Bernardo Bertoluccin mestarillinen Fasisti

Teksti:

Harald Olausen

Näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa juuri täytettyäni 15-vuotta vuonna 1977 kotkalaisessa elokuvakerho Majakassa elokuvaohjaaja ja Suomen elokuvakerhojen liiton puheenjohtajan (SEKL) Tarja Laineen esittelemänä. Sen jälkeen en ole ollut entisenlainen. Pelkäsin pitkään, että samanlaisia voimattomuuden sekä tuskan kokemuksia viattomana lapsena läpikäyneenä minulle kävisi samoin kuin elokuvan pääosanesittäjälle. Ehkä siksi elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, kuten kaikki muutkin maailman parhaat elokuvat, jotka ovat olleet pääosin yhtä pessimistisiä mutta samalla sekä vapauttavia että inspiroivia elokuvia. Väliin mahtuu niin osuvia yksilökuvauksia kuin tarkkoja joukkopsykoosin tutkielmia aina Chaplinista (Kuningas New Yorkissa), Eisensteinistä (Iivana Julma), Tarkovskista (Stalker) ja Wajdasta (Marmorimies) mutta Fasisti oli se, josta sain kimmokkeen löytää myöhemmin kaiken muun niin esteettisessä, poliittisessa kuin eettisessä mielessä.

Italialainen elokuvaohjaaja Bernardo Bertolucci oli hieman vanhemman ja kuuluisamman kollegansa sekä ystävänsä, Pier-Paolo Pasolinin tapaan oman aikansa tuotteena eräänlainen auter-ohjaaja, joka oli myös Pasolinin tapaan sekä runoilija että käsikirjoittaja. Elokuvan runollisuus lähti Bertoluccilla myös siitä lähtökohdasta, että hänen isänsä oli runoilija samoin kun venäläisen mestariohjaaja Andrei Tarkovskinkin, joka säilytti elokuvissaan alusta loppuun kuvien hämmennyksen runollisuuden. Bertolucci osasi yhdistää töissään älykkäästi oivaltavalla tavalla toisiinsa poliittisen historian ja psykoanalyysin. Runollisuus paistaa läpi hänen tavassaan esittää parhaissa elokuvissaan silmiemme eteen todellisuus kuvina, joiden kauneus tai kauhu hämmentää ja hurmaa mutta ei tyrmää tai muuta meitä tylsiksi idiooteiksi.

Ylen Teemalla parhaillaan katsottavissa oleva italialaisen elokuvaohjaaja Bernando Bertoluccin Alberto Moravian tekstiin pohjautuva traaginen psykologinen tutkielma rikkinäisyydestä ja sen sairauksista sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla Fasisti (Il Conformista 1970) aloitti 70-luvulla eurooppalaisessa elokuvassa fasismin henkilökuvan ja syyllisyyden psykologisten syiden syväluottamisen, mikä päättyi 11-vuotta myöhemmin unkarilaisen elokuvaohjaaja István Szabón ohjaamaan yhtä hienoon ja ehkäpä vielä vaikuttavampaan Mefisto-elokuvaan (käsittelen molempien elokuvien queertematiikkaa sekä yllättävää dialogisuutta ensi syksynä ilmestyvässä "HOMOELOKUVISTA" (Kulttuuriklubi 2021; luvussa Fasistin ja Mefiston dialogi)-kirjassani tarkemmin. Molemmissa elokuvissa taustalla on oman homoseksuaalisuuden kieltäminen ja turvallisen heteronormatiivisuuden kaapuun oman minän surkea piilottamisyritys; kysymys elämän ymmärtämisestä teatterina, missä voi vapaasti valita roolinsa mutta samalla unohtaa oma minä, rehellisyys ja eettisen elämänkatsomuksen. Kyse on siis toisin sanoen huoraamisesta, joka "piilotetaan näkyvinä vihjeinä itse elämään sekä todellisuuden varjoista". Fasisti ja Mefisto ovat molemmat mestariteoksia sekä myös psykologissti tarkkoja quuertutkielmia yksilön vallanhalusta että vallan vahingoittavasta vaikutuksesta yksilöön ja sivullisuudesta. Valitettavasti tällaisia elokuvia ei enää tehdä.

