Drunk – yhdet vielä eli Tanskan viinanhuuruinen vastine Lampaansyöjille!

Teksti Harald Olausen

"Erään teorian mukaan ihminen on parhaimmillaan, kun hänellä on alkoholia veressään. Neljän keski-ikäisen miehen ystäväporukka, kaikki lukion opettajia, päättää kokeilla teorian toimivuutta käytännössä. Ryyppy notkistaa olemuksen ja ajatukset, mutta ihmiskokeella on myös kohtalokkaammat seuraukset. Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-voittaja 2021. (Druk, Tanska 2020)."-Ylen Areena.

Tanskalaiset elokuvat ovat aina olleet kokonaan oma iloinen ja usein myös villin sekava juttunsa nuorten seksuaalisuutta käsitelleestä Tahdotko nähdä nätin napani (1978) -elokuvasta lähtien. Samoin Lars von Trierin ohjaamat tai Zentropia-yhtiönsä kautta tuottamat elokuvat, joissa kokeillaan monia rajoja. Ihan samoin voi sanoa mad Mikkelsenista, josta on vuosien saatossa kasvanut ison luokan maailmantähti, joka myös tekee ahkerasti juuriaan unohtamatta rooleja tanskalaiselokuvissa.

Drunk – yhdet vielä on kuin palkittu ja kiitelty tanskalainen vastine Veikko Huovisen Lampaansyöjille (1970). Meno on uhmaavan ruokotonta ja villiä pakoa kaupungin ahdistavista sääntöviidakoista mistään muusta välittämättä, kuin alkukantaisista himoista ja haluista vittu- ja viinalinjalla. Mutta kaiken tämän ulkoisen ja sisäisen paon omaan metsäläisyyteensä, elokuva näyttää tyylikkäästi uskollisena kainuulaiselle nälkämaan vaivaiskoivujen kieroon kasvattamalla anteeksipyytelemättömällä miesuholla.

Siinä missä Lampaansyöjät-elokuva, (1972) pääosissa aina yhtä veijarimaiset Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen, puhuvat menetetystä vapaudesta, ja kokeilevat elää roisisti yhteiskunnan pitkän käden ulottumattomissa hetken aikaa omatekoisessa metsärosvolaisuudessaan, tanskalaiset purkavat kirkekaardilaista elämänahdistusta kännin ja viinan avulla, vapauttaakseen ympärillään olevia kahleita ja kokeakseen sekä nähdäkseen itsensä sellaisena, kuin he ovat joskus villeinä poikina olleet.

Elokuvan opetus on ymmärtää ihmisen olevan ruumiin ja sielun yhdistelmänäkin vallinainen ja siksi ahdistunut. Kyse on siitä, miten ihminen voi, ja osaa suhtautua epäonnistumiseensa, ja onko se tärkeämpää kuin onnistuminen? Nykyhteiskunta on voittajien ja etuilijoiden yhteiskunta, jossa painotetaan onnistumista, vaikka se tapahtuisi muun elämän menettäen ja muiden kustannuksella väärin tai valheellisesti. Ihminen ei ole kone tuntuu elokuva viestivän meille. Ihminen on kokeilija ja epäilijä, joka epäonnistuu ja kuolee lopulta.

Elokuvalla voisi olla myös toinen nimi: Ihmiskoe. Siinä olisi ihminen vasta alkoholi, nykyhyteiskunnan mieltön täydellisyydenvaatimus vastaan elämän ymmärryksen heikot kohdat ja kirkekaardilainen ahdistus siitä, että on epäonnistunut (epäonninen) ja ahdistunut. Ja miten ihminen voi (ehkä) oppia ymmärtämään epäonnistumisen olevan tie onnistumiseen. Astelma on herkullinen. Paha on tavoissa, ei toiveissa.

