Agatha Christie uusissa kuosissa

Teksti Harald Olausen

Viime aikoina televisiolle on tehty Agatha Christietä uusissa kuosissa vanhan sapluunan pohjalta kertomalla tarinoita ilman niiden vetovoimaisia keskushenkilöitä Hercule Poirotia tai Miss Maplea. Ratkaisu on outo, sillä juuri nämä kaksi henkilöä ovat toimineet tarinoiden inhimillistäjinä ja sidoksina, joiden kautta olemme voineet kokea turvallisesti kauhunhetkiä olohuoneissamme. Nyt on toisin. Maailman pahuus näytetään meille ilman suodattamia alastomimmillaan. Kun uusia Christieitä katsoo ilman kertojan opastusta, niiden olemus on paljon raadollisempi ja samalla kammottavampi kuin Poirotin tai Miss Marplen silmin läpi nähtynä niissä, kun on enemmän ruumis-mieli-pohdintoja ja metafyysistä (epä)todellisuutta kuin aikaisemmissa.

Uudet versiot ovat tätä päivää. Christie on aina ollut suorasukainen ja paljastanut sen ajan kaksinaismoralismia ja kulissien takaista pimeää maailmaa, josta riitti motiiveja häväistystarinoihin aina kirjoihin asti. Miss Marplesta puhdistetut uudet versiot on täytetty vielä runsaammin seksuaalisilla motiiveilla tämän päivän katsojan makua vastaamaan. John Malkowichin tähdittämä Poirot on ABC-murhissa surullinen vanhus, jota vaivaa menneisyyden haamujen lisäksi omat epäonnistumiset ja suuren yleisön ihailun vaihtuminen halveksuntaan ja vähättelyyn samaan aikaan kun fasismi nosti päätään koko Euroopassa – myös Briteissä. Malkowichinm joka on MELKO ÄLLÖ, Poirot ei ole kovinkaan onnistunut eikä täydennä David Suchetin Poirotia juurikaan.

M:n Poirot onkin kompleksisempi hahmo. Hänellä on salaisuus, jota hän ei halua paljastaa. M:n Poirot on valehdellut olleensa poliisi Belgiassa. Hän oli pappi, jonka seurakunnan saksalaissotilaat polttivat kirkkoon. Hän menetti uskonsa ja on yhä edelleenkin vihainen jumalalle. Hän lupasi seurakuntalaisilleen jumalan pelastavan. Mutta jumala petti hänet. Siitä viha ja katkeruus. Poirot saa uudenlaisen habituksen ja selityksen sille miksi on, millainen on. Hän ei siis ole enää turhamainen ja hienosteleva sipsuttelija, joka on taustaltaan poliisi, ja viihtyy rikkaiden seurassa hienoissa kartanoissa pelaamassa yläluokan suosimaa murhaajaleikkiä, vaan hiljaa sisällään kärsivä kristushahmo, joka ei saa rauhaa itsensä kanssa eikä rauhoitu.

ABC-murhien loppukeskustelu tappajan ja Poirotin välillä on kiihkoton mutta samalla myös kokonaisen rikollisen mielenkuvan avaava spektaakkeli. Murhaaja luulee olleensa ja tehneensä ihan toisin kuin todellisuudessa. Hänen silmänsä avaa vasta Poirotin koskettavat sanat, jolloin murhaaja asettuu samalla valheen tasolle kaikkien muiden murhaajien kanssa: valhe on murha. Mutta Poirot saa kuin saakin älykkäältä murhaajalta nenilleen, vaikka on saanut samalla kunnianpalautuksen yleisön silmissä ja vaikuttaa ulkoisesti piristyneeltä ja hyvävointiselta. Onko murhaajan sanoissa totta, että hänen veljensä vaimon Hermionen syntymäpäiväjuhlien murhaleikki vei hänet mennessään ja hän viehättyi ajatukseen murhasta eräänlaisen pelinä?

