Emerituspiispa Wille Riekkinen, Paavali ja Plotinos
Teksti Harald Olausen
"Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin." -Markuksen evankeliumi 16:6.
Itseasiassa kuultuna-ohjelman perustunnelma on kuin harras suomalainen metsäkirkko, jossa hiljaisuus puhuttelee meitä luonnon kauneuden keskellä ilman turhia sanoja tai korostuksia. Pääsiäisen tunnelmaan sopii hyvin kirkonmies selittämään meille, miksi uskomme mitä uskomme. Kuopion hiippakunnan emerituspiispa Wille Riekkinen on ihminen ja kristitty, jota kuuntelee aina yhtä mielellään, ja jonka lempeistä sanoista on aina yhtä vakuuttunut ja liikuttunut. Riekkinen kokee uskon rohkaisuna hyvään, ja sen elämistä arjen keskellä vahvistamalla meissä kaikissa joskus piilevänäkin. Mutta ei voi olla ymmärtämättä ajatusta, että samalla Riekkinen "rienaa" Päivi Räsäsen raamattuun dogmaattisesti takertuneita konservatiivejä.
Riekkinen on harvinainen piispa ja myös siitä harvinaisen suora kirkonmies, ettei hän suojaudu korkeakirkolliseen latinaan tai yritä piiloutua sen taakse toistamaan yli 2000-vuotta vanhoja sen ajan vanhojen ja kunnioitettujen ukkojen maailmanselityksiin perustunutta antiikin staattista maailmankuvaa. Riekkisen, jota voisi kutsua yhtä hyvin Savossa kasvaneeksi metsä-Lutheriksi uudistusintonsa ansiosta, sanoma on selkeä ja puhtaan kristillinen; yrittäkää ajatella terveellä maalaisjärjellä kristinuskoa älkääkä hirttäytykö kirjaimellisesti ihmisten tekemiin tulkintoihin ja käännöksiin. Siitä huolimatta jumalkuva on selkeä ja ehdoton.
Vuoden 70 vaiheilla valmistuneen Markuksen evankeliumin 16:6, joka mitä todennäköisimmin on kirjoitettu silloisessa Syyriassa, kohdassa lepää koko kristikunnan usko Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta ylösnousemuksesta, koska niin on "Pyhässä Sanassa" kirjoitettu ja "Messias sekä Jumalan poika" toimi heidän mielestään ikiaikaisen suunnitelman mukaan Jumalan tahdosta. Siksi sitä ei myöskään saa epäillä. Asia on näin kristittyjen mielestä kuin kallioon nakutettuna Jeesus Kristuksen toimiessa jumalan sanasta (logoksen) puhuvien traditioiden valossa. Kristittyjen tuli uskoa kirkkokunnista riippumatta siihen, että hyvän ja pahan välillä on mahdollista tehdä valintoja, joiden tärkein kriteeri on rakkaus eli se "oikea ihmisten valoisa jumala".
Kristityt eivät epäile Markuksen evankeliumin sanoja Jeesus Kristuksen ylösnousemisesta, vaikka ulkopuolinen lukija näkee sielunsa (kriittisin ja Matti Myllykosken) silmin Jeesuksen Kristuksen historiallisen ruumiin mätänemässä kaikkien muiden satojen joukossa joukkohaudassa samaan aikaan ristiinnaulittujen ruumiiden kanssa. Tätä satua toistetaan muissakin kirjoituksissa. Kaikkein epäuskottavin ja samalla kristikunnan kannalta tärkein, on Jeesuksen Kristuksen oppien suurimman väärentäjän eli konservatiivisena patriarkkana pidetyn Paavalin kirjoitus (1.Kor.15:3-9), joka on todennäköisesti kirjoitettu ennen evankeliumien, mitkä on kirjoitettu kreikaksi, ylösnousemuskertomuksia, kirjoitettuun kirjeeseen siitä, miten Jeesus Kristus, joka puhui tiettävästi vain aremiaa, oli ilmestynyt hänelle. Paavalin todistelut ovat muutenkin kristinuskon heikoin lenkki, vaikka toisin uskotellaan.
