Poliittisten valehtelijoiden muotokuvia kun totuus on vain sivuseikka tai makuasia!

Teksti Harald Olausen

"Yksikin johtaja voi muuttaa historian kulkua – hyvässä ja pahassa. Arvostettu englantilainen historioitsija pohtii, miten johtajan poikkeuksellinen luonne yhdistyneenä tietynlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen on tuottanut tuhoisia itsevaltiaita – ja toisaalta demokratiaa rakentaneita johtajia. Teos rakentaa muotokuvaa johtajista, jotka ovat muovanneet maanosamme historiaa. Mikä näissä vahvoissa johtajissa ja heidän aikakaudessaan mahdollisti heidän toimintansa? Ja mihin tuo aikakausi päättyi? Kershaw kertoo johtajien työskentelytavasta ja suhteesta heitä tukeviin hallitseviin rakenteisiin. Hän tuo esiin myös virheitä, joihin johtajat sortuivat valtansa loppuaikoina. Tavallisimpana niistä on ylimielisyys, joka ilmenee erityisesti liian kauan vallassa olleissa diktaattoreissa."

https://docendo.fi/sivu/tuote/persoonallisuus-ja-valta/4824676%20style=

Entinen pääministeri ja hurjaa kansansuosiota nauttiva vaikuttaja Sanna Marinin on taas suomalaisella mediakentällä ajankohtainen monesta syystä. Hänestä on tehty muutama kirja ja ilmeisen epäonnistunut "audiodraama", mikä vaikuttaa lähinnä "minusta tuntuu-tyyppiseltä pikkutyttöjen tunneluokkaan"- kuuluvalta nuoria kuuntelijoita varten tehdyltä mukadokumentilta. Marinin on niin kiinnostava, että hänestä etsitään myös tunteita ja ihmistä kaiken kohun sekä pakottavien naamioiden piilosta, mikä on suomalaisessa todellisuudessa harvinaista. Marin on nuori ja kaunis nainen, joka uskaltaa olla taistelija, jonka tulevaisuus ei ole takana vaan vasta edessä. Marinin kohdalla on ensimmäistä kertaa alettua puhua pääministeristä myös ihmisenä. Kysymys on myös juoruilusta sekä halusta päästä kuuluisuuden ihon alle tutkimaan.

Silloin kysytään, onko hän oikea ihminen ja miten hän muuttuu ihmisenä (eli ylpistyy ja tulee kusipäiseksi) noustessaan kaikkien huulille päivän puheenaiheeksi. Emme käsittele Marinia sen enempää, sillä hänestä tulemme kuulemaan lisää vielä tulevaisuudessa yhtä varmasti kuin yön jälkeen tulee aamu ja sitten päivä. Mutta se, mikä on laskettu hänen virheekseen ja heikkoukseen, olla omanlaisensa ja muiden mielipiteistä viis veisaava omassa yksityiselämässään, saattaa olla hänen valttikorttinsa uudenlaisen poliittisen sukupolven kasvaessa tänään koulussa äänestämään huomenna maan tunnetuinta ikinuorta ihan juuri siihen virkaan, mihin hän päättää ryhtyä Blairin tarjoaman kansainvälisen kokemuksen jälkeen, ja hänestä on alettu tehtailemaan poliittisia muotokuvia ja hänen sanomisiaan ja tekemisiään kyseenalaistettu totuus on makuasia-tyyliin.

