Arvostelu: Harald Olausen, Tavallisen mielen huokauksia (Kulttuuriklubi, 2024)
Teksti professori Timo Airaksinen: "Mutta pitää muistaa, että moni katsoo näkemättä mitään. Tätä kai tämä Haraldin runoelma ajaa takaa: katso, minä näytän sinulle, jotta sinä näkisit suuruuden pienessä ja erinomaisen tavallisessa. Mitä meillä muuta olisikaan."
Kirjoitin tähän isoon kirjaan (302 s.) esipuheen, mutta se koskee kässäriä. Tämä itse kirja on eri maata. Lukija voi sitten päätellä mihin suuntaan runoilija meni – minusta oikeaan ja hyvään suuntaan. Nyt käsissä on jotakin muuta kuin se kässäri. Käsissä on runokirja parasta laatua, tai ainakin laatua.
Harald teeskentelee olevan tavallinen mieli ja mies, joka nyt ei pitele lainkaan paikkojaan. Ei runoilija ole koskaan tavallinen, vaan on hän tavaton. Siis on ilman tapoja ja siksi kummallinen. Tavat ovat pahasta, paitsi hyvät tavat, muut ne kankeuttavat ajattelun ja kaiken kankeuden takana on kuolonkankeus ja hengen liihottelun estyminen.
Nyt Harald, kotkanpoika, nousee siivilleen ja kirjoittaa ihan mukavia omalla tyylillään. Ei vittuilua, ei repimistä, ei isoja tunteita, ei kummallisia lauseita, ei ihmemiehen otteita, vaan tavallisia huokauksia tavattomasta maailmasta. Kirjan parissa viihtyy – kyllä kannatti haukkua se kässäri.
Harald ei runoile omaelämänkertaa. Se on hyvä. Kuka siitä olisi kiinnostunut, kun jokaisella on jo omansa. Toki Haraldin elämä on kerran arvoinen, mutta arvokkaampaa on runoilla todellisista asioista ja oikeasta maailmasta, siis siitä joka meille elettäväksi on annettu.
Kreikkalaisten mukaan jumalten yläpuolella on taipumaton kohtalo, mutta Herakleitoksen mukaan ihmisen kohtaloksi koituu se mikä hänessä on. Kohtalomme on sieluumme kirjoitettu – moinen fatalismi on aina kiehtonut minua traagisuutensa takia. Siitä minä kirjoittaisin, jos osaisin.
Mutta taiteellisuuden lahjaa eivät kohtalostani päättäneet taivaan raivottaret minulle suoneet. Mitä sellaisella filosofi olisi tehnyt? Haraldille soivat he taiteen lahjoja noin sopivassa määrin, juuri niin ettei mene överiksi ja rupea vääntämään ja kääntämään runoa päivät pääksytysten ja yöt perässä. Siinä menisi loistokas esseisti ja kulttuuripersoona ihan hukkaan.
Ja vielä jää aikaa kirjoittaa romaania. Ennen aikaan romaani oli halveksuttu laji ja eeppinen runous suurinta taidetta. Sitten romaani tuli ja voitti eeppisen runouden pilkkoutuessa pieniin jänniin paloihin lukijan maistella.
Näitä Haraldkin kirjoittelee sanallisia iskujaan, joiden toivoo osuvan lukijan sielun herkkään kohtaan. Ja mikseivät ne osuisi? "Lammikossa voi nähdä tähtiä", tosi on (#97, s. 152). Siitä vain lukemaan, jottako tässä lätäkössä niin tähtiä näkyisi. Ei kukaan katsomatta tiedä. Vaivautua katsomaan ihan itse, siinä modernin maailman hyveistä olennaisin.
Mutta pitää muistaa, että moni katsoo näkemättä mitään. Tätä kai tämä Haraldin runoelma ajaa takaa: katso, minä näytän sinulle, jotta sinä näkisit suuruuden pienessä ja erinomaisen tavallisessa. Mitä meillä muuta olisikaan.