Filosofiaa raakana osa II, eräitä erityisiä huomioita tieto-opin normatiivisuudesta
Teksti:
Professori Timo Airaksinen
Johdanto
Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.
Filosofiaa raakana, osa I: Eräitä erityisiä huomioita tieto-opin normatiivisuudesta.9.
Descartes ja moni aikalainen ajattelivat, että tieto on samaa kuin varmuus, eikä näitä kolmea käsitettä osattu oikein erottaa toisistaan niin kuin nykyään tehdään. Eritysesti varmuus on hankala petikaveri, kokemuksen maailmassa kun varmuutta ei ole mistään. Melkein varma voi olla, mutta kuten sanonta kuuluu, melkein eri lasketa mukaan. Wittgenstein kirjoitti Varmuudesta, jossa halusi sotia G. E. Moorea vastaan. Kirja on W:n heikoin ja heikko on suomenkielinen käännöskin. Sitten keksittiin pyörä uudelleen: joku meni ja luki Platonin Theaitetos -dialogin. Tiedän, että Harald, siis Olausen, on lukenut Platonin kootut (minä en ole), mutta ei hän tätä tieto-opin vallankumousta sentään aiheuttanut. Platonin Sokrates keksii, että tieto tarkoittaa noin suurin piirtein samaa kuin tosi, oikeutettu uskomus (lyh. TOU). Tämä idea otti tulta, vaikka nopeasti todettiin, ettei määritelmä ole aivan riittävä (siitä sitten tuonnempana) mutta silti hedelmällinen lähtökohta pohdinnoille.
TOU tuntuu kuvailevalta. Tieto on TOU, joka tuntuu olevan tiedon kuvaus. Mutta kulisseissa piileskelee normatiivinen mörkö, sellainen kuin muumipeikkokirjoissa. Sehän liukuu yöllä paikalle, ei sano mitään ja jättää jäätyneen jäljen - siis oikea filosofia -olento. Sen voittaa vain tuo kuolematon ja ihmeellinen Toven idea hattivateista, jotka sähköä ritisten kulkevat laumana ties mistä minne. Vahinko, että Tove hylkää hattivatit myöhemmässä tuotannossaan. Oli miten oli, TOU sisältää normatiivisen osan, kuin mörön tai salaperäiset hattivatit. Mitä tuolle normatiiviselle osalle pitäisi tehdä. Ainakin se pitää ensin paljastaa.
Totuus ei kai ole normatiivinen käsite - oletan ettei ole. Uskomus saattaa olla normatiivinen, mutta oikeutus on varmasti sitä. Katsotaan siis oikeuttamista ensin.
Uskomukselle tarkoitetaan myönteistä tiedollista asennetta lauseen totuuteen. Uskon, että enkeleitä on olemassa, joka tarkoittaa: olen taipuvainen sanomaan, että niin todella on (totuus). Uskomus haarukoi totuutta, joko perustellusti tai ilman, rationaalisesti tai irrationaalisesti. Uskomus enkeleistä perustuu joko tuttuuteen tai kuvaukseen (Russellin jaottelu); toisin sanoen, olet nähnyt enkeleitä tai niistä on kerrottu sinulle. Jälkimmäisessä tapauksessa olet lukenut tai kuullut muilta enkeleiden olemassaolosta.
Uskomus on tässä, hyvin heikossa mielessä normatiivinen: kun sanot uskovasi enkeleihin, olet sitä mieltä, että enkeleitä on olemassa ja että tämä uskomus on hyvä, siis jollakin tavalla kunnossa. Et vain sano uskovasi, vaan myös arvioit uskomuksesi kunnon myönteiseksi. Annetana tämän asian olla ja mennään eteenpäin kohti vahvempaa normatiivisuutta.
TOU puhuu oikeutuksesta, joka haisee normatiiviselta vaatimukselta kilometrin päähän. Mitä oikeuttaminen on. Uskot siis enkeleihin ilman mitään ilmeistä perustetta. Tämä on irrationaalista eli järjen periaatteiden vastaista. Joku peruste pitää tarjota uskomukselle, tämä on normaali ja järkevä periaate. (En lähde tässä pohtimaan intuitiota eli päättelyä ilman premissejä). Voin sanoa saaneeni tiedon lukemalla tai kaverit ovat kertoneet, ja luotan molempiin lähteisiin, koska sama totuus toistuu niissä yhtenäisellä tavalla eli koherentisti. Tai sitten olen itse nähnyt enkeleitä, ja luotan tietysti omaan näköhavaintoon.
