10 uutta romaania Romaani 9 Saara Cantell, Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi, 2021,

Teksti Professori Timo Airaksinen

Nyt löytyi sellainen romaani, oikea vanhanaikainen romaani, jota tätä sarjaa kirjoittaessani olen koko ajan etsinyt. Siis sellainen jota lukee mielikseen ja jonka kertoma tarina kiinnostaa lukijaa. Heta Gylling on lukenut näitä arvosteltavia kirjoja myös, ja tämä on ensimmäinen joka saa hänen varauksettoman hyväksyntänsä. Heta sentään lukee ainakin viisikymmentä romaania vuodessa, joten hänen sanansa merkitsee jotakin. Tosin hän on nainen ja minä mies, olemme siis ihan oikea heteropari, joka on otettava huomioon. Cantell kirjoittaa naisista naisille ja se puri Hetaan. Entä minä? Tiedän minä jotakin naisista, kun olen elämäni heidän seurassaan viettänyt, jopa melkoisen hyvällä menestyksellä: ei ole paljon tarvinnut miesseuraan pakoon hakeutua. Mutta jos jotakin, tätä kirjaa lukiessa tuntee sukupuolten välisen ontologisen kuilun syvyyden ja kylmyyden, ja sitä Cantell korostaa kirjassaan. Ei mitenkään avoimesti ja osoitellen - eikä ainakaan argumentoiden - vaan antaen ymmärtää miten on.

Puhutaan sukupolvien välisestä kuilusta, mutta sitä Cantell ei noteeraa tässä muhkeassa sukupolviromaanissa. Nuoruus, vanhuus ja uudet sukupolvet sulautuvat yhteen saumattomaksi jatkumoksi, paitsi että romaani on aloitettava ja lopetettava johonkin, se kun on vain pätkä elämää tai jana erotettuna viivasta. Romaanissa tämä kaikki on luontevaa mutta samalla keinotekoista, vaikka esipuhessaan tarinallisuuden luonteesta kirjailija korostaakin muistin relatiivisuutta ja siten sen erehtyväisyyttä - jos tätä sanaa tässä yhteydessä voi edes käyttää. Tarinat ovat tarinoita, eikä niihin sovellu mikään totuuden kriteeri, tai ehkä koherenssi.

Filosofiassa totuuden koherenssikriteeri tarkoittaa ison aineiston sisäistä ristiriidattomuutta. Pienessä aineistossa, esimerkiksi yhdessä tarinassa ristiriidattomuus on helppo saavuttaa. Mutta kun tarina-aineisto laajenee ja laajenee, tarinaan alkaa tulla ristiriitoja, joka tietysti tarkoittaa, etteivät ne ole tosia eivätkä edes kuulosta tosilta. Loppujen lopuksi tarinoiden kokonaisuus on aina joissakin kohdin ristiriitainen, joka tarkoittaa epätotuutta - tai tarinoiden kohdalla uskottavuuden ja luettavuuden menettämistä. Cantell olisi voinut käyttää tätä kerrotun totuuden relatiivisuutta hyväkseen, mutta ei sitä tee. Hän kavahtaa kerronnan ristiriitoja aivan turhaan, kun hän kuitenkin korostaa tarinallisuutta. Keskenään ristiriitaiset tarinat ja kertomukset ovat kiehtovia arvoituksia. Tätä olisi voinut hyödyntää.

Lukija haluaa kohetentin tarinan, koska hän haluaa ikään kuin uskoa tarinaan. Ristiriidat ovat kiusallisia, niistä on päästävä eroon, koska lukija tahtoo toden tarinan. Ei hänellä siihen ole tietenkään oikeutta, koska hän lukee tarinaa ja tarina on mitä on. Cantell siis sanoo kertovansa sukutarinaa. Jotkut romaanit teeskentelvät kertovansa jotakin joka on fiktiivisesti tosi. Meilä on totuusromaaneja ja kertomusromaaneja. Väinö Linnan Pohjantähti -sarja on tyypillinen totuusromaani, koska se käskee uskomaan väitteisiinsä, jotka ovat ikään kuin totta. Cantell kirjoittaa korostetusti tarinaromaania.

Cantell liioittelee parissa kirjan metateoreettisissa katkelmassa tarinan merkitystä ja mahdollisuuksia antaen tarinalle ikään kuin tekstin monopolin, siis ikään kuin kaikki tekstit olisivat tarinoita. On olemassa tarinoita, kuvauksia ja argumentaatiota. Sillanpään Ihmisiä suviyössä kuvailee, filosofien tekstit argumentoivat, ja argumentaation ydin on päättely lähtökohdista loppupäätelmään. Kaikki laajat tekstit sisältävät nuo kolme elementtiä, enemmän tai vähemmän selkeänä osana kokonaisuutta. Mutta kukin teksti on tyypillisesti sitä mitä se on, kuvaus, tarina tai argumentaatio.

