Eri mieltä olemisen oikeus

Teksti Harald Olausen

"Harald on kirjoittanut monta hirveän hienoa kirjaa, kuten hänen lukijakuntansa tietää, ja tämä kirja on yksi niistä. Jos Suomessa vielä olisi tilaa kulttuurikritiikille, Harald olisi kansakunnan kaapin päällä. Mutta onneksi hän sentään viitsii ja vaivautuu laittamaan rakkautensa paperille ja kansiin meidän muiden ihmeteltäväksi."-professori Timo Airaksinen. Tämä on toimittaja ja kirjailija Harald Olausenin 30. kirja. Hän toimi vuosina 2018-2022 professori Timo Airaksisen johtaman suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin tuottajana sekä kirjallisena agenttina kirjoittaen itse kuusi esseekirjaa ja kuusi proosakirjaa sekä toimi Airaksisen suositun Himon ilot – ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta -kirjan takapiruna. Olausen tunnetaan osuvista ja kriittisistä kirjoituksistaan niin eri medioissa kuin kirjoissaankin. Aiheet ovat laajoja liikkuen laidasta laitaan. Olausen on eri mieltä lähes kaikesta ja perustelee kunnoilla miksi. Eri mieltä olemisen oikeutus on yksi tärkeä sivistysyhteiskunnan mitta. 

Ihmisillä on ja pitää voida olla erilaisia mielipiteitä, muuten demokratia ei toimi. Mutta miten on kun mediat ovat täynnä samanlaisia mielipiteitä? Olausenin mielipiteet eivät ole. Lue miksi. "Rancièrelle yhteiskunnallisesti vaarallisia eivät vallitsevan, itseään parlamentaaris-demokraattisesti näennäiskorjaavan järjestelmän kannalta ole ne, jotka kuuluvat puolueeseen tai ammattijärjestöihin taikka heiluttavat muuten vain hailakan punaisia lippujaan "Kansainvälistä" tapaillen, vaan ne, jotka puhuvat oudoilla kielillä sivukatuja kulkien – osattomat ilman papereita, milloin mihinkin päänsä kallistaen." -Niin&näin 1/2011. Ranskalainen filosofi Jacques Ranciere esittää pääteoksessaan Erimielisyys (Tutkijaliitto, 2009), filosofisen näkemyksensä politiikan luonteesta sekä analyysin Euroopan poliittisesta nykyilmastosta. Ranciere esittää oman näkemyksensä politiikasta näkymättömän osattomien osan tekemisenä näkyväksi. Hän analysoi nykyiseen konsensuspolitiikkaan liittyviä ilmiöitä.

Ja nimeää tuon politiikan jälkidemokraattiseksi politiikan lakkauttamiseksi. Minä kutsun sitä hieman eri mieltä olemisen oikeutukseksi vastakohdaksi väitteelle vastakkainasettelujen ajan olevan ohitse. Mennäänpä hieman ajassa taaksepäin. Jo Aristoteles sanoo Politiikkaa-kirjassaan, että meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia asioita tasa-arvoisuus ja eriarvoisuus koskevat. Tämä kysymys on Aristoteleen mukaan poliittisen filosofian kannalta ongelma. Ihmiselle on ominaista muihin eläviin olentoihin nähden, että vain havaitsee hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Tällaisten olentojen yhteisöistä tulee tilayhteisöjä ja kaupunkivaltioita. Ihminen on siis Aristoteleen mukaan luonnostaan poliittinen olio, jolle moraali on yksi elämän ehto ja sen tärkeimmistä arvoista. Sokrates ei ollut filosofi, joka pohti politiikan taitoa vaan. Hän tavoitteli todellista politiikan taitoa. Hän oli ainoa, joka politiikkana asettui kaikkea sitä vastaan, mitä Ateenassa tehtiin politiikan nimissä.