Sanomme siis, havainto (tuttuus) ja kuvausten koherenssi oikeuttavat uskomukseni. Toisin sanoen, arvioin uskomukseni pitävyyttä ja pätevyyttä suhteessa oletettuun totuuteen ja päädyn tulokseen, että minun on lupa uskoa tai minun pitää uskoa. Molemmat kohdat ovat varmasti ja vahvasti normatiivisia. Näin ollen TOU sisältää normatiivisen osion ja on siksi luonteeltaan normatiivinen.
Pohditaan, onko aihetta suoda lupa uskoa vai vaatia uskomista. Lupa tarkoittaa, että luvatun aisan sivuuttaminen on mahdollista. Olin itse kerran pitämässä esitelmää nuoremmalle väelle ja keskustelun aikana nuori nainen kysyi uskonko enkeleihin. Sanoin jotain sanoakseni, että tietysti uskon (hätävale), jolloin nainen kysyi, näenkö nuo enkelit katonrajassa. Sanoin, en näe (totta), vaikka hän sanojensa mukaan näki ne.
Miten on, uskoisinko vai en, että nainen näki enkeleitä katonrajassa. Minusta hän ei ollut oikeutettu uskomaan, että näkee niitä yksinkertaisesti siitä syystä, että uskon vakaasti, ettei enkeleitä ole olemassa. Tästä olettamuksestani seuraa, ettei nainen näe enkeleitä. Minun pitää ja täytyy uskoa, ettei nainen näe enkeleitä. En voi sanoa, että ehkä hän näkee, ehkä ei, koska en itse usko enkeleihin. Ei siis voi sanoa, että minulle on lupa uskoa naisen erehtyneen. Mutta jos olen epävarma enkeleiden suhteen, voisin aivan hyvin sanoa, että ehkä nainen näkee niitä. Silloin oma uskomuksenikin olisi mallia ehkä - minulle olisi lupa uskoa, että nainen näkee enkeleitä.
Joskus on lupa uskoa, joskus on pakko. Jos nainen näkee jotakin jota ei ole olemassa, ja olen siitä varma (!), minun on pakko uskoa ja sanoa, että hän on väärässä - siis uskoa hänen erehtyneen. Jos sanon, ehkä, olen irrationaalinen ja irrationaalisuus on hyvin, hyvin paha asia, miksi. Irrationaalisuus pilaa koko hyvän sopan aivan kuin ristiriita pilaa logiikan. Siellä ongelmana on, että loogisesta ristiriidasta saa päätellä mitä tahansa. Ajatellaan, että A ja ei-A (epätosi väite), josta voi päätellä B, oli B mikä tahansa lause. Näin on siksi, että päättely on epäpätevä vain jos A on tosi ja B on epätosi. Jos A ja B ovat molemmat epätosia, päättely on kuin onkin pätevä.
Kokemustietoa ohjaa myös irrationaalisuuden välttäminen pakko, koska irrationaalinen tiedon kerääminen johtaa vain ongelmiin. Ei ole helppo sanoa, mitä irrationaalisuus tässä tarkoittaa. Enkeleitä näkevä nainen on oikeutettu uskomukseensa, jos hän näkee enkelin katonrajassa, koska näköhavainto on hyväksytty tapa hankkia uskomuksia ja oikeuttaa ne. Jos kaikki näkevät nuo enkelit, kaikki on hyvin ja naisen uskomus on oikeutettu. Mutta jos kukaan muu ei näe, naisen uskomuksen oikeutus ontuu pahasti. Naiset ei pitäisi muodostaa uskomusta enkeleistä tuossa tilanteessa. Hänen pitäisi jättää asia lepäämään tai myöntää erehtyvänsä. Jos hän ei toimi näin, hän on irrationaalinen, miksi.
Yksi tiedollisen rationaliteetin perusperiaatteista on vaatimus käyttää kaikki informaatio hyväksi uskomusta muodostettaessa. Tämä on selvästi normatiivinen periaate ja käsky. Enkelinnäkijällä on nyt informaatiota omista suorista havainnoistaan lähtien, mutta vastaevidenssiä muilta ihmisiltä. Hänen uskomuksensa ei ole oikeutettu.
TOU on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kovin ongelmallinen tiedon luonnehdinta. Ajatellaan, Kallea, joka tietää, että Suomen kuninkaana on Väinö I. Hän menee kellariin ja jää vahingossa sinne lukkojen taakse kokonaiseksi viikoksi. Sillä aikaa leviää uutinen Väinön kuolemasta, johon kaikki uskovat - vaikka Väinö onkin vain karannut kotiin Saksaan, kun Suomessa on niin kurjaa. Täällä levitetään väärää tietoa Väinön kuolemasta. Virallisesti Väinö on kuitenkin edelleen Suomen kunkku.