Kyse on siitä mitä tyyppiä teksti on, siis mikä noista kolmesta elementistä kulloinkin johtaa, vallitsee ja hallitseee. Hyvässä tarinassa kuvaillaan ja päätellään, mutta silti se on tyypillisesti tarina. Sen sisältönä on juoni ja tapahtumasarja joka johtaa lukijan jostakin johonkin kulkien esimerkiksi vanhasta uuteen tai tutusta tuntemattomaan. Tarinat kiinnostavat lukijaa ja vetävät hänet mukanaan omalla vastustamattomalla voimallaan. Tarina on aina dynaaminen, kuvaus staattinen nature morte, pysäytyskuva filmissä, still life, joka pakottaa pysähtymään ja ajattelemaan mitä kokee ja näkee. Tässä kuvaus on kuin tarinan vastakohta. Kuvauksesta ajatellaan pääsääntöisesti sen vastaavan todellisuutta - myös fiktiivistä. Silloin sovellamme totuuden korrespondenssiteoriaa - "Lumi on valkoista" on totta silloin ja vain silloin kun lumi on valkoista. Huomaamme jokaisen tarinan sisältävän kuvauksia: tässä kirjassa Kerttu on oikeasti taiteilija. Mitä hänelle sitten oikeastaan tapahtuu jää puolestaan kertomuksen ja tarinan varaan ja varjoon. Päättely todistaa jotakin jostakin lähtien, joko eksplisiittisesti julistaen tai implisiittisesti antaen ymmärtää.

Mitä Cantellin kirja todistaa? Jotakin sen on pakko todistaa, kun kerran kaikki tarinat todistavat jotakin, ainakin implisiittisesti. Ei Cantell mitään todistele, pois se hänestä, mutta silti hän todistaa. Profeetta todistaa mielessä julistaa, mutta Cantell ei tee tätäkään. Mitä hän sitten tekee?

Hänen tarinansa implisiittinen todistus on siinä, että miehet ja naiset ovat kokonaan eri maata. Tämä on sinänsä köppäänen juttu (kuten joissain Pohjanmaan murteissa sanotaan): miehet on Marsista ja naiset Venuksesta oli jonkinlainen idioottinen menestyskirja amerikkalaiseen malliin. Cantell kirjoittaa minkä kirjoittaa elegantisti, hallitusti ja jotenkin vähän vanhakantaisestikin, ja vanhakantainen on todistuksensakin. Naiset ovat mielenkiintoisia, syvästi tuntevia, taiteellisia, tieteellisiä ja luovia - synnyttäviä - elämän peruspilareita ja lähteitä. Miehet ovat tarpeellisia ja joskus ihan kivoja kuhnureita, kuten se Chilen komistus Javier joka suostuu panemaan Tuijan paksuksi noin vain kaveripohjalta. Tuija huomauttaa, että se kyllä vaatii seksiä, onko se ongelma, johon mies vastaa ettei ole. Niin miehen kuuluu vastata. Vaikka kyllä sen lapsen saa aikaiseksi ilman seksiäkin, kun mies masturboi itseltään siemenet ja ne siiretään naisen sisään jotakin uloketta käyttäen. Mutta Tuija on konservatiivinen ja edellyttää seksisiittämistä.

Tässä tuo kiltti ja kiva ulkomaan elävä on esineellistetty ihan esimerkillisesti. Tämä kirja esineellistää miehet, joka mieslukijasta, ainakin minusta on oikein piristävää. Ei me miehet tänä paivänä sen enempää ainsaita, eihän? Ei ainakaan me heteromiehen kuvatukset. Pitäisikö kysyä oikealta homokirjalijalta Harald Olausenilta josko hänellä olisi jokin freesi idea tässä kohtaa?

Miehet ovat kamalia. Naisopiskelija kirjoittaa hyvän proseminaariesitelmän metsänpeitosta, joka on jonkinlainen myyttinen näkemys ja käsitys metsän perimmäisestä pelottavuudesta. Kiehtova kohta romaanissa kieltämättä. Mutta sitten kelvoton "nallekarhumainen" professori, joka muuten paneskelee opiskelijaneitokaisia, varastaa tekstin, siis koko tekstin eikä vain sen ideaa käännätettyään sen ensin englanniksi opiskelijallaan. Kun tämä valittaa asiasta, professori kovin ylimielisee tapaan sanoo, että näinhän se menee. Mutta kun ei mene. Ei kukaan toisen proseminaarin englanninnosta noin vain varasta ja julkaise sitä sitten tieteellisessä lehdessä. Olen lukenut satoja proseminaariesitelmiä ja tunnen niiden tason (hoh-hoijaa). Varmaan tällaistakin muka akateemista tarinaa kerrotaan jossakin, mutta tarina on aina tarinaa.

Miehet eivät kestä, he dokaavat, turpoavat viinasta ja käyvät vieraissa. Heillä on tylsät porvarilliset ammatit. Naiset taas ovat, kuten jo sanoin, luovia ja hedelmällisiä. Yksi mieshomokin on, mutta hän hän tekee itsemurhan viiltämällä ranteet auki. Koulukiusattu raukka jää tietysti pelkäksi stereotypiaksi. Nämä ovat kysyttyjä teemoja juuri tänään, siis laitetaan ne mukaan tekstiin.