Tämä on ällistyttävää kun muistelee sitä, ettei ole olemassa puhtaasti tosiseikkoihin perustuvaa kertomusta Jeesus Kristuksesta historiallisena olentona, vaan kaikki hänestä kirjoitettu sijoittuu toisen käden tiedon varaan pohjautuvasta satuilusta (ihmetyöt) sekä samanhenkisten evankeliumien "mukatodistajien" näkökulmasta kirjoitettuihin epäuskottaviin, ja osin keskenään ristiriitaisiin kertomuksiin 33-vuotiaasta "tyhjästä ilmestyneestä" henkilöstä, joka oli luotu vastaamaan vähän liiankin hyvin draaman lakien mukaan Vanhan testamentin tulevasta Messiaasta kuvaamia odotuksia. Termit "kristitty" ja "kristillinen" puuttuvat kokonaan jopa Paavalin teksteistä. Kristillisyys sanakin esiintyi ensimmäisen kerran vasta ensimmäisen vuosisadan lopulla. Saksalainen tutkija Gerd Theissen muistutti UT:n kirjoittajien kirjoittaneen kirjansa kristinuskon näkökulmasta tulevaa papistoa ajatellen.
Tärkein Uuden testamentin näkökulmasta on Paavali, jonka "Damaskoksen tien kääntyminen" on lajissaan sekä harvinainen "ihmeteko" että sekä eräs vaikuttavimmista lupauksista hypätä mukaan uudenlaisen maailman luomiseen vastaan ahdistavia hierarkioita, sekä elämää ja aktiivisuutta rasittavia perinnöllisiä hidasteita, ja hänen kolmetoista kirjettään Uudessa testamentissa. Paavali on myös vieläkin keskuudessamme vaikuttavan kristillisen suvaitsemattomuuden isä, vaikka Riekkinen onnistuukin selittämään hänet inhimillisenä tekijänä (katsokaa ohjelmasta miten). Hän oli juuri se, joka mahdollisti myöhemmin hurjilla sanoillaan "kilpailevista saarnaajista koirina, kelvottomina työntekijöinä, pilalle leikattuina Saatanan ja oman etunsa palvojina" inkvisition synnyn, ja erityisesti sen järkyttävät julmuudet kristillisen jumalan nimissä. Myös tätä pitäisi tutkia uudelleen.
Vain Jaakobin kirjeen kirjoittaja uskaltaa epäillä erästä Paavalin opetusta, jonka hän pelkää johtavan passiivisuuteen. Paavalin perintöä arvostettiin korkealle hänen nimissään kirjoitetuissa uusissa kirjeissä. Mielenkiintoisin niistä on ns. Toinen tessalonikalaiskirje, jossa "pyrittiin antamaan uudistettu kuva liian optimistiseksi osoittautuneesta odotuksesta Herran paluusta". Paavalin paras opetus on kuitenkin unhoon jäänyt kauaskantoinen varoitus, sillä hän tiesi muovanneensa oppinsa Jeesuksesta Kristuksesta liukkaana hirttosilmukkana, joka sopi niin murhaajille kuin murhatuille syytökseksi kuin pelastukseksi, ja ennusti näin kristinuskosta itsestään tulevan ajan myötä "synnillisen ylpeyden ilmentymä", mikä itse asettuisi Jumalan ja ihmiskunnan väliin.
Suomalainen raamatuntutkimus on ollut kiiteltyä jo 60-luvulta lähtien. Raija Sollamon ja Heikki Räisäsen erilaiset käsitykset ja mahdolliset kokemukset jumalallisesta sekä näiden kokemusten erilaiset tulkinnat historian saatossa, ovat myös Riekkisen ajattelun vahva perusta edelleenkin. Riekkinen on aina onnenpotku toimittajalle. Siinä ei montaa kysymystä tarvitse esittää, kun piispa räväyttää auki kaunopuheisen selittelykoneensa ja vastaa melkein itse esittämiinsä kysymyksiin. Mutta vaikka kuinka kaunopuheisesti ja selkeästi hän esittää asiansa, se ei selitä itse uskoa. Plotinos kehitti Platonin oppien pohjalta systeemin, jonka tarkoituksena oli auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Plotinoksen mielestä ihmiselle oli ominaista ykseyden tavoittelu. Mutta jotta todellisuuden takana piilossa oleva totuus löytyisi, oli sielun uudistuttava. Se tarkoitti "jonkinlaista" uudelleenkasvattamista.