Epäonnistuneet opettajat päättävät saada takaisin elinvoimaansa hulluttelun ja viinan kautta samaan aikaan kun nuoret oppilaat ottavat ensimmäisiä epäonnisia askeliaan kuningas alkoholin maisemissa. Raju ryyppääminen on osa aikuisuuteen liittyvää välikaista pahaaoloa ja siirtymäriittiä, mutta vanhemmat opettajat ovat esimerkki siitä, miten pahasti voi käydä ja sattuu kun vaihde jää päälle, vaikka vain piilevänä ohimenevänä mahdollisuutena maassa, jossa kaikki vauvasta vaariin ryyppäävät hullun lailla holtittomasti ja sekoilu on kansanhuvi.

Elokuva myös muistuttaa, että on vain hyväksyttävä omat puutteensa, jotta voi ymmärtää ja rakastaa itseään, elämää ja muita kanssaihmisiään. Elämä ei ole kympin viittajaoppilaiden triumfi mutta ei sitä ole tarkoitettu tuhottavaksikaan vaikkapa alkoholilla, josta myös Aki Kaurismäki on muistuttanut viime aikoina. Hän kun pitää suurimpana virheenään sortumista kuningas alkoholin jalkojen juuressa. Jo siksikin tämä elokuva on tarpeellinen katsoa kysymyksellä; onko ilo ilman viinaa vain teeskentelyä?

Elokuvan tilanteet ovat piinaavia. Viina on kuin pelastus arjen ongelmista päästäkseen. Pääosaa esittävä Mads Mikkelsen pelkää oppilaitaan ja heidän vaativia vanhempiaan. Hän valitsi perheen takia aikoinaan väärin opettajan uran, vaikka oli lahjakas nuori opiskelija, jolle povattiin hyvää akateemista uraa ja tohtorinhattua päähän apurahan turvin. Toisin kävi ja se kalvaa miestä sisältä varsinkin nyt, kun mikään ei maistu ja ratkaisemattomia ongelmia alkaa kasaantua liikaa kaikkialla missä hän vain on.

Hän ei ole yksin. Kukapa keski-ikäinen ei haaveilisi omasta ajasta ja rohkeammat vapaudesta. Muutkin hänen opettajakaverinsa ovat jämähtäneet paikoilleen niin ammatillisessa mielessä kuin omissa yksityiselämissään. Mikään ei enää maistu tuoreelta ja innostavalta. Lässähtäneet keski-ikäiset miehet vastaan villit ja kurittomat oppilaat-maailma, kuvaa elokuvan keskeistä sanomaa elämän epämiellyttävyydestä ja ahtaista rooleista, joihin sopeutuminen on vaikeaa, ellei jopa peräti mahdotonta.

Miehet ovat innoissaan mahdollisuudesta pistää ranttaliksi ja samalla haistattaa kaikelle. Sen verran iso veli kurkkii valvomassa olkapäillä, että aluksi he ajattelevat kyseessä olevan vain kokeen olla kännissä keskellä päivää ja kirjoittaa siitä sitten esseen muotoon psykologisen tutkielman eikä vain hölmöillä: "Tutkimus Finn Skåderudin väitteestä, jonka mukaan ihmisellä on syntyessä puolen promillen alkoholivaje."Tyyliljaina on komediallinen satiiri, mikä naurattaa vakavan asian kustannuksella.

Idea vaikuttaa hölmöltä, ja kuin suoraan siitä kohtauksesta Uuno Turhapurosta lainatulta, kun Simo selittää Härski-Hartikaiselle, mitä oli selittänyt kytille ratsiassa, kun poliisit väittivät puhalluskokeen jälkeen hänen olevansa kännissä. Simo joutui lääkärin määräyksestä juomaan kaksi pulloa kossua päivittäin ollakseen selvä. Ja jos hän ei juonut, hän oli kännissä eikä päinvastoin kuin laki ja poliisi väittivät. Ihminen on luotu vapaaksi- tanskalainen on selvä samalla tavalla kännissä DRUNK-elokuvassa kuin Simokin.

On hauska nähdä millaisella innostuksella miehet alkavat hurjan sekoiluseikkailunsa. Siinä on jotain lapsenomaisen viehättävää aitoutta ja nautinnollisen alkukantaisuutta. DRUNKissa känni keskellä päivää on vastaisku voimattomuudelle tappavaa kohtaloa vastaan ja samalla ainoa pelastusrengas, mikä on tarjolla sillä väistämättömällä matkalla kohti pohjaa, mikä ihmiselämässä alkaa kun täyttää neljäkymmentä vuotta. Hyvä, älykäs ja hauska elokuva vakavasta aiheesta hyvien näyttelijöiden näyttelemänä.