Bertoluccin nerokas Fasisti-elokuva alkaa päähenkilön eroottisen mielenlaadun kuvauksella, mikä päättyy lopulta samaan kuvaan, Alussa sängyssä makaa androgyyni olento pää tyynyyn päin niin, ettemme saa tietää onko hän nainen vai mies. Edes vieno ähkäisy sängystä ei valota meille enempää salaisuutta (lopussa huomaamme viehättävn pörröpään olleen hänen salattu homohimonsa ja nuori itseään myyvä katupoikahuora). Sekaannus ja piilottelu on osa sanomaa. Vasta lopulta kun kaikki on murtunut, päähenkilö tunnustaa itselleen kaiken olleen turhaa valhetta Se on tarkoituskin ja alkukuvan androgyynin olennon hiusten valtoimet laineet paljastavat myöhemmin katupojan maatessa lavetilla miksi se on niin tärkeää.

Fasistin leikkaukset ja valaistukset tehostavat psykologista sanomaa. Kaikki elokuvassa oleva tuntuu olevan hermostuttavasti veitsenterällä, niin aika kuin ihmisetkin. Kuvatut kohtaukset ovat itsessään pieniä kertomuksia suurten kertomusten sarjassa. Leikkaukset on tehty mielentilojen mukaan. Se mikä painaa päähenkilöä ovat hänen elämässään jo takanapäin mutta hän ei saa niitä mielestään. Ihan kuin niiden varjoon jäänyt todellinen minä ja elämätön elämä vaivaisi häntä. Kiltin pojan kasvot omaava päähenkilö pohtii haluaan olla normaali kerskaillessaan pingottuneena valheellisesti naisjutuistaan parhaalle ystävälleen. Hän haluaa turvallisuutta. Yleensä ihmiset haluavat olla erilaisia kuin muut, sanoo hänen paras ystävänsä, joka on sokea (puhuu radiossa Saksan ja Italian ystävyydestä ja siitä miten molemmissa maissa on syösty vallasta demokratia ja parlamentarismi), mutta sinä haluat olla samanlainen kuin muut - repliikki on elokuvan tärkeä avausrepliikki päähenkilön sisäisen maailman ristiriitojen ymmärtämisen alkulähteille.

Hän etsii suojaa erilaisuudelleen. Nainen on hänelle vain objekti, joka piilottaa hänen salaiset ja kielletyt tunteensa sekä halunsa - samoin kuten vallassa oleva ideologiakin. Nainen on hyväksytty turva ja pääsylippu hänet kieltävää maailmaa vastaan, olkootkin että nainen, jonka on valinnut teatraalisen rakkautensa näyttämöksi, on vain kevyt karikatyyri naisesta - ei paljon muuta. Mutta se on hänelle paljon, sillä hänen intohimonsa on jotain muuta - pelottavaa ja kiellettynä kauhistuttavaa. Hän on kahden jyrkästi erilaisen maailman riippusillalla toisiinsa yhdistävällä ei-kenenkään vyöhykkeelle ja pelkää katsoa alas ammottavaan rotkoon - kuten kaikki muutkin samassa tilanteessa olevat; kaikki se mitä kauheaa se on, paljastuu pikkuhiljaa jännityselokuvan muottiin puetusta elokuvasta.

Fasisti on elokuvahistoriallisesti mestariteos, jossa on erityinen paino leikkauksella ja valaistuksella. Se on myös selkeästi uusvasemmistolainen, mutta samalla myös hieman jälkijättöinen tulkinta poliittista historiaa ja psykoanalyysia yhdistellen kuvaten sivilisaation romahdusta ja aatteiden henkistä rappiota aina lähtien Aristoteleen pohdinnoista yksilön ja yhteisön välisestä päättymättömästä jännitetilasta. Marx-asiantuntija Terry Eagleton kirjoittaa Marxin kirjoittaneen ikään kuin poliittinen olisi yksinkertaisesti taloudellisen heijastuma. Siitä huolimatta Marx tutkii usein myös historiallisten tapahtumien taustalla olevia yhteiskunnallisia, poliittisia ja sosiaalisia motiiveja vailla vihjaustakaan siitä, että nämä olisivat vain pintailmentymiä syvemmistä taloudellisista motiiveista. Ihan samalla tavalla tekee Bertolucci Fasistissaan ja se antaa elokuvalle hieman selittelynmaksuisen jälkimaun.