Sielun täytyi hänen mukaansa kurottua kosmoksen tuolle puolen, aistimaailman ja älyn rajojen taakse nähdäkseen todellisuuden ytimeen. Plotinokselle kaiken olevaisen olemassaoloa perustui "yhdelle" tosiolevaiselle. Yksi vain oli ja sen vuoksi se oli myös nimetön. Plotinoksen mukaan yksi on kaikki ja ei mitään, se ei voinut siis olla mikään olemassa olevista olioista, ja silti se oli ne kaikki. Juuri tämä antiikin aikainen jumalan määritelmä, missä yhden on ollut pakko transsendoitua, ylittää yksinkertaisuutensa rajat tehdäkseen itsensä tiettäväksi ihmisille, on se kuva jumalasta, mihin dogmien turvin vanhoilliset vielä uskovat. Mutta siihen nähden, että Riekkinen puhuu raamatun tieteellisestä tulkinnasta, on kummallista, että hän sekoittaa sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin toisiinsa epätieteellisesti. HUOM: Biologiassa tunnetaan vain kaksi sukupuolta, sen sijaan maailma tuntee hyvin historiallisesti kirjavat sukupuoli-identeetit niin raamatusta, Sokrateen teksteistä kuin myös mm. erilaisina sateenkaarifolkloreina.
Myöhemmin Augustinus väittää, että esittämisen pohjalla olevan sanan ja esittämisen muodon tulee vastata toisiaan; olla yhtä, koska sana ei ole koskaan tyhjä eikä se voi tulla lihaksi, jos se esitetään sille epäkunnioittavissa raameissa. Mihin kristityt sitten uskovat? Tertullianus katsoi, että jumalan oikeudenmukaisuus vaati hänen lupaustensa konkreettista toteutumista jo tässä maailmassa. Moni uskovainen uskookin niin. Paavali uskoi siihen, että paha kerran voitetaan ja hurskaat kristityt saavat itselleen luvattua oikeutta sorron ja surkeutensa keskellä. Ehkä ajatus aineellisen ruumiin henkiinherättämisestä olikin mielekästä vain konkreettisen odotuksen osana, kuten raamatuntutkija Heikki Räisänen uskoo; ruumiin ylösnousemus kuului ajan ja paikan maailmaan. Riekkinen taas puhuu myyteistä ja metaforista, jotka tulisikin riisua niiden historiallisista painolasteista, ihan oikein.
Riekkistä kuuntelemalla huomaamme, miten hän yrittää puhua meidät ympäri. Piispat ovat älykkäitä ja osaavia tässä hommassa. Riekkinen on vanhaan luterilaiseen piispalliseen tapaan enemmänkin poliitikko ja kansanmies kuin harras uskovainen ja kirkonmies, vaikka uskottelee meille olevansa sitä koko piispallisella sielullaan. Ihan kaikkea, mitä hän puhuu itsestään ja aikeistaan "ei myöskään pidä ottaa kirjaimellisesti", vaan suhteuttaa hänen sanomaansa ja kirkkopoliittisiin kuumiin taisteluihin liberaalit vastaan konservatiivit, sekä HLBTQI-kansa vastaan heterot ja vanhoilliset seksikielteiset kuohitut eunukit. Räisäsellä on muuten yksi kiinnostava ajatus Jeesus Kristuksesta. Räisäsen mielestä käsitys hänen itseymmärryksestään on erityisen kiistanalainen, sillä todennäköisesti hän piti itseään tulossa olevan valtakunnan viimeisenä julistajana, jolle oli myös varattu rooli valtakunnan pystyttämisessä. Paavali puhui synnistä mahtina, joka traagisesti orjuutti ihmiskuntaa ja Jeesus Kristuksesta ainoana, joka pystyi tästä pelastamaan - Paavali myös rivien välistä millaisen helvetinkoneen hän oli sysännyt ihmisten kiusaksi.
https://www.finlandiakirja.fi/fi/wille-riekkinen-valo-ja-pimeys-k-0087441
"Edellisessä kirjassaan Kirjain vai henki emerituspiispa Wille Riekkinen käsitteli Raamatun tulkitsemisen moderneja kysymyksiä ja päätyi pohtimaan radikaalisti, miksi kristinuskon täytyy muuttua tai kuolla. Valo ja pimeys jatkaa ja syventää näitä teemoja ja päätyy selvittämään, minkä takia teistinen käsitys Jumalasta hahmona, joka jostain tuonpuoleisesta maailmasta silloin tällöin piipahtaa luomakuntansa keskuuteen ratkaisemaan kohtaloita, on korvattava toisella tavalla ajatella Jumalaa. Oikeassa olemisen vaatimuksen sijaan ihmiselle olisi hyväksi kuunnella mielekkään elämän kutsua."