Kalle pääsee lopulta ulos kellarista ja päivittää tietonsa. Mitä on tapahtunut? Kalle uskoo nyt oikeutetusti epätoden väitteen totuuteen. Mutta kun Kalle tuli kellarista, hän oli jo menettänyt tietonsa Väinön kuninkuudesta. Kallen tietovaade oli jo menettänyt merkityksensä johtuen siitä väärästä informaatiosta, jota hänellä ole. Mutta vasta nyt Kalle uskoo, että Väinö I on kuollut eikä siis olisi enää Suomen kuningas. Aikaisemmin, siis kellarissa, Kalle vielä uskoi Väinön kuninkuuteen, mutta hänen uskomuksensa oikeutus oli jo kadonnut.
Mitä on tapahtunut. Koko Suomi, Kallea lukuun ottamatta, on varustettu sillä informaatiolla, että Vainö I on kuollut. Kalle on kellarissa yksin uskomuksensa kanssa, mitä tästä seuraa? Jos Kalle olisi ollut maan päällä, hän ei uskoisi, vaikka kellarissa hän edelleen uskoo. Jos hänellä olisi kaikki info, hän ei uskoisi, joten on perusteltua sanoa, että hänen ei pitäisi uskoa - ja juuri siksi hän ei tiedä. Hän ei käytä hyväksi kaikkea saatavilla olevaa infoa. Kallen tietovaateen on kumonnut se väärä informaatio, jota hänellä ei ole.
Tämä on verrattoman metka esimerkki, jota kaikki sen ensi kertaa kuulevat vastustavat, mutta turhaa. Tämä esimerkki on pätevä, joten sen hyväksyminen edellyttää oikean käsityksen omaamista tiedollisesta oikeutuksesta ja rationaalisuudesta. Vastustus on turhaa. Kuten Star Trekissä sanotaan, "resistance is futile". Tämä on sen kaltainen esimerkki, josta filosofit mielellään sanovat, "olisin toivonut itse keksineeni sen" - minäkin sanon.
Palataan vielä hetkeksi normatiivisuuteen. Luin hiljakkoin seuraavan väitteen: Jos katsot kanaa ja näet kanan, et voi kieltää nähneesi kanaa. Minun on pakko myöntää näkeväni kana tai minun pitää myöntää näkeväni kana. Missä mielessä tuo pikku sana "pitää" olisi ymmärrettävä. On nimittäin aivan eri asia sanoa, sinun pitää mennä kotiin, kun kerran lupasit tai munakasta pitää syödä pelkällä haarukalla. Sinulla on kasvain, joka pitää leikata heti. Tai sinun pitää pitää huolta itsestäsi. Pitämisen lajeja on olemassa lukemattomia, mikä niistä selittää näköhavainnon normatiivisuutta? Vertaa: kuulen peipposen laulun, jos sinä kuulet saman, sinun pitää kuulla peipposen laulu; ei riitä, että kuulet linnun laulun. Kuulo ja näkö näyttävät käyttäytyvän eri tavoin ja niissä normatiivisuus toimii eri tavoin. Linnunlaulun kohdalla pitämisen vaatiminen on kohtuutonta, näköhavainnon kohdalla ei.
Näköhavainnon kohdalla pitää nähdä kana sanan "pitää" aivan tavanomaisessa merkityksessä, siis kuten "pitää mennä nyt kotiin". Kyseessä olisi siis luonnollinen velvoite, vaikka en oikein jaksa uskoa, että näin olisi. On kuitenkin selvä, että kanan ollessa silmien edessä pitää nähdä kana. Olisiko sittenkin niin, että kana pitää nähdä samassa mielessä, kuin kasvain pitää leikate heti. Muuten nimittäin ei parane. Samoin, jos ei näe kanaa, siitä ei hyvää seuraa. Normaali pitäminen viittaa velvoitteisiin muita kohtaan, mutta tässä on kysymys velvoitteesta itseä kohtaan, siis kuten lauseessa "sinun pitää pitää huolta itsestäsi". Näe oikein, on tämä ajatuksen mukainen normi. Tässä pitäminen on läheistä sukua tarvitsemiselle: sun kasvain tarvii leikata just ny eikä viirestoista päivä.
(17.7.-20, Se on menoks ny: T.A. Hampuri).