Elokuvassa on syvällisyyttä ja vakavuutta. Monimutkainen elämän kipupisteiden punnitseminen tapahtuu nuorten oppilaiden ja vanhempien opettajien maailmojen välillä, ne kun eivät olekaan niin erilaiset toisistaan, kun voisi luulla. Angsti on tarinan loppu ja alku oppilaiden elämä aikuisina. Tätä elokuvaa voi hyvin pitää pienenä mestariteoksena, ja ehkä jopa von Trierin Idioottien (1999) ja Rigetin (1994) jälkeen parhaana koskaan tehtynä tanskalaiselokuvana. 

Kaikessa hurjuudessaankin elokuvasta paistaa lämmin ja seesteinen lohdullisuus sekä ymmärrys ihmistä kohtaan- lliikaakin. Miinuksena pidän lopun auvoisuutta ja erään epäonnistujan saamaa kiitettävää numeroa. Se on pannukakku. Ellei sitten elokuva halua terapioida. Elokuva on kuin tilaistyö sosiaalihallitukselta vähentää nuorten häiriökäyttäytymistä, humalahakuista juomista ja itsemurhia. Vanhan Tanskan yltiöoptimismi törmää kuitenkin karuun nykypäivään ja todellisuus pirstaloituu, kuva samenee.

Urheiluopettaja tekee itsemurhan hyppäämällä merellä ulos paatistaan. Samalla kun yksi mitätön elämä vaikenee hyisiin aaltoihin, opiskelijoiden kuoro laulaa taustalla vanhaa monotonista tanskalaislaulua:  "Rakastan maailman kirjoa, vaikka on huolia murheita. Näen maailman yhtä kauniina kuin esi-isäin aikoinaan. Jos muuten et jaksa taistella niin edes meidän kahden puolesta. Siksi rakastan maailmaa huolineen murheineen."

Mutta näin ei tapahdu unelmien poksahdettua rikki. Elämä ei sittenkään ole onnen täyttymys. Se alkaa jostain syystä, jota emme tiedä - vain loppu on selkeä. Koira ulisee paatissa yksinään. Opettaja on juuri hypännyt yli reelingin. Yksi tarina alkaa, kun toinen loppuu. Mutta minua vaivaa tämä KIITETTÄVÄ. Miksi se olisi muka tarinan kannalta oleellista? Ellei sitten kyseessä ole opetusfilmi koululaisille Tahdotko nähdä nätin napani-elokuvan tapaan onnellisten alkujen tuputtaminen. EI HYVÄ!

Elokuva laittaa meidät pohtimaan sitä, mikä on meidän omissa käsissämme oleva taika muuttaa kohtaloomme meille valmiiksi tarkoitettuun maailmaan. Ainoa mahdollisuus on asettua näiden opettajien tavoin hiljaiseen henkilökohtaiseen vastarintaan yleisiksi totuuksiksi muodostuneita latteuksia vastaan. Mitä elämä on, on se kysymys, joka heitä vaivaa ja jonka sisaren, ahdistuksen kanssa he flirttailevat mutta eivät lankea sen ansaan, sillä oikea vastaus on: KUOLEMA!.

Se pistää myös kysymään, onko millään sittenkään mitään arvoa, kun emme voi vapaasti vaikuttaa ympärillämme tapahtuviin asioihin muuten, kuin voimistelunopettajan tavoin puhaltamalla peli poikki? Onko millään mitään väliä, kun se on jo ohitse? Mikkelsen tekee elokuvassa hukatun elämänsä roolin tyylillä mutta myös koskettavan hienovaraisesti ja hiljaa. Lopun haikea tanssikohtaus ja oppilaiden juhlat on elokuvan kauneinta antia ja samalla anteeksiantoa itselle ja omille virheille.