Tässä artikkelissa pohdimme laajemmin samaa aihetta Ian Kershawin kirjan Persoonallisuus ja valta – Modernin Euroopan rakentajat ja tuhoajat (Docendo, 2023) pohjalta kysymällä Kershawin tavoin: Mikä nostaa vahvat persoonallisuudet valtaan? ja mikä edistää – tai rajoittaa – heidän vallankäyttöään? Millaisin luonteenpiirteiden kanssa he menestyvät ja miksi? Marinista voi sanoa, että lause "poikkeukselliset ajat luovat aina myös poikkeuksellisia politiikkoja" pitää täysin paikkansa. Kun Marin siirtyi hetkeksi parrasvaloista syrjään, monille tavallisille politiikkaa medioista seuraaville vaikuttaa aina suurelta yllätykseltä huomata poliitikon väistyessä tämän "arjen tavallisuus" riisuttuna vallan huumaavasta säihkeestä ja kaikkivoipaisuuden viitasta. Ian Kerswin kirjoittaa, että historia tarjoaa vain hyvin vähän, jos lainkaan, vakuuttavia ohjeita tulevaisuuden varalle. Näin on!

Voimme heti näin aluksi unohtaa virheelliset sloganit "historia on puhdistava meidät" ja "ilman historiaa emme voi nähdä tulevaisuuteen". Historia on tunkkainen tiede luonteeltaan, ja sitä voi käyttää ihan mihin sielu sietää - vaikka kalankasvattamiseen. Kershwin muistuttaa heti alussa, että poikkeusajat tuottavat myös usein kauheita asioita. Hän itse tutkii 1900-luvun johtajia, joista jotkut ovat diktaattoreita, toiset demokraatteja. Kirja siis kuvaa etupäässä epätavallisia poliittisia persoonallisuuksia. Kirjassa tarkastellaan persoonallisuuspiirteitä ja niitä olosuhteita, jotka tarjosivat näille osaaville ja ovelille johtajille tilaisuuden päästä valtaan. Hän kysyy koko kirjaa määrittävän kysymyksen, ja pari muutakin lisää asian tiimoilta.

Yksi sellainen on kysymys, missä määrin Euroopan melskeistä 1900-lukua määräsivät poliittisten johtajien teot, ja tekivätkö nämä johtajat Euroopan 1900-luvun? Kysymys voisi myös kuulua: Tekikö 1900-luku sittenkin heidät ja miten suuri on yksilöiden merkitys historian muovaamisessa, muuttavatko he olennaisesti sen kulkua? Siis eräänlainen kana-muna-kysymys. Kerswin on hieman erilainen historioitsija, kun hän uskaltaa kysyä enemmän kuin tavallisesti: Miten ja miksi he olivat päätyneet siihen asemaan, että pystyivät tekemään niin kuin tekivät? Millaisia rajoituksia he kohtasivat? Minkälainen tuki tai vastustus oli edellytyksenä heidän toiminnalleen? tai minkälaisissa olosuhteissa erityyppisten poliittisten järjestelmien johtajat menestyivät?Juuri tämä avoin ja kyselevä asenne tekee kirjasta lukemisen arvoisen ja kiinnostavan sekä tarpeellisen työkalun politiikassa. 

Me haluamme kovasti tietää esimerkiksi, mikä oli Marinin hallituksen päätöksissä Marinin persoonallisuuden rooli? Tai miten se muuttui kovissa myrskyissä sekä vastatuulessa ja minkälaiseksi? Entä miten pitkälle poliitikot vaikuttavat siihen muutokseen, joka pistetään myöhemmin heidän piikkiinsä? Kysymys yksilön vaikutuksesta historian kulkuun on aina askarruttanut ihmisiä. Kirjailija Leo Tolstoi yritti massiivisessa Sota ja rauha -kirjassaan (1869) kohtaloa korostamalla torjua käsityksen, että suurmiehet määräävät tapahtumien kulun. Myös saksalainen historioitsija Imanuel Geiss pohti 70-luvulla persoonallisuuden roolia historiassa. Saksallahan oli Hitler. jonka roolia pohdittiin laajasti. Geiss etsi keskitietä yksilön roolin liioittelun ja kieltämisen välille. Hän ei kuitenkaan päässyt Kerswinin mukaan pidemmälle kuin abstraktioihin, jotka eivät olleet kovin selkeitä.