Ja vaikka marxismiin myöhemmin pettynyt Bertolucci ei allekirjoittaisikaan elokuvan marxilaista tulkintaa, ettei sen pohjalla oleva ajattelu ole pelkästään todellisuuden "pohtimista" vaan aineellinen voima omasta ansiostaan, voi sanoa että juuri näin oli jo pelkästään Pasolinin vaikutuksesta Bertoluccin elokuvien laita aina Fasistiin saakka. Bertolucci hylkäsi myöhemmin Marxin teoriat unohtaen Godardin muistutukset siitä, ettei marxismi ole pelkkä kommentaari siihen olevaiseen, mikä meillä on ympärillämme ja mitä meille todellisuutena tyrkytetään, vaan juuri tämän illuusion muuttamiseen tarvittava tärkeä työkalu. Siksi Fasisti on myös eräänlainen merkkipaalu elokuvan radikaalin vallankumouksellisuuden voiman ehtymisestä ja radikaalien kyllästymisestä toisiinsa ja hajanaisuuden ajan alkamisen lähtölaukaus. Mutta Fasistissa Bertolucci oli vielä suoraselkäinen marxilainen, joka oli vasta liukumassa uusvasemmiston helmasyntiin: maailman ymmärtämiseen ja siitä pikkulapsen tavoin lässyttämiseen kyllästymiseen asti. Mikä hänessä sai aikaan tämän muutoksen olisi kiinnostava kysymys sekä elokuva- että aatehistorian näkökulmasta.

Bertoluccin myöhempi tuotanto ei ole enää niin vakuuttavaa Fasistin jälkeen. Siinä muutoksen laadullinen ulottuvuus. Hän ikään kuin menee helppoon ansaan maineensa kukkuloilla ja luulee voivansa vaikuttaa elokuvamaailman pahaan hyvällä maineellaan. Fasistista lähtien Bertoluccin elokuvat ovat piinallista tyhjyyttä täynnä. Kauniita kuvia vailla hänen aiempaa tavaramerkkiään jännittävää runollisuutta. Esimerkiksi Marlon Brandon tähdittämä "Viimeinen tango Pariisissa" (1972 Ranska) on kuin kalpea aavistus (puhumattakaan naivista kaksiosaisesta 1900-elokuvasta ja tyhjältä tuntuneesta Viimeinen keisari-spektaakkelista) hänen varhaisemmista nerokkuutta osoittaneista tuoreista elokuvatulkinnoistaan, kuten ensimmäisistä elokuvistaan "Viikatemies (1962 Italia) aiheenaan roomalaisen huoran murhatutkimus apunaan Pasolini, joka käsikirjoitti tämän hienon elokuvan sekä "Ennen vallankumousta" (1964 Italia) mikä on runollinen elokuvaessee älykön valinnasta, ja on saanut vaikutteita sen ajan kahdelta kovimmilta elokuvaneroilta, Michelangelo Antonionilta sekä Jean-Paul Godardilta.

Bertoluccin elokuvien eksistentiaalisen tuskan voisi hyvin esittää Shakespearen egomaanikkojen esikuvaksi noussut Hamlet kuuluisassa pohdinnassaan siitä, ollako vai eikö, kas siinä pulma; jalompaa onko kärsiä ja sietää kaikki iskut, nuolet julman kohtalon, vai asein käydä tuskainen merta vastaan, lopettaa kaikki? Fasisti-elokuvassa tulee päähenkilöstä mieleen toinenkin Shakeaspearen näytelmä, kuningas Lear, despoottinen mies, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi - ja tällä tavalla löydämme yhteyden tämän päivän kaipuuseen vitsasta ja rangaistuksesta sekä meissä elävässä pelossa paljastua syylliseksi kaikesta siitä, mistä interaktiivisesti ärhäkkä ympäristö keksii ja jaksaa syyttää meitä. Sekä Lear että Fasistin päähenkilö ovat keskeneräisiä tekeleitä, jotka tyhmyyden ikiaikaisessa epävarmuudessaan tekevät koko loppuelämäänsä haitanneet kohtalokkaat virhearviot omien päidensä menoksi. Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Lear on voimakastahtoinen mies, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, kun taas Fasistin päähenkilö ajelehtija ja ajattelija, jonka hauraan olemuksen läpi kulkevat painajaismaisesti kauniit valheet hänet radaltaan ulos itsestään singoten niin aatteina kuin haaveinakin.

