Kaikki tämä elämä (Teos, 2024) on turhamainen sekä itserakas alusta loppuun ja sitä vaivaa kokoomuslaisten helmasyntinä ns. älykkyysloukko. Rene Descartes kirjoitti vuonna 1637 kirjassaan Metodin esitys siitä, miten mahtavimmat ajattelijat pystyivät sekä suurimpiin hyveisiin että suurimpiin paheisiin: ne, jotka etenevät vaikkakin hitaasti, voivat päästä pidemmälle pysytellessään koko ajan oikealla tiellä verrattuna niihin, jotka kiirehtivät liikaa ja eksyvät oikealta reitiltä.

Descartes siis tavallaan keksi ensimmäisenä älykkyysloukun, jollei oteta huomioon jo vanhojen kreikkalaisten hybriskäsitettä. Ihminen on omituinen kuvitellessaan olevansa kaikkivoipainen ja jumalan kaltainen onnistuessaan kerran yllättämään ja ylittämään näin itsensä. David Robsonilla on ollut Descartes lähtökohtanaan kirjassaan Älykkyysloukku - miksi teemme tyhmiä virheitä ja miten tehdä parempia päätöksiä (Tuuma 2020) tärkeän kysymyksen: Vaikka olet fiksu, kouluttautunut ja olet hyvä siinä mitä teet, kuitenkin teet virheitä?

Robson sanoo rajanneensa aiheen käsittelyn kolmeen erityiseen kysymykseen. Miksi fiksut toimivat tyhmästi? Millaisia taitoja ja taipumuksia heiltä puuttuu, jotka voisivat selittää nämä virheet? Ja kuinka voisimme kehittää ominaisuuksia, jotka suojaisivat meidät monilta erehdyksiltä? Robson kertoo kirjottaessaan kirjaansa tarkastelleensa kaikkia näitä kysymyksiä yhteiskunnan jokaisella tasolla aloittaen yksilöstä ja päätyen suuria organisaatioita vaivaaviin virheisiin.

https://www.digivallila.com/l/miksi-teemme-tyhmia-virheita-ja-miten-tehda-parempia-paatoksia/

Kysymys on ylimielisten ja empatiakyvyttömien yhteiskuntaetuilijoiden ongelmasta ja kertoo, miksi he luottavat itseensä vaikka pitäisi kyseenalaistaa oma minä. Älykkäät ja koulutetut ihmiset oppivat tekemistään virheistään ja noudattavat toisten neuvoja muita epätodennäköisemmin. Erehtyessään heillä on myös paljon parempi kyky keksiä yksityiskohtaisia perusteluja oman päättelynsä tueksi. Heistä tulee omissa kannoissaan koko ajan järkähtämättömämpiä. Mutta vieläkin pahempaa, fiksut näyttävät olevan muita sokeimpia ajattelunsa vinoutumille, eli he eivät tunnista logiikkansa aukkoja yhtä helposti.

Seuraukset voivat olla kirjan kirjoittajan, Robsonin mukaan jopa vakavia. Yksilön kannalta tällaiset virheet vaikuttavat suoraan elämäämme. Yhteisön kannalta ne voivat johtaa oikeusmurhiin. Samankaltaiset virheet voivat johtaa hänen mukaansa mm. avaruussukkuloiden törmäämiseen, osakemarkkinoiden romahtamiseen ja siihen, että maailman johtajat ummistavat silmänsä ilmastonmuutokselta. Ja vaikka vaikuttaisikin, ettei näillä ilmiöillä olisi mitään yhteyttä, Robson väittää saaneensa selville, että samankaltaiset prosessit ovat kaikkien virheiden taustalla.