"Merkittävä persoonallisuus ei tee historiaa, vaan pikemminkin antaa sen tulla näkyviin yksilöllisyyden kautta…Suuri persoona painaa parhaimmillaan henkilökohtaisen leimansa omaan aikakauteensa." Suuri kertomus hylättiin vasta neuvostoblokin murruttua ja marxilaisen vaikutuksen vähennettyä huomion siirrettyä jälleen yksilöiden tahtoon, toimintaan ja vaikutukseen: "Onkin todettu, että yleinen käänne abstraktista konkreettiseen sai aikaan siirtymisen järjestelmästä ja rakenteesta kohti subjektia, kohti ainutlaatuista ja yksilöllistä." Taisi mennä hieman överiksi tässä tapauksessa. 1900-luvulla "ajan romanttinen henki" synnytti uskon suurmiehiin. Taustalla vaikutti Kerswinin mukaan mm. Thomas Carlylen vuonna 1840 pitämällä kehutulla kuuden luennon sarjalla Sankareista. Idea ei ole toki uusi. Konservatiiviset nationalistit ovat aina tarjonneet samaa eri paketissa.

Carlylen mukaan historia on pohjimmiltaan siinä toimineiden suurten miesten historiaa. Jotain ikävää kertoo Carlylestä se, että Hitler oli hänen suuri ihailijansa. Suurmiehet ovat tietenkin aina vallassa olevien vallan turvaksi luotua puhdasta sepitettä vailla sen suurempaa todistusarvoa. Henkilöt vaihtuvat mutta tarinat pysyvät jollain lailla samanlaisina kasvottoman byrokratian ja rahan hallitessa kulisseissa. Keskustelua käydään, kuka on "suurmies"? Moraali tuntuu ajan myötä katoavan arvioitaessa suurmiesten tekoja, vaikka ne olisivat verisiäkin. Poliittisen suuruuden määrittelemiselle on monia esteitä, koska käsite on paitsi löyhä myös altis arvojen muutokselle. Hitler esimerkkinä. Häntä voisi kuvata "kielteisen suuruuden termein". Hitlerin kilpakumppani Winston Churchill taas on lähes ainoa moderni läntinen johtaja, jota on luonnehdittu "suureksi". 

Kerswin sanookin, että suuruuden määrittelyyn sopisi jokin muu asia. "Huomio tulisi sen sijaan keskittää johtajan historialliseen vaikutukseen ja jälkivaikutukseen, perintöön. Moraaliset tuomiot – onko "suuren" johtajan oltava hyvän asialla vai onko "kielteinen suuruus" mahdollista – jäävät silloin pois. Tämä jättää luonnollisesti yhä avoimeksi kysymyksen yksilön roolista historiassa." Juuri tämä huomio saa minut tarttumaan kirjaan. Se vaikuttaa fiksulta. Kirja onkin alusta loppuun kiinnostavaa luettavaa kuuri tämän takia. Se ei ole dogmaattinen eikä lähtökohtaisesti sulje ketään tai mitään piiristään ulos, vaan asettaa erilaiset vaihtoehdot ja näkemykset toisiaan vastakkain, jotta lukija saa mahdollisimman monesta eri vaihtoehdosta valita itselleen sen kuvan, jonka haluaa nähdä poliitikkojen luonteiden vahvuuksina ja kyvykkyyksinä (sana, jota inhoan...)

Viestinnän teorioista tiedämme, että ensimmäiset sekunnit uudesta ihmisestä rakentavat mielessämme kuvan, joka jää päähämme usein myös pysyväksi, tai joka vahvistuu ja siksi valitsemme sen, joka eniten miellyttää. Silloin mukaan tulee myös maksuasiat kuten, miten miellyttävinä tai puoleensavetävinä heitä pidämme, ja millainen karisma meitä viehättää. Max Weber painotti tapaa, jolla "seuraajat" luovat "karisman", jonka he näkevät "valitussa" – he näkevät tuossa yksilössä sankarin tai suuruutta, "kutsumuksen" (tai ideologisen sanoman), joka on heistä houkutteleva. Tämä selittää sen, miksi ihmiset ovat valmiina säntäämään avosylin sellaisten "saarnamiesten" syliin, jotka miellyttävät heitä, ja joiden sanoma on heille tuttua sekä toivottua. Politikassa on enemmän kuin sääntö, että lähes kaikki poliittiset urat päättyvät jonkinlaisiin epäonnistumisiin - onneksemme.

