Edwin Linkomiehen Keisari Augustus ja Rooman perintö sekä respublica-käsitteen ymmärtämisongelmat

Teksti Harald Olausen

Olen useaan otteeseen kirjoittanut siitä, miten muutama vuosi sitten (valitettavasti) kuollutta Kirsti Simonsuurta ja hänen teräviä huomiota antiikin kulttuurista (puhumattakaan yhdestä lempikirjailijastani Marguerite Yourcenarista) on alkanut kaipaamaan mm. kokoelman Nopanheittäjä (Kirjayhtymä 1989) pohdintoja mm. Theokritoksesta ja Pinderoksesta - ylevästä ja uljaasta poikien rakastajasta varsin, kun lukee Edwin Linkomiehen antiikkia käsiteleviä melko puisevia ja tyhjänpäiväisiä kirjoja, kuten Homerosta, josta olen kirjoittanut digivallilaan: - https://www.digivallila.com/l/homeroskritiikkia-filosofisia-kulttuuriesseita-2021-kulttuuriklubi-on-ilmestynyt/.

Keisari Augustuksesta hän on tehnyt vielä ohuemman henkilökuvan kirjassaan Keisari Augustinus ja Rooman perintö (Otava 1946). Monille antiikkia ja sen maailmaa vähän tuntevalle Augustinus on tuttu Minä, Claudius (I, Claudius) televisiodraamasarja, joka perustuu Robert Gravesin romaaniin Minä, Claudius ja sen jatko-osaan Claudius jumala. Minä, Claudius ilmestyi BBC:n tuottamana vuonna 1976. Sarjan on ohjannut Herbert Wise ja käsikirjoittanut Jack Pulman. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Rooman keisarikuntaan. Tarina seuraa Derek Jacobin näyttelemän Claudiuksen nousua hylkiöstä kunnioitetuksi keisariksi. Vuonna 2000 British Film Instituten kyselyssä ammattilaiset valitsivat sarjan kaikkien aikojen 12. parhaaksi brittiläiseksi TV-ohjelmaksi.

Augustinus ei ollut mikään eilisen teerenpoika, vaan kovapintainen peluri ja murhaaja, joka ei kaihtanut mitään keinoa päästäkseen ja ennen kaikkea pitääkseen valtansa. Simonsuuren erottaa Linkomiehestä selkeästi Linkomiehen pohdinnoista cicerolainen ymmärrys (juuri Ciceron suosituksesta silloiselta nimeltään Octavius katsottiin kelvolliseksi palvelemaan tasavaltaa 19-vuotiaana, ja heti kun Antoniuksen konsulikausi vuoden 44 päätyttyä oli kulunut umpeen, senaatti antoi Octaviukselle satajoukot ja nimesi hänet niiden päälliköksi preetorin arvoisena ylimyksenä):

- https://www.digivallila.com/l/ciceron-ihmisnakemys/

Linkomiehelle Rooman suuruuden aika oli täynnä tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä, mutta vähemmän ajatuksia ja aatteita ja se tekee kirjan lukemisen nykypäivän tietämyksen valossa piinalliseksi, varsinkin kun siitä tuntuu puuttuvat kaikkein tärkein eli kreikkalaisen sivistyksen pohdinta. Professori Timo Airaksinen pohtii kreikkalaisarvoituksia kirjoituksessaan digivallilassa otsikolla Herakleitos ihmisenelämä ja kuoleman virta:

- https://www.digivallila.com/l/herakleitos-ihmisen-elama-ja-kuoleman-virta/ 27.1.2021

sitä, miten ihminen on ajattelua, tietoa ja toimintaa. Tämä on tärkeä virta roomalaisuudenkin pohjalla. Airaksista on pitkään huvittanut seuraava ristiriita, jos se nyt on ristiriita: Herakleitos sanoo tutkineensa itsensä (8/101), mutta sitten hän sanoo myös, että ihmissielu on niin laaja ja syvä, ettet koskaan tavoita sen syvimpiä merkityksiä (42/45): " Sanoin pari vuotta sitten Suomen Filosofisen Yhdistyksen kuukausikokouksessa, että jokainen meistä on oikeastaan kuollut jo nyt. Mietin myöhemmin mitä tarkoitin, miksi sanoin niin. Ajattelin Platonin filosofiaa ja muuta sellaista, mutta sitten tajusin intuitioni lähteen: tietenkin Herakleitos. Hänen mukaansa kuolleet ovat eläviä ja elävät kuolleita, uni on kuoleman metafora. Hänen kannaltaan on aivan asiallista sanoa olevansa kuollut nyt - ihmeellinen tuo dialektiikan voima. Muistakaamme mitä Hegel sanoo: "kaikki mitä on, samalla kertaa ei ole".