Hyvät elokuvat ovat harvinaisia ja lumoavat kuin suurenmoiset freskot, jotka ovat maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä - lohtu ja toivo, jotta emme tässä narsistisesti häiriintyneessä historiattomassa ja aatteettomassa nykypäivässä, missä vain syödään, kulutetaan ja naidaan, kuka missäkin kaninkolossa, unohtaisi miksi olemme täällä, ja erityisesti miksi olemme ihmisiä. Siksi katsomme ja kaipaamme mieluummin elämää suurempien elokuvan mestariteoksien levollisen viipyvää ja tarkoin harkittua kuvakerrontaa (Kieslowski-Angelopoulos), missä silmä, ajatus, ja se unenomainen tajunnan ja alitajunnan välinen selittämättömien merkityskaaosten välitila paljastaa meille välähdyksenomaisesti peilin tavoin keitä me oikein olemme, ja miksi olemme sitä mitä olemme, kuin katsoisimme pakosta Finnkinon viimeiseen mieheen tehtailtuja järkyttävän limbomaisia ja älyllisesti epärehellisiä rimanalituskammotuksia, joissa toteutuu skandaalimaisella tavalla Walter Benjaminin kauhuennuste teknisen huiputuksen pontensioituessa elokuvagloriasta häviävän siihen aiemmin oleellisesti liittynyttä ainutkertaisuuden ymmärrystä.

Elokuvakriitikkona aloittanut Ranskan Uuden aallon ohjaaja Francoise Truffaut tunnettiin siitä, että hän horjutti kunnolla aikoinaan kivettyneitä arvostuksia, olemalla sekä villi, vapaa että kuriton, mutta myös äärimmäisen tinkimätön oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Truffaut oli profeetallinen kritiikeissään paljastaessaan nuorena elokuvakriitikkona oman aikansa ranskalaisen elokuvan helmasyntejä; elokuvien hedelmättömyyden ja elämänvierauden, kaavamaiset ihmiskuvat, sekä näiden tyhjänpäiväisten elokuvien ulkokohtaisuuden ja luonnottoman kirjallisen vuoropuhelun. Juuri tähän aikaan uppoaa hyvin vuonna 1970 valmistunut Bertoluccin Fasisti, huolimatta toisen ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Paul Godardin pariisilaisessa kahvilasta Bertoluccille saamasta kiukunpuuskasta. Syynä oli katkeruus siitä, että vuoden 68-sukupolvi oli häviämässä. Godrad koki Bertoluccin tehneen elokuvallaan sovinnon vallan kritiikittömien (sosiaalidemokraattisten?) myötäilijöiden kanssa. Toisaalta ranskalaiset jos mitkä tietävät fasismin lymyävän piilossa missä tahansa, sillä sekä Napoleon I että III aurasivat Ranskassa tietä fasismille populaarilla ja nationalistisella johtajakultilla, jonka Marx jo aikoinaan mestarillisesti nimesi "bonapartismiksi".

Fasismi on ovela yhteiskuntien jäykistäjä ja oiva työkalu umpikonservatiivisille johtajille viedä kansalaisiltaan tahto, toivo ja kiristää heidän mielensä äärimmilleen niin, että he alkavat nähdä toisissaan vihollisen sen oikean eli johtajansa ja hänen eliittinsä sijasta ja sotia keskenään. Juuri tätä sama Amerikassa ovat saaneet maistaa nyt neljä vuotta kyllänsä saaneina (toivottavasti) poliittinen pelle nimeltään Donald J. Trumpin alaiset mutta myös 50-luvulla Eisenhowerin kahden presidenttikauden aikana kommunisminpelottelulla, missä amerikkalaisen elokuvan " vasemmistolaisista roskista puhdistanut Nixonin suuri idoli, senaattori McCarthy oli FBI:n transuhomojohtaja Edgrar J. Hooverin mukaan oikeassa päätyessään syvällisissä tutkimuksissaan niin pitkälle, ennen kuin passitettiin mielisairaalaan, että Batman ja Robin olivat kommunistien salajuoni, jonka tarkoitus oli turmella amerikkalaiset terveelliset ja isänmaalliset nuorukaiset homoseksualismilla. Sen jälkeen kun Nolan teki oman Tom of Finland versionsa nahkahomo-Batmanista ja tämän prinssipuolisona hääräilleestä pikku-Robinista Hooverin sanat muuttuivatkin hetkellisesti lihaksi.