Tämä on leimallisesti kaupunkilaisromaani: Cantell kirjoittaa Helsingistä ja sen Töölöstä aivan uskottavasti. Maaseudullakin ollaan, mutta Helsinki on kertomuksen keskus ja hyvä niiin. Kuka kaipaa sitä ainaista maalaisuutta ja hämäläisyyttä Impivaarasta Niskavuoreen, joka on edelleen niin leimallista suomalaisuudelle? En minä ainakaan, kun asun Töölössä Suomessa ollessani, kuten kirjan henkilötkin. Naiset ovat taiteiljoita, siis tässä on taiteilijaromaani. Naiset ovat teatterinäyttelijöitä, joka on oikein kiinostavaa. Naiset tulevat hulluksi ja hoidetaan Lapinlahdessa, siinä hautausmaan kupeessa. Lopussa kuvataiteilija Kerttu, koko tarinaston kantaäiti josta kaikki alkaa, nousee Helsingin taidepiirien ylistämäksi neroksi, ylistäjien joukossa jopa Esa Saarinen.

Näin tarina alkaa ja loppuu: Kertun haaveet matkasta taiteen kehtoon, Pariisin, tuhoutuvat elämän eka panoon, se kun tuottaa sen tuloksen joka on Taivaan Isän tahdon mukainen, raskauden. Maailma luhistuu ja oikeus voittaa vasta viime sivuilla, postuumisti. Tuija on kuollut nuorena bussin pudottua rotkoon jossakin Alpeilla, korni ratkaisu kirjassa muuten. On niitä muitakin, mutta tämä on pahimmasta päästä: bussi rotkoon Alpeilla ja henki pois. Vain kuski jää henkiin, joka on jo ironian huippu. Jos tarina on Kertun tarina, alusta loppuun, tämä on kuin onkin taiteilijaromaani.

Melkein hävettää miehenä lukea tällaista kirjaa. Tulee vähän likainen olo kuin entiselle tirkistelijälle, Peeping Tomille, joka katselee vähän liian pitkään naapurin ikkunasta sisään illan pimeydessä. Mies tirkistelemässä naisen maailmaa ja maailmaan, onko se sitten oikein. Kaikki naisen hullutukset löytyvät tässä esille pantuna ja tekstiin sidottuna. Näin nainen ajattelee ja tuntee, näin hullunkuriset ovat hänen tarinoittensa aiheet ja niiden mukanaan kuljettamien kuvausten piirteet, johtopäätöksistä puhumattakaan. Cantell tavoittaa tekstissä naiseuden puheen oivallisesesti, hieman kömpelösti, joskus naivisti mutta aina uskottavasti ja hellyydellä. Teksti kulkee vaihtelevarytmisesti ja vetävästi maalaispappilan liioitellusta pyhyydestä miesgynegologin realistisesti kylmäävän katseen kautta yliopistolle ja sitä tietä hulluuteen.

Romaani on aina romaani, vain romaani sanoisin. Se avaa salatut maailmat sellaiselle katseelle, jota todellisuudessa ei ole olemassa, jota sosiaalinen todellisuutemme ei salli. Tämän romaanin maailma on täysin avoin ja mykistyttävän runsas kertoessaan kaiken maailman stereotypiat samoissa kansissa. Tälle suvulle, näille naisille tapahtuu aivan kaikki mitä tapahtua vain voi. Tämä romaani vertautuu runsauden sarveen, kornukopiaan, josta kaikki elämän ihmeet ja kummajaiset pursuavat esiin.

Mikäpä siinä, mitä enemmän väriä, sitä hauskempi lueskella ja nauttia. Mutta vakavasti puhuen: mitä uusi sukupolvi tietää vanhempiensa elämästä? Ei mitään, paitsi jotain epämääräisiä juttuja sieltä täältä. Kuka uskaltaisi sukeltaa omien vanhempiensa elämään ja isovanhempiensa elämään? Se vaatisi valtavaa rohkeutta, eivätkä vanhemmat kerro. Jokaisen ihmisen elämänkerta on loppujen lopuksi synkkien salaisuuksien verkko, jota ei kukaan tunne, ei edes ihminen itse. Ensin on hiljaisuus, vaikeneminen, ja sitten itsepetos joka seppelöi kummut (Samuli Paronen). Cantellin opus on fiktiivinen nimenomaan siinä, että se kuvittelee että sukupolvien välillä olisi tiedollinen yhteys - ei oikeasti ole. Ei kukaan tunne toisen tarinaa, ja siksi tarvitaan romaaneja, jotka kuvittelevat toisin ja avaavat tiet sellaisiin mahdollisiin maailmoihin joita ei ole olemassa. Cantell avaa maailman, jota koherentti tarina hallitsee, eikä sellaista ole olemassa.

Tässä kuitenkin muistutan kahdesta eri asiasta. Mielisairaalassa vietetty aika on elämän parasta aikaa. Ja ennen kaikkea, muistakaa tämä, miespuolinen professori on kaikista pahin. Häntä siis kavahtakaamme.

xxx