Päivärinnan kirja kuuluu tähän luokkaan itsensä väärin ymmärtäneet ja liian todesta ottaneet torvensoittajat. Kirja on osuva aikalaistodistus myös omahyväisen eliitin itseriittoisuudesta vieraantuneessa nykytodellisuudessa, missä eliitin hyvin pärjänneet pennut keksivät aikuisena tarinoita omasta erinomaisuudestaan ja hyvyydestään sekä osaamisestaan. He haastattelevat vuoroin toinen toisiaan, kehuen ja onnitellen itseään ylepalttisesti. Kehotan kaikkia inhorealismin ystäviä katsomaan oksettavan video-otteen Laajasalon ja Päivärinnan melko kehnosta esityksestä eilisestä Rosebud-Sivullinen-keikasta. 

Erityisen vakavaksi rikokseksi kirkasta älyä ja lukevaa yleisöä vastaan Päivärinnan kirja toimii siksi, ettei se kerro oikein mistään, vaan on pyhäkoulumaisen opettavana kliinisen selkeä - ja vieläpä kirjoittajan mukaan "umpirehellisesti" kirjoitettu: Uskokoot, ken haluaa! Minä en. Kirja on kaikkea muuta, eikä lainkaan superlatiivien ylistyslaulu. Se ei ansaitse sitä ylenpalttista suitsutusta, mitä medioiden kaverijournalistit ovat sille kuin maksettuina marakatteina suoneet, ennen ilmaispuffettia ja viinitarjoilua.

-Harald Olausen epäilevä Tuomas

https://www.teos.fi/Kaikki+tama+elama

"Tässä kirjassa kerron HYVIN rehellisesti!" Näin väitti kirjan Kaikki tämä elämä -kirjan kirjoittanut toimittaja-kansanedustaja Susanne Päivärinta eilen kirjakauppa Rosebud Sivullisessa haastattelijana piispa Teemu Laajasalo, joka edustaa nykyajan pinnallista julkkistyrkkyä, jolle kaikki julkkikset ovat tervetulleita kavereita vahvistamaan omaa julkkisroolia (vain Paavalin seurakunnan kaikkialle itseään tykyttävä kirkkoherra Kari Kanala on hänen kilpailijansa taiteellisilla kilpakentillä).

Julkisuudesta on tullut kovan luokan kauppatavaraa. Sillä myydään lehtiä, politiikkaa, tavaroita ja yhteiskunnallisia asemia ja arvostusta. Julkkikset haastattelevat toisiaan, ovat tuntevinaan toisensa HYVIN (tässä tapauksessa jo heti haastattelun alussa Laajasalo ja Päivärinta sanailevat kuin HYVIN toisensa tuntevat HYVÄT kaverit), ja kutsuvat toisiaan HYVIKSI kavereiksi. Laajasalosta on tullut uuden ajan pinnallinen markkinoitsija ja hypettäjä, kuten viime viikon Tuomas-messussa; https://www.tuomasmessu.fi/tuomasmessut/

Kun joku julkisuutta ammatikseen hämmentävä, ja hyväksikäyttävät aloittaa itsensä piilokehumisen väittämällä, "kertovansa HYVIN rehellisesti"-lausekkeen alleviivaten sen turhalla mutta tunteellisella sanalla HYVIN, kyseessä on pakosta, joko harhaantunut ja lapsellinen mieli, tai vääristynyt kuvitelma roolistaan elämässä, tai mikä pahinta, juuri se suuri kaikissa suurissa tarinoissa piiloteltu valhe, joka on lajissaan niin uskomaton, ettei sitä muuten uskottaisi.

Moraalifilosofit ovat parhaiten onnistuneet selvittämään valhetta. Nykyaikana "valheen tutkiminen valtamedioiden pahuutena" edellyttää myös "toisenlaisen ulottuvuuden" hyväksymistä sellaisen, missä sekä ihmismieleen että yhteiskuntaan kuuluva ei-rationaalisuus otetaan tosissaan huomioon. Ikävä totuushan valheessa on se, että valhe on se joka tätä maailmaa pyörittää. Valehteleminen on totuus kaikissa mahdollisissa tilanteissa-väittämä ei ole yksinkertainen ja helppo tutkimuskohde, mutta yritetään silti ottaa siitä jotain selvää Päivärinnan tapauksessa, sillä hänelle kaikki mikä valehdellaan on totta, ja kaikki mitä muut puhuvat totena on valetta eli toimittajan paradoksi.