Kreikkalaisten ymmärtäminen on avain kaikkeen muuhun ja kaiken muun ymmärtämiseen. Kirjoitin tästä digivalllilassa otsikolla Kreikkalaisista: osa III ymmärrys siitä miten sielu liikkuu itsestään:

- https://www.digivallila.com/l/kreikkalaisista-osa-iii/

Kun lukee Simonsuuren tekstejä ymmärrys vastaan Linkomiehen ihailu roomalaista valtaa kohtaan, ymmärrätte miksi kaipaan Simonsuurta, sillä hän ymmärtää sen, mikä tekee muinaiset kreikkalaiset ja etenkin Platonin yhä edelleenkin kiinnostavaksi myös Suomessa, vaikka molempia on täällä vain vähän tutkittu, on se, että kreikkalaiset ikään kuin "koemaistoivat" kaiken sen, mitä nykyaika elää ja kokee parhaillaan, kuten se miten Platon oli yli 2500-vuotta sitten huolissaan orastavan ihmiskunnan alttiudesta korruptioon. Kirsti Simonsuuri, joka oli etevä antiikin kirjallisuuden tuntija sekä entinen Suomen Ateenan instituutin johtaja, muistutti Homeroksen kuvanneen kokonaisen eepoksen verran Odysseuksen kotiinpaluuta "nostos`ta"; se oli paluun välttämättömyyden tunnustamista, eikä mitään sankaruutta. Tämä siksi, että Simonsuuren mielestä Odysseuksella oli kirottu kohtalo, ja tässä suhteessa hän oli lähellä runoilijatyyppiä vaikkei muuten runoilija Simonsuuren mielestä ollutkaan, pikemminkin insinööri. Samalla se saattoi olla Simonsuuren mielestä luopumista hänen kaksinaisen luonteensa toisesta puolesta, tärkeästä osasta häntä itseään, ja näin ollen luopumista kokonaisesta ihmisyydestä. Sekö olikin Homeroksen runoelman tarkoitus? Näyttää meille mitä ikävää ihmisyydestä lipsuminen saa aikaan ihmisyydessä Odysseuksen istuessa yksin meren rannalla Kalypson saarella tuijottaen itkusilmin kauas etäisyyteen. Mistä hän silloin haaveili ja mitä hän näki ollessaan kaksin oman keskeneräisyytensä kanssa?

Kun Linkomies käy kirjassaan läpi lyhyen Augustuksen elämänkerran, huomio ei niinkään kiinnity hänen yritykseensä hahmottaa sen ajan historioitsijoiden tapaan kertovaa elämänkertaa proosallisin keinoin, kuin luvut, missä hän käsittelee klassillista muinaisuutta ja nykyaikaa sekä roomalaista sivistystä länsimaisen kulttuurin perustana. Linkomiehen mukaan sivistykseen kuuluu olennaisena piirteenä tradition kunnioittaminen. Vallankumoukset luovat kulttuuria hänen mielestään vasta sitten, kun ne ovat saaneet palautetuksi yhteyden siihen, minkä ne ensin väkivaltaisesti kielsivät. Linkomies haluaa tällä sanoa sitä, ettei kulttuurissa ole sijaa eikä tarvetta muutokselle, mikä nykyihmisestä tuntuu vähintään kummalliselta. Cicerossa oli jotain samaa kuin Linkomiehessä, myönteisyys kuninkaita kohtaan, mikä herättää molempien yhteydessä epäilyn kannattivatko he perimmältään yksinvaltaa? Ongelmallista se on vapaus-käsitteen kannalta, sillä parhaimmankin kuninkaan alaiselta puuttuu lopullinen vapaus olla ja ajatella mitä haluavat: aina on yksi sääntö ja auktoriteetti ylitse muiden: kuningas.

Linkomies ei ymmärrä eikä halua ymmärtää respublica-käsitettä. Täysin metsään hän menee myös siinä, kun hän väittää "antikissa vallinneiden olosuhteiden tehneen mahdolliseksi sen kalliin perinnön säilyttämisen, jota kristinusko länsimaille kansoille merkitsee". Mutta siinä hän oikeassa, ettei antiikin harrastus ole pelkästään vanhojen perinteiden jatkamista. Se voi olla Airaksisen tapaan sen ajan parhaiden ajattelijoiden sanomisten selvittämistä ja uustulkintaa. Linkomiehelle se on romanttinen kaipauksen kohde samaan tapaan kuin saksalaisille esteetikoille, etupäässä uusklassismin isänä pidetylle Winckelmannille, jonka toimesta antiikin ja Kreikan taide kohotettiin esikuviksi. Myös se ajan kovimmat saksalaisajattelit mm Hegel, Schiller ja Herder, kuten muu Eurooppakaan, eivät välttyneet tältä tartunnalta. Juuri tämän uusklassisen sivistyskin helmiä on Sakasta aatteelliset vaikutteensa ja historiallisen näkemyksensä imenyt Linkomieskin ikävällä tavalla jälkijättöisesti ja tunkkaisesti aitoon 1700-luvun ummehtuneeseen uusklassistiseen hurmahenkeen. Taas huomaamme Linkomiehen ja Ciceron ajattelussa yhtäläisyyksiä. He molemmat ajattelevat näet, että "johtavien miesten oli helpompaa säilyttää auktoriteettinsa antamalla kansalle vapautta maltillisesti".