Muutenhan heistä ei koskaan päästäisi eroon, kuten diktatuureissa on tapana. Valtaa on vaikea pitää käsissä pitkään muuttuvien olosuhteiden ja kovan kilpailun takia. Usein se kovin kilpailu paikasta auringon alla tulee omien joukosta – omat koirat purevat (aina hengiltä). Olen taipuvainen pitämään Karl Marxin ajatusta ns. "suurmiehistä" parhaana. Hän ei myöskään lämmennyt "porvarillisille suurmieskäsitteelle" kuuluisassa Louis Bonaparten Brumairekuun kahdeksastoista -kirjoituksessaan. Marxin mielestä – aivan oikein - ihmiset tekevät oman historiansa, mutta eivät tee sitä vapaasti, vaan heidän kohdalleen sattuneissa olosuhteissa. https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1852/louis-bonaparten-brumairekuun-18/esipuhe1869.htm 

Marx ei tietenkään etsinyt "historiallista suuruutta", vaan pyrki selittämään, miten merkityksetön henkilö, suorastaan pelle (jollaisena hän Louis Bonapartea eli Napoleon III:tta piti), oli Kershawnin mukaan kyennyt saamaan itselleen diktatorisen vallan joulukuun 1851 vallankaappauksessa, koska mikään ryhmä ei kyennyt ottamaan itselleen kunnolla valtaa. "Sosiaalisten ja poliittisten voimien tasapaino, joka oli muodostanut rakenteelliset puitteet Louis Bonaparten valtaannousulle, määräsi sen jälkeen hänen henkilökohtaisen vallankäyttönsä laajuuden. Tämä antoi hänelle "suhteellisen autonomian" luokkavoimien suhteen; hän pystyi jonkin aikaa toimimaan ilman niiden rajoittavaa voimaa." Mutta Kershawn ei olisi kunnon tutkija, jos hän ei samalla sanoisi, ettei välttämättä hänen esittämäänsä "luokkatasapainotulkintaa" tarvitse lukijan sellaisenaan hyväksyä. 

Hän jättää tässäkin kysymyksen oven avoimeksi monille muillekin tulkinnoille. Kershaw innostuu Archie Brownin esittämästä ajatuksesta johtajien toimivan kaikkialla historian määrittämissä kulttuureissa. Brown totesi, että erityisesti demokratioissa ylimpään johtajaan kohdistuu paljon rajoituksia, mutta siitä huolimatta on yhä useammin alettu kiinnittää liikaa huomiota tikkaiden ylimmällä puolalla olevaan henkilöön. Johtaja on yhtä usein, kun on maalitaulu, myös eräänlaisena tuulenhaistelijana uuden poliittisen kulttuurin tähystäjä, joka näkee mitä on tulossa mutta ei itse ehdi kokea sitä. Pitää muistaa, että Kershawn puhuu nimenomaan poliittisesta johtajuudesta, mikä on ihan eri asia kuin esimerkiksi liike-elämän pomojen maailma. Silti hän karttaa yleistyksien tekemistä, vaikka siihen olisi hyvät mahdollisuudet, käyhän hän johtajuutta läpi älykkään haastavalla otteella.