Yksi viestinnän sääntelyn osa-alueista on kilpailu, jota on käyty yksityisen ja valtiollisen Yleisradion välillä ja käydään tänään vielä voimakkaammin. Päivärinta edustaa tässä pelissä poliittisia valheen markkinamedioita, mitä ei ole helppo paljastaa, koska joskus valehtelija kertoo asiasta vain vähän ja yleisesti yksityiskohtia välttäen. Määritelmä sopii hyvin sekä valtamediaa vastustavien vaihtoehtotoimittajien, että itse valtamedioidenkin harrastamalle tavalle valehdella silloin, kun halutaan tilauksesta luoda tietyn valtaideologian virheellisiä käsityksiä suurille massoille, ja vaikuttaa propagandalla sekä massojen ymmärrykseen että käyttäytymiseen oma etu edellä. Juuri näin tekee tieten tahtoen myös haastattelijan roolin taakse piiloutuva piispa.

Voimme siis olettaa, että haastattelu ei olekaan varsinaisesti niinkään mikään haastattelu. Se on ehkä enemmin esittelyn ja hyvänmielen välimaastossa kulkeva omakehun tehtailu. Mitä kirja sitten sisältää? Ei ainakaan analyyttista kritiikkiä Päivärinnasta itsestään toimittajana tai mediakritiikkiä, asiat, jotka olisi kiinnostavaa kuulla toimittajan itsensä kokemana. Päivärinta on niitä julkkistoimittajia, jotka elävät oman itsensä kehumisesta, ja liikuttuvat omista jutuistaan, kuten Päivärinta teki keväällä eduskunnassa pöntössä itkiessään siitä, millaista oli kuulla rasistista pilkkaa lapsena mustasta naamastaan.

Laajasalon mukaan Päivärinta kirjoittaa vuolaasti sivukaupalla omista lapsettomuushoidoistaan, ja se jo kertoo kirjan kohdeyleisönä olevan samanikäiset kaupunkilaiset keski-ikäiset naiset. Turhaan Päivärinta ei ole aloittanut uraansa naistenlehdissä. Inhimillinen juoruilu kiinnostaa edelleenkin maailmassa ehkä eniten naistenlehtiä lukevia suomalaisnaisia teineistä mummoihin. Ja tuleehan se limainen elementti jo heti aluksi sieltä. Laajasalo esittelee kirjan olevan HIENO.

Mutta juuri silloin kiinnostus kirjaa kohtaan lopahtaa. Jos kirjasta käytetään tyhjänpäiväisiä fraaseja HYVIN ja HIENO, se ei voi olla todellisuudessa sellainen. Kirja vaikuttaa tylsältä ja kaikkea muuta kuin kiinnostavalta, ellei sitten halua lukea Päivärinnan itsensä valitsemia paloja Päivärinnasta itsestään. Paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut, jos Päivärinta olisi toteuttanut alkuperäisen idean kirjoittaa kirja Ylestä otsikkona MAMMUTTI, kuin jatkoksi Jussi Erosen Ylegate-kirjalle, keskittyen mediapolitiikkaan ja Ylen sisällä paljastuneisiin skandaaleihin. Nyt tuo Mammutti on kirjassa Päivärinta, joka paikoin pakenee fiktiiviseksi tarinoinniksi jullkkispiispan lyödessä lisää vettä yhdentekevän höpinän alttarille, ihan kuin Pauli Aalto-Setälä (kok.) kirjaohjelmissaan.