Siitä huolimatta, ettei elokuvan alkuperäisnimi ole Fasisti, se kuvaa erään hetken ja ihmisen traagista elämää fasismin ajoilta. Elokuvan vaihetoinen nimi voisi olla "Nimetön kirje". Mutta Fasisti on ihan hyvä suomennos ja sopii ajan henkeen, sillä fasismi oli nostamassa päätään vastavoimana vuoden 68 vapautumiselle ja uusvasemmistolle, joka oli syntynyt Britanniassa älymystön keskuudessa reaktiona Unkarin ja Suezin kriiseille vuonna 1960 perustetun "New Left Review"-lehden ympärille luottaen Marxin ja Leninin sijaan Rosa Luxemburgiin, Antonio Gramaciin, Herbert Marcuseen, Jean-Paul Sartreen, Pablo Nerudaan ja Ilja Ehrenburgiin.

Fasismiin taas kuului nationalismiin johtava yhteisöideologia, minkä mukaan kansakunta käsitetään fraternaalisena yhteisönä, mikä yhdistetään yleensä aina tunnetuimpiin esimerkkeihinsä Hitlerin Saksaan, Francon Espanjaan ja Mussolinin italiaan, mutta on sitä esiintynyt haitallisena muuallakin mm. Kroatiassa ja Romaniassa. Tutkijat kiistelevät siitä missä sitä on/esiintyy. Usein se on nykyjään piilossa pehmeän kuoren alla ja sitä auttaa umpimielinen kristillisyys, kuten Putinin Venäjän ortodoksifasismissa tai kommunistisessa Pohjois-Koreassa ja Unkarin sekä Puolan äärioikeistolaisten valtapuolueiden ihmisoikeuksien vastaisessa politiikassa. Fasismia on yhdistänyt/yhdistää toisten syyttelyyn omista virheistä keskittyvä valheellinen propaganda sekä vähemmistöjen sorto ja kansalaisten vapauteen tehdä, ajatella ja puhua mitä haluavat raju puuttuminen ja kovat rankaisutoimenpiteet sekä vainomainen ja yleensä myös joidenkin kansanryhmien joukkomurha.

Miten fasismi sitten nousee kuin tyhjästä ja tapaa kuin aikoinaan Raid puutarhassa? Se nousee vihasta, tietämättömyydestä ja petoksesta. Ehkä juuri tästä oli huolestunut Ranskan vasemmistoon pettynyt Godard haukkuessaan Bertoluccin niputtaen tämän samaan ymmärtäjien luokkaan, joka mahdollistaa kaiken sen, mitä kukaan ajatteleva ihminen ei haluaisi. Mutta ei Bertolucci ole antanut piiruakaan periksi miellyttämisenhalulle ja kompromissille nuollakseen uutta konsensushakuista valtakaanonia vaan näyttää mallin, joka sopii myös uusien hallitsijoiden korruptoituneen demokratian antihumanistiseen salajuoneen. Fasisti on myös siksi tärkeä, että se kertaa meille fasismin ikiaikaisen psykologisen kaavan typeryyden noustessa kusen tavoin vähä-älyisten ja vajavaisten ihmisten päihin ja ettei siltä voi välttyä kukaan missään, kuten tänään olemme saaneet karvaasti kokea ympärillämme uudelleen hulluksi menneen maailman sekopäisyyksistä ja ihmisvastaisuudesta.