Olosuhteet määräävät millaista valtaa todennäköisesti harjoitetaan. Viime vuosien mullistukset demokraattisissa maissa ja jatkuvasti kasvavat ongelmat, koveneva retoriikka ja vihapuhetta aseenaan käyttävän äärioikeiston kasvun vakaan demokratian kasvoille heittämä rätti on saanut vanhan järjestelmän natisemaan liitoksestaan, ja asenteet näyttämään vanhoilta sekä kuluneilta. Johtajien yksilöllinen valta voidaan nähdä Max Weberin mukaan johtajien kykynä toteuttaa omaa tahtoaan vastuksesta huolimatta. Tavallisesti valta jakaantuu erilaisten hallintosysteemien kesken, mutta tänään niiden olemassaolon oikeutusta ja tarkoitusta on kyseenalaistettu sen verran rajusti, etteivät demokraattiset instituutiot ja johtajat ole kyenneet vastaamaan ongelmiin iskevästi. Yksi hyvä esimerkki oli eilinen A-studio, missä sekoitettiin vellit ja puurot keskenään.

Rkp:n Eva Biuadet ja sdp:n Rasima Nazmayer argumentoivat itseään vastaan yrittäessään saada ps:n Joakim Vigeliuksen järkiperäiset perustelut pakolaisongelman eräästä mahdollisesta ratkaisusta näyttämään rasistisilta, vaikka Vegeliuksen esittämät ideat olivatkin enemmän terveen maalaisjärjen synnyttämiä pragmaattisia älynväläyksiä kuin rasistisia tai typeriä. Biuadet ja Nazmayer yrittivät huonolla tuloksella yhdistää hyvyettä kansalaiskuntoon ja omatuntoon. Ongelmana on silloin epäuskottavuus ja väärillä korteilla pelaaminen. Ihmisten on saatava puolustaa itseään ja maataan. Kansakunnat tunnetaan nimeomaan kyvystään suojella ulkoista vihollista vastaan, ei hyväksi luulemistaan aikeista ja ideoista kasvonsa säilyttääkseen.

Muiden silmistä katsottuna maailma on epätosi silloin kun kyse on kuvitelluista arvoista ja saavutuksista. Myrrosvaiheissa poliittinen johtajuus on usein kriisissä ja siksi haetaan vahvaa johtajaa. Mutta myös vahva johtaja tarvitsee vahvaa institutionaalista taustatukea hallintokoneiston kaikilta rattailta, ja on helposti haavoittuva kovien myrskyjen keskellä. Silloin voidaan myös kysyä, millainen suhde on persoonalla ja vallalla, tai mitä valta on saanut aikaan johtajassa? Ian Kershawnin kirja keskittyy suuriin eurooppalaisiin johtajiin, joiden vaikutus on ulottunut oman maan ulkopuolelle. Painotus on kriisiolosuhteissa, sen tyyppisissä johtajissa, joita kriisit tuovat esiin (Marinista olisi voinut myös kirjoittaa kirjaan, varsinkin nyt kun hänestä levitetään – ilmeisesti kateellisten omiensa toimesta – juoruja hänen ylitsevuotavasta ja haittaavasta itsekkyydestään).

"Kaikki tässä tarkastellut kaksitoista eurooppalaista johtajaa vaikuttivat kuitenkin kiistattomasti merkittävällä tavalla Euroopan historian kulkuun 1900-luvulla, useimmat heistä maassaan kriisin aikana." Ja millä huikealla ja osuvalla tavalla hän maalaakaan silmiemme eteen merkkihenkilöiden juhlanhetket ja kipuhetket periaatteella, se mikä menee ylös, tulee aina myös alas! Kershaw testaa mm. seuraavia yleisiä oletuksia, kuten kasvattaako vallan keskittyminen yksilön vaikutusmahdollisuuksia – usein negatiivisin ja katastrofaalisin seurauksin? Onko yksilön vaikutus suurimmillaan poliittisten mullistusten aikana tai heti sen jälkeen, jolloin olemassa olevat hallintorakenteet tuhotaan? Alistaako sota isommatkin pomot sotilaallisen vallan rajoituksille?