Ei kusipäille

Teksti:

Harald Olausen

Palkittu, ja uskomattoman hieno - edelleenkin neljännen katsomisen jälkeen, Jokeri-elokuva on soidintanssi vapaudelle ja samalla vapauttava ymmärrys, ettei tarvitse sittenkään välittää asioista, mitkä eivät ole kuin ne meille näyttäytyvät vaan jotain muuta, juuri siksi että ne ovat meiltä salakavalasti elämäniloa- ja voimaa ahmivia loiseläjiä ja muita päällepäsmäreitä. Jokeri on lajissaan vuosikymmenen paras elokuva. Se on "järisyttävän hykerryttävän samanlainen anarkistinen sukupolvikokemus" kuin aikoinaan Easy Rider tai Yksi lensi yli käenpesän. Loistava tulkinta ja näyttelijä parhaassa vireessään. Kiitos jenkit! Kiitos Hollywood ja kiitos pääosanesittäjä Joaquin Phoenixille, joka sai odotetusti parhaan miespääosa- Oscarin roolistaan elokuvan Jokerina.

"Phoenix esitti toiveen, että Phillips palkkaa rooleihin todella hyviä näyttelijöitä. Tiukkana jatkotoiveena hän lisäsi: "Ja ei kusipäitä." Phillips toteutti Phoenixin pyyntöä muun muassa elokuvassa näyttelevän Josh Paisin kohdalla. Rakastin koe-esiintymisvideotasi. Halusin vain varmistaa, ettet ole kusipää, koska yksikin henkilö voi pilata koko kuvausten tunnelman, Phillips sanoi Paisille."

Pitää muistaa että maailmassa kusipäät, etuilijat ja öykkärit, nämä "tyhjät tynnyrit kolisevat eniten"-tyypit ovat aina yrittäneet kepulikonsteilla päästä valtaan tai ainakin pitää itsestään sen verran kovaäänistä meteliä, että se on häirinnyt ikävällä tavalla tavallisten ihmisten arkielämää joskus liiaksikin. On ikävää ja hermostuttavaa kun medioista joutuu seuraamaan näiden usein narsistisesti häiriintyneiden kovaäänistä mekkalointia ja itsekehua, mutta siltä säästyy kun ohittaa nämä jutut ja muistaa, että saatuaan sen Andy Warholin kuvaamaan 15 minuutin julkisuudessa elämänsä kohokohtana, he häviävät julkisuudesta yhtä varmasti kuin se mikä menee ylös tulee myös sieltä alas.

Joker-elokuvan punaisena lankana on se millaista sönkötystä ja tahallista toisten kiusaamiseen yllyttävää arkea parhaillaan elämme, missä joudumme sietämään yli äyräitten vittumaisia kusipäitä, jotka pitävät kaikkia muita ja erityisesti meitä ei samaa mieltä olevia pelleinä, sekä vittumaisten kusipäiden vastustaminen ja räkänauru ympärillämme (muka)hallitseville tylsyyslatteuksille. Järkyttyneet teeskentelijät ovat pitäneet elokuvaa vaarallisena, koska he ovat yhteiskuntasopuilijoina huomanneet elokuvan antaman toivon synnyttävän oikeutuksen rajummallekin yhteiskuntakapinalle kuin mitä somessa rääkyminen nykyisellään on, anarkialle ja jopa murhille, mikä on tietenkin oikeustermein sanottuna vain hätävarjelun liioittelua.

Varovaisesti valtaapitävien puolella olevissa valtamedioissa elokuvaa on pidetty liian pessimistisenä, vaikka se on enemmänkin ajankuva siitä millaisessa kiusaajayhteiskunnassa me tavalliset ihmiset ilman mahdollisuutta empatiaan tai luokkahyppyihin ainakaan ylemmille tasoille elämme. Joker on kaikilla mittareilla mitattuna ehkä koko 2010-luvun paras ja rehellisin amerikkalainen elokuva (jatkaa Cassavetesin 70-luvun mustavalkoisten indie-elokuvien kunniakasta perinnettä esim. ohjaajan vaimon Gena Rowlandin tähdittämä Ensi-Ilta tai Gansteriheila Gloria), mikä uskaltaa katsoa otsikoiden alle syvälle ihmisen ahdistuneeseen sisimpään, ja on lajissaan sukua enemmänkin Morgan Freemanin ja Brad Pittin tähdittämälle Seitsemän elokuvan lopunajan pessimismille, ja siksi elokuvakokemuksena puhdistava ja toivoa antava siitä, että ainakin yksi katsoja herää painajaisestaan, ja yrittää pysäyttää sen vielä mitä pysäytettävissä on, sillä elämässä on kyse koko ajan vastakkaisten voimien välisestä tasapainoluista - ei paljoa muusta.