Bertolucci on ottanut kameransa eteen kuvattavakseen italialaisen fasismin ja sen psykologiaa henkilökohtaisen tragedian ja syyllisyyden pohjalta. Elokuva on monitasoinen ja oivaltava muistutus ihmisen psyyken hauraudesta ja ihmisen halusta kuulua johonkin oli se sitten vaikka miten iljettävää ja lopulta tappavaa. Lähtökohtana Fasistissa voisi kuvitella olevan kirkon selviytyminen voittajana fasismista osin siksi, että sen rakenteet ovat fasistisia. Mutta ei Bertolucci sitä kuvaa. Bertolucci katsoo asiaa ristiriitaisten kuvien läpi unohtamatta elämää jäytäviä traumoja. Sitä paitsi Italiassa kaikki on toisenlaista kuin jäykässä ja kurinalaisessa Saksassa, Italiainen fasismi oli lähellä runoilijoiden futuristi-nimistä liikehdintään ja se ponnisti ymmärtäen pienen ihmisen tarpeita ja ammatillisista järjestäytymistä. Italian yhdistyminen Garibaldin johdolla vuonna 1870 jätti uudistukset puheiden asteelle puolivalmiina odottamaan aikoja parempia. Garibaldi väistyi kansan epäonneksi. Kuninkaaksi valittu Viktor Emmanuel II ei ollut uudistusmielinen. Italia eli kituutteli jotenkuten mutta yleensä huonosti tavallisen ihmisen näkökulmasta hänen johdollaan lähes maaorjamaisessa pysähtyneisyyden tilassa valmiina roihahtamaan liekkeihin myöhemmin pienestäkin kipinästä.

Bertoluccin elokuva ei ole historiallista yhteisön motivaatiota selvittävä vaan enemmänkin yksilötutkielma vastuuttomuudesta, valheesta ja petoksesta samalla kun se ennustaa idealismin tulevaisuudenongelmat ja vasemmiston mielikuvituksettomuuden ja huumorintajuttomuuden. Bertoluccin näkökulma aiheeseen on psykologisoiva ja tulkinta luo yhden selitysmallin myös fasistisen itsetyydytys-homouden vähemmän tiedettyyn pedofiili-voyereistiseen hyväksikäyttömaailmaan. Nuoruuden ahdistava eroottinen painajaisuni on tehnyt elokuvan päähenkilöstä elämässään varjojen puolella pelokkaasti liikkuvan miehenpuolikkaan, eräänlaisen varuillaan koko ajan paljastumisen pelossa olevan liikaa yrittävän ja sisäisesti todennäköisesti "androgyynihermokimpun", joka murtuu samaan aikaan kun fasismi kukistuu italiassa, hänen tunnistaessaan hyväksikäyttäjänsä äänen Rooman sivukujilla pikkupoikia pyydystävässä iljettävästä namusetäpapasta, hänen lapsuutensa komeasta trans-autonkuljettajasta samalla hetkellä, kun hän tajuaa kaiken olleen turhaa valhetta.

Elokuvan loppu on kuitenkin lohdullinen antaen toivoa kaikille meille oman elämiemme häkkilinnuille sirkuttaa hieman iloisemmin tyrannin kukistuttua. Hän ymmärtää olleensa suuri itsepetturi mutta ei syöksy epätoivossa kuolemaan, vaan antaa ensimmäisen kerran oman sisäisen äänensä puhua hänelle nuoren homokatupoikahuoran viehätyksen viedessä häntä. Kaikilla näillä hetkillä, jotka hän on jättänyt elämättä varjossa epäröiden, on nyt oma erityinen elämänsä, historiansa ja mielensä; ne kehittävät omat todellisuutensa ja historiansa toisistaan riippumatta toimien omalla logiikallaan. Hän on vihdoinkin vapaa. Vapautta kuristanut diktatuuri on murtunut ja hänestä on kuoriutunut vapaa yksilö toteuttamaan sitä mitä hän oikeasti sisimmissään ilman pakottavia sääntöjä ja kieltoja itse haluaa. Hän on menettänyt vain kahleensa - ei muuta ja maksanut kaikesta tästä saman hinnan kuin kaikki muutkin kohtalontoverinsa. Mutta yö on vasta nuori ja kaikkea voi tapahtua ja tapahtuukin, sillä nyt hän toivoo sitä enemmän kuin koskaan aiemmassa elämässään olisi uskaltanut edes sellaista uneksia.