Cicero oli saanut vaikutusta respublicaansa kreikkalaisesta valtioteoriasta kolmesta valtiomuodon perustyypistä (mm. Polybios) ollen aikansa roomalainen valtiomies sekä ylpeä valtionsa sotaisista saavutuksista. Mutta ei hän sentään ollut mikään aikansa "Edwin Linkomies", sillä Linkomies on jäänyt termin "res publica"- vanhan cicerolaisen väärintulkinnan vangiksi. Lähtökohtana siinä on ollut Scipion antama lyhyt määritelmä, jonka substanssia on etsittävä vain osittain säilyneestä, mutta onneksi hyvin tutkitusta ja siteeratusta Valtio-teoksesta:"Respublica on kansan asia. Kansa ei ole kuitenkaan mikä tahansa yhteen kerääntynyt ihmisjoukko, vaan sellaisen väen joukko, jonka liittää yhteen yksimielisyys oikeudesta ja keskinäisestä hyödystä. (rep.1.39)."

Respublica ei ole tämän näkemyksen mukaan kansasta tai hallinnosta erottuva abstraktio. Cicerolla sen vastakohtana oli kaaos ja osittain myös tyrannia, kun kyseessä oli liian pitkälle yksinvallan kanssa vietynä mielivalta. Linkomies ei näistä puhu - ei osaa tai ei halua - sanaakaan. Hän kirjoittaa Augustuksensa kouluhistorioitsijan tavoin, kuten siitä on kirjoitettu kahden tuhannen vuoden ajan unohtaen sen, että Cicero tarkoitti lakinsa nimenomaan vapaille kansoille ilman kuningasta (pakkoa ja vapaata tahtoa). Tämä onkin Cicerolla mielenkiintoinen kohta, josta harvoin puhutaan, koska hän antaa Scipion mielipiteen tilanteen "res publica res populi" vallitsevan silloin kansalla on kaikki valta omaisuus mukaan lukien. Tällainen järjestelmä oli hänestä paras. Mutta jos kansalla oli kaikki valta respublica, se oli Ciceron mielestä vain yksi tyrannian muoto, eli ei hän myöskään mitään proletaarin diktatuuria hahmotellut. Cicero oli kirjaimellisesti roomalainen valtiomies, jonka ajattelu pohjautui lapsena ja nuorena saatuun (sen ajan tapaan) kreikkalaiseen sivistykseen.

Linkomies on eri maata, vaikka liikkuukin samoilla vesillä. Hän ei tunnu käsittävän cicerolaisia peruskäsitteitä alkuunsakaan oikein, vaikka kirjoittaa samaan henkeen silloin kuin Cicero, kun kyse on vallan oikeutuksesta ja sotien tarpeellisuudesta valtiollisen eliitin etujen näkökulmasta. Puheissaan Cicero oikeutti Rooman sotapolitiikan ja sen, kuinka valta ja omistus oli annettu vanhoille roomalaisille jumalten kaitselmuksessa. Samalla tavalla Linkomies idealisoi vallan ja sen oikeutuksen eliitin mielestä koskemaan myös nykypäivää, jääden itse kuin kreikkalaisten tragedioiden traagiseksi sankariksi, jonka kohtalossa jonkin arvokkaan tuhoutuminen ja arvojen häviäminen sekä päämäärähakuisuuden mielettömyys näyttäytyy tragikoomisena nykypäivän lukijalle, joka tietää hyvin Linkomiehen ja muun suomalaisen, Saksaan päin kallellaan olleen, sivistyseliitin hurmahenkiset natsisympatiat 1930-luvulla.

Kysymys on myös pakko olla ja ajatella yhtä suoraviivaisesti sekä eräänlaisesta poliittisesta valuvian ja luonnevian yhdistelmästä, sillä traagisen sankarin luonne kätkee sisälleen aina myös tragedian lakien mukaan tulevien onnettomuuksien siemenet. Hänen kohtalokas virheensä "hamartia" aiheuttaa tragedian peruuttamattoman käänteen, "peripetian (esimerkiksi kun Oidipukselle selviää oma identiteetti "peripetian" jälkeen, hän sokaisee itsensä)". Linkomiehelle käy Ciceronsa väärinymmärtämisessä valitettavasti samoin, ja myös siksi kirjaa on ikävä lukea. Hän on sokaissut itsensä nykypäivän harmillisina paheina pitämältään vapaudelta vaivaannuttavalla historialässytyksellä, jossa tässäkään - kuten ei myöskään aiemmassa Homeroksessa - ole edes näön vuoksi vaivaannuttu mainitsemaan lähdeteoksia, mikä tekee lukemisesta vieläkin ikävämmän.