Jokeri-elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlilla parhaan elokuvan palkinnon eli Kultaisen leijonan, osin siksi, että se pitää sisällään nykyihmistä sisältä kalvavan totuudensiemenen epätoivosta ja ihmiselämän päättymättömästä ahdingosta vallanpitäjien ahneutta ja julmuutta vastaan. Mutta siinä missä facebook synnytti aikoinaan Arabikevään ja syrjäytti Egyptin korruptoituneen presidentin, Joker-elokuva tuo takaisin toivon itseään parempina luokkina pitämien kusipäiden kiusaamille, ja häpäisemille tavallisen arjen sukankuluttajille muutoksen mahdollisuudesta, ja ennustaa samalla poliittisen vasemmiston pilaamaan Ranskan Suuren Vallankumouksen toisen tulemisen mahdollisuudesta uudessa muodossa.

Sorto, yhteiskuntakiusaaminen ja alistetun häpäiseminen eivät ole enää persujen ja muiden ääri sitä - ääri tätä-typerysten yksinoikeus, vaan sitä harjoittavat kaikki niin salaa kuin julkisesti täysin rinnoin esteoitta, myös sellaiset ryhmät ja ihmiset, jotka sitä virallisesti vastustavat kuten mm. feministit ja heidän lukuiset erilaiset muunnelmansa, muunsukupuoliset, kirjastonhoitajat, opettajat ja toimittajat, korottamalla itsensä norsunluutorniin, josta sitten lyödään moraalin piiskalla. Silloin aseena on mielipiteenmuokkaus, propaganda ja valheelliset arviot tai todistukset kiusalliseksi koetuista ilmiöistä tai henkilöistä, mitkä synnyttävät karman lakien mukaan kostona sekä vastareaktiona oman itsensä epätoivotun negaation, mikä ajan myötä syrjäyttää oman alkuperäisen kuvansa.

Kummallista että elokuva-arvostelijat eivät ole huomanneet arvosteluissaan tätä asiaa tai sivuttaneet sen menemällä sieltä mistä aita on matalin, väittämällä ristiriidan elokuvassa kulkevan rikkaiden köyhiä kohtaan tunteman välinpitämättömyyden ja inhon nimissä, vaikka kyseessä on koko länsimaisen näennäisdemokratian -ja osallisuuden pilkkaaminen, sekä aivan erityisesti vasemmiston saamattomuuden, osaamattomuuden, korruption, keskinäisen eripuran ja typeryyden lisäksi huumorintajuttomuuden osoittaminen. Vasemmiston ongelma on köyhien ongelma. Heillä ei ole ollut sen jälkeen kun vasemmisto pääsi II ms:n jälkeen läntisissä demokratioissa valtaan enää puolustajaa eikä hyviä esikuvia tarjota köyhien poliittiseksi samaistuskohteeksi, sillä lihavat, tympeä ja sivistymättömät ay-johtajat ja poliittiset pyrkyrit kiipeilivät vasemmistoa suojakilpenään käyttäen uraohjuksina, ja ovat vain omia intressejään suojellakseen antautuneet näpräilemään tempputyöllistämisen ja näennäisparannusten lumemaailmaan kusettaakseen äänestäjiä vallanhimossaan.

Tämän synkän toivottomuuden vihan hedelmiä kuvailee Joker-elokuva mestarillisesti. Kun millään ei ole mitään väliä eikä merkitystä, nauru muuttuu äänettömäksi vihaksi myös entisinä auttajina esiintyneitä, valekaapuisia roistoja kohtaan, sillä kukaan ei enää välitä, ja niin entisistä auttajista tulee vain härskejä omaa etuaan ajattelevia hyväksikäyttäjiä, kuten eurooppalaisesta vasemmistosta, sillä he eivät tee mitään muuttaakseen mitään - miksi tekisivätkään sillä muutoshan veisi heiltä vallan ja aseman - ei auttaakseen köyhiä tai parantaakseen heidän elämäänsä - sillä jos ketkä, niin vasemmistolaiset tarvitsevat surkeutta saadakseen retoriikalleen oikeutuksen ja vaaleissa äänestäjiä.