Christien maailma on perienglantilainen, ja suoraan sen kuumasta puritanismin ytimestä, vaikka hän antaakin ymmärtää, ettei esimerkillisiä ihmisiä ole montaa. Taustalla vaikuttaa perisynti, joka kannustaa meitä ottamaan pieniä askelia kohti korkeampaa moraalia. Ehkä se saa meidät ymmärtämään, että omat inhottavilta tuntuvat luonteenpiirteemme ovatkin ihmislajin luonnollisia ominaisuuksia kenelle muullekin tahansa, ei vain minulle. Mutta Christie ei ole lainkaan kristillinen. Hän korostaa kristillisiä paheita, kuten ylpeyden synti, malliset himot sekä katumattomuus, mitkä kertovat kaikkialla ihmiskuntaa vaivaavasta henkisestä ja moraalisesta eli hurjasta valehtelemisen kyvystä ja halusta, oli kyseessä mikä tahansa helposti huijattavissa oleva asia.

Näin Christie paljastaa todellisuuden koko typeryyden kaikessa alastomuudessaan juuri sieltä kohtaa, mistä emme huomaa ympäristömme huijaavan meitä, kun näkymättömät voimat ajavat meitä itsetuhoon ja ihmistä tuhoon. Murha on vain kaiken pahan olon, kiusaamisen ja vääryyden huipennus, joka herättää meidät pohtimaan laajemminkin ihmisen- ja erityisesti omaa – pahuutta. Mutta myös johtajiemme kyvyttömyyden ymmärtää omia virheitään ja rikoksia. Oman vastuun tai syyllisyyden tajuaminen on aina vaikeaa. Se perustuu siihen missä maailmassa elämme. Christien maailmassa minkäänlaista viattomuutta ja täydellistä hyvyyttä ei ole koskaan ollutkaan - ei sinne päinkään, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen. 

Silti hän on optimistinen ja parantumaton romantikko. Hän haluaa korjata vääryyden ja antaa ihmisille uuden mahdollisuuden lisäksi toivoa ja romanttista rakkautta. Siinä mielessä hän on hyvään uskova idealisti. Se mikä vanhoissa "poiroteissa" ja "missmarpleissa" viehätti, oli syvästi inhimillisen ja elämää ymmärtävän otteen lisäksi pehmeiden faktojen käyttö, joihin liittyi aina ymmärtävä tulkinnanvaraisuus sekä antiikin draamojen tapaan puhtaus, moraalinen suoruus sekä rehellisyys, he kun molemmat kuuluivat tahrattoman idealismin sukupuuttoon jo kuolleeseen sukupolveen; puhtaus ei tarkoita itseriittoista ylemmyyttä, vaan aitoa halua olla hyvä ja etsiä sitä myös muista, ja sen tavoittelu edellyttää aina jonkinlaista menneisyydestä vapautumista. 

Tosielämässä se ei ole mahdollista. Siinä mielessä ne eivät ole realistisia vaan toiveita, ettei ihminen myrkyty ja katkeroidu pahaksi joutuessaan kohtaamaan asioita, jotka muuttavat häntä ja uhkaavat hänen ihanteellisuuttaan. Tarve tarinan päivittämiseen on ollut ilmeisen (raha?) suuri, vaikka lopputulos ei ole yhtä innostava kuin vanhemmissa sarjoissa siitä huolimatta, että jälki on tasaisen tyylikästä ja näyttelijät hurmaavan osaavia. Ote on kylmän kyyninen; asiat ovat miten ovat, eikä sittenkään niin – yleensä jopa huonommin, ja ihmiset pahempia miltä näyttävät ensi silmäykseltä pikaisesti katsottuna. Uudet Christiet on tehty televisiosarjoiksi, joissa on kauhuelokuvien tunnelmaa ja ahdistava rytmi sekä piinaava tunnelma.

Ne ovat etovia ja kylmiä, ja niiden karmaisevaisuutta lisäävät musiikin lisäksi murhat sekä murhaajat alastomina silmiemme edessä ilman turhia psykologisointeja. Kilpailu katsojista on niin kovaa, että vanhat sosiaalista vastuuta korostaneet Christietkin pitää kaivaa esiin koipussista ja uudistaa sopivasti ajan henkeen seksillä ja kauhulla lisättynä . Mutta Christien tarinat ovat ehkä hieman yllättäen edelleenkin kiinnostavia. Näytelmäkirjailija Samuel Becketin tavoin meidän kannattaisi pysähtyä ihmettelemään jokaisen epäonnistumisen kohdalla ja arvioida sen hyötyjä, ihmisyys kun näyttäytyy Christien tarinoissa juuri sellaisena, kun se tässä hetkessä on – epävarmalta. Silloin ymmärrämme, miksi usein se mikä vaikuttaa järjettömältä, onkin kaikkein kiinnostavinta.