Olen Ylegate-kirjasta aiemmin kirjoittanut Iisalmen ja Savon Sanomiin sekä Mediaesseitä (2018)-kirjaani ja myöhemmin DigiVallilaan:

-https://www.digivallila.com/l/nyt-se-on-vihdoin-alkanut/

Ylegate-kirjaa lukiessa tuli mieleen asian surullisempi ja syvästi inhimillinen puoli toimittaja Markku Valkosen vuonna 2003 esittämä ennustus toimittajista, jotka käyttäytyvät aivan kuin he olisivat erehtymättömiä, ja joita ei saa arvostella ilman, että he ryhtyvät kostamaan huomauttelijoille. Jos Ylegate-kirjan mukaan kirjan kirjoittajat ovat toimineet yhtä hyökkäävästi ja häiritsevästi esimiehiään kohtaan, kuin mitä ilmeisemmin ovat, miten he ovat käyttäytyneet sitä suurta enemmistöä kohtaan, joka ei ole ollut heidän kanssaan samaa mieltä, vaan on jatkanut omia töitään kiltisti nurisematta esimiestensä ohjeiden mukaan?

Päivärinnan kirja olisi voinut kysyä tällaisia oikeita mutta samalla ikäviä kysymyksiä. Mutta ei tee niin, koska on heppoinen höpöjuttu erään jullkkistoimittajan luuloista itsestään. Pitää aina olla varuillaan, kun toimittaja aloittaa itskehuisen puheensa väittämällä PUHUVANSA REHELLISESTI! Niin hän varmaan tekee, mutta kenen silmin rehellisesti, onkin jo eri asia kokonaan.

Yle on kokoomuslaisistunut. Yhteiskunnallisissa toimituksissa valtaa tuntuu pitävän itsestään ääntä ja omasta yhteiskunnallisesta tiedostamisestaan takuuvarmana edelleenkin jonkin sortin harakkalaismafia, vaikka suoraan SDP:n jäsenrekisteristä palkattujen suurten ikäluokkien demaritoimittajasukupolvi on jo jäänyt eläkkeelle, eikä uusia demareita riitä palkattavaksi enää edes vahtimestarin virkoihin. Valkonen väittää toimittajaliiton olleen aikoinaan sosiaalidemokraattisesta puolueesta irtaantuneen skogilaisen siiven toimittajien ideologisista syistä syntynyt ammatillinen järjestö. Sen vaiheet heijastelevat Valkosen mukaan 1950-80-lukujen Suomen kiihkeää politikointia. Silloin monet poliittiset ryhmät ottivat rahaa vastaan ulkomailta.

Päivärinta ei kirjoita niinkään toimittajana kriittistä Yle-osuuttaan kuin enemmin poliitikkona. Hän näpäyttää, että Yleisradiossa monesta tv-toimittajuutta yrittäneestä tulee aina jossain vaiheessa jonkin sortin pikkupomo tai esimies, kun itse toimittaminen ei oikein suju:" Näin heistä tulee esimiehiä niille tv-toimittajille, joilla juontohommat sujuvat." Yksi sellainen ei ollut Päivärinta itse. Hän ehti erota ennen kuin olisi muuttunut sellaiseksi. Yle-kritiikki vaikuttaa olevan kirjan antoisinta satoa toimittajan silmin katsottuna. Mutta jokin kirjassa on pahasti pielessä. Olisiko ollut parempi, jos joku muu olisi kirjoittanut Päivärinnasta?

Jokaisen totuutta kopeloivan toimittajan tulisi muistaa Ciceron velvoittavat sanat:"Hyveessä on olennaista kyky oivaltaa, mikä missäkin asiassa on totta ja aitoa, mitkä ovat asioiden keskinäiset suhteet, mitkä seuraukset ja edellytykset ja mikä on minkin syynä." Kirjan pääsanoma ei olekaan itse kirjoittaja, joka asettuu ulkopuolisen itsensä tarkkailijan asemaan suhteessa maailmaan. Pääosassa on demareiden ja suositun ex-pääministeri Sanna Marinin haukkuminen, ja maineen moukarointiviikkojen jatkaminen. Se myy enemmin kuin hyvin ja nousee isoihin otsikoihin, kuten nykyisin kokoomuksen Verkkouutisissa työskentelevän, entisen Ilta-Sanomien törkytoimittajan jutusta voi lisää pahaa oloa imeä sisäänsä: https://www.verkkouutiset.fi/a/sanna-marinilla-nousi-paahan-big-time/#68aebccc