Jokeri irvailee 60-lukulaisille liberaaleille arvoille kääntämällä "kaikki henkilökohtainen on poliittista"-sanoman päinvastaiseksi: millään ei ole mitään merkitystä eikä tarkoitusta, osoittaakseen tyhjyyden vallitsevan välinpitämättömiksi toisiaan kohtaan muuttuneiden ihmisten päissä ja vasemmistoliberaalien todellisen elämänvalhepetoksen raadollisuuden. Jokerissa ihmiset ovat murhahimoisia ja raakoja, yhteiskunta roistojen käsissä ja ahdistavan tappava, eikä näkyvillä ole ketään hyvää tai muutosta parempaan.

Jokeria kuulustelevat poliisit ovat kuin nykyiset keltaisen lehdistön yliopistoissa pikaisesti koulutetut kympin viittaajatyttötoimittajat tai kiltteyttä ja uskollisuutta mätää järjestelmää kohtaan oppilaillaan pakonomaisesti ja rituaalisesti tietämättään toistaen, nämä vannottavat ja moraalisesti epäkelvot opettajalurjukset typerä kauppakeskusilme naamoillaan, ja jotka yrittävät omaksutun mallin mukaan ahdistaa Jokerin maailman terrorismiksi oikeuttaakseen oman sortovälineensä koston. Poliisit kysyvät alituiseen, eikö kyseessä ole poliittinen teko, johon ällistynyt Joker vastaa, että ei, kyseessä on hänen henkilökohtainen kostonsa tyypeille, jotka ovat kusipäitä kuten Jokerin metrossa tappamat kolme Wall Streetin kiusaajaa.

Jokerille ei anneta muuta mahdollisuutta, kuin olla joko alistettu tai nousta vastaan kapinoimaan ja tappaa elääkseen murhaajien keskellä samaa elämää mitä he elävät. Silti elokuva vastustaa väkivaltaa, vaikkei se yritäkään luoda sosiaalipsykologista suojaverhoa Jokerin ansaitun nautinnon väliin erääksi selitysmalliksi, miksi kaikki meni kuten meni. Se että Jokerissa väkivalta on nihkeytenä ja rajähdysherkkänä sytytyslankana kaikkialla - erityisesti ihmisten välisenä kireytenä ja epäkohteliaisuutena, ei tarkoita sitä että elokuva lietsoisi väkivaltaa. Päinvastoin elokuva näyttää mihin olemme jo menossa, kun annamme entisen menon jatkua, sillä tälle kaikelle väistämättömälle pahalle ei ole enää olemassa hätäjarrua muuta kuin avoimessa taistelussa pahat vastaan hyvikset. Ketä tästä voisi syyttää? Suomessa asiat ovat vielä hetken ajan kohtuullisen hyvin ennen kuin joku Attendo tms. ostaa koko maan muuhun maailmaan verrattuna, vaikka oireilemmekin vanhusten ja mielisairaiden huonon hoidon eettisen krapulan kourissa. Kyseessä on vallan legitiimi sortokoneistoineen ja verovilppeineen pienestä keskiluokkaisesta ryhmästä luonnehäiriöisiä etuilijoita ja hopealusikka suussaan syntyneistä osaavista sekä ahneista mielipiteenmuokkaajista, jotka tekevät perintönä röyhkeydessään mitä haluavat muiden kustannuksella, myös vallankumoukset syödäkseen sitten sen lapset.

Kyse on myös modernin ajan synnyttämästä joukkohysteriasta ja sen lietsomisesta omiin tarkoituksiin. Joker-elokuvaa voi tulkita myös nykypäivästä käsin. Isä-Amerikkaa edustaa tunteeton ja häikäilemätön pörssiguru, joka muistuttaa erehdyttävästä öykkärimäisyydessään Donald Trumpia. Pisteenä iin päällä, kuin hänen iltatähti-poikansa ison rautaportin takana autistisen tyynenä vailla ilmeitä tai repliikkejä, on kuin Trumpin virkaanastujaisissa hämmennystä poissaolevalla olemuksellaan herättänyt Barron-poika. Some-aika on räjäyttänyt mahdollisuudet kiusata muita hengiltä ja esittää oman itsensä toiveminää nonstoppina facebookissa. Me muut elämme niin kuin meidän pitää elää kiltisti tähän surkeaan kohtaloomme alistuen. Siksi hämmästys elokuvateatterissa oli valtava, kun huomasi Jokeri-elokuvan alkumetreiltä asettuvan yksilön puolelle, ja se jo oli hatunnoston arvoinen asia, ja nosti elokuvan merkityksen korkealle yli tavanomaisen elokuvan kohti "elämää suurempia elokuvia" Spartacuksen ja American Beaytyn hengessä.