Erimielisyydellä tulee Rancierin mukaan ymmärtää erästä määritettyä puhetilanteen tyypillistä tilannetta, jossa yksi keskustelijoista yhtä aikaa sekä ymmärtää että ei ymmärrä, mitä toinen sanoo. Erimielisyys ei ole kiista sen välillä, joka puhuu valkoisesta, ja sen välillä, joka puhuu mustasta. Se on kiista kahden henkilön välillä, jotka molemmat puhuvat valkoisesta, mutta joista toinen ei ymmärrä, että toinen puhuu samasta asiasta valkoisuuden nimissä. Suomalaisia syytettiin aikoinaan kansaksi, joka vaikeni kahdella kielellä. Silloin poliitikot saivat puhua läpi päänsä mitä lystäsivät julkisuudessa kenenkään siihen puuttumatta ja valehdella sujuvasti vähintään kahdella kotimaisella kielellä. Näin oli ennen. Nykyisin ilmaisu on vapautunutta, kanavia ilmaista itseään tullut lisää ja ne ovat samalla ammattilaistuneet. Mutta onko näin vai kuvittelemmeko vain?

Suomi on saanut somen vaikutuksesta lisää tuhansia korvia ja suita edistämään monipuolista ja taatusti erilaista keskustelua siitä huolimatta, että ylimieliset valtamediat ovat koko ajan toimineet päinvastoin tarjoamalla/sallimalla vain yhden tai parin erilaisen mielipiteen, ja siten tahallisesti pienentäneet tavallisen ihmisen kurkistusluukkua ulkopuoliseen maailmaan. Nyt kaikki on muuttunut tai muuttumassa ajan myötä parempaan suuntaan ja valtamedioiden kuristusote ihmisistä on hellittämässä. Vai onko? Enää meillä ei ole yhden suuren mediatoimijan yhden totuuden politiikka vallitsevana manipulaation välineenä. Asioista otetaan selvää ja tiedetään nykyisin enemmän kuin aikaisemmin. Mutta silti meitä manipuloidaan ja vahvasti. Julkinen ääni on muuttunut myös valhetta läpivalaisevaksi tavalla, jolla on suora ja vahva vaikutus myös äänestyskäyttäytymiseemme. 

Esimerkiksi entisen pääministeri Sanna Marinin suustaan päästämät epämääräiset sammakot valtiontalouden tilasta ja kestävyydestä, paljastuivat usein pelkäksi sanahelinäksi ja epämääräiseksi hötöksi faktantarkastajien ansiosta. Entä ikuisuusongelma naisten ja miesten välinen tasa-arvo? Onko naiset huonommassa osassa kuin miehet? Ovat, jos asiaa kysytään feministeiltä. Eivät, jos asiaa tarkastellaan tilastojen valossa. Mutta asiasta ei puhuta suoraan ja väitteistä oteta selvää ovatko ne totta. Sekin on nykypäivää. Miksi? Siksi, ettei se ole totta mutta on muuttunut poliittisesti arvokkaaksi ja hoettavaksi mantraksi, joka oikeuttaa uudenlaisen sorron unohtaa tasa-arvon nimissä nykyisin se heikompi ryhmä, eli itsestään vähemmän ääntä koko ajan julkisuudessa pitävät miehet. Mutta valhe ei ole enää muodikasta esittää petoksen primus motorina edes rahvaanomaiseen yleistämiseen (eli retoriseen valheeseen) aiemmin Soinin aikana pureutuvissa (järkyttävän alamittaisissa) persutarinoissa.

Nyt persuillakin on oma ammattimaisesti omalta kantiltaan faktadataa syöttävä ajatushautomo ja suosittu televisio-ohjelma, jossa persujen oma "Susanna Päivärinta", eli toimittaja Mari Asunta tekee kiistatta erinomaista journalistista propagandatyötä pestäkseen persusydämiä putipuhtaiksi ihmisten mielissä pois siitä demonisesta mielikuvasta, minkä vastustajat ovat siihen kovalla työllä valtamedioiden avulla istuttaneet samaan henkeen, kuin aikoinaan persujen ex-puoluesihteeri Arto Luukkainen Dosentti-ohjelmassakin, asiallisesti mutta pilke silmäkulmassa. Se ei kuitenkaan silti tarkoita sitä, että persutelevision ohjelmat olisivat journalistisen hyvän tavan mukaan tehtyjä ja tasapuolisia. Kaukana siitä. Ei tietenkään! Ne ovat vain yhtä totuutta toitottavia ja siksi yksipuolisista sanomaa yksisilmäisille välittäviä propagandatietoiskuja. Yleltä voidaan vaatia muutakin, vaikka se on joskus vaikeaa. Silti se on tehnyt, muistaessaan roolinsa alkuperäisen idean välittää tietoa tasapuolisesti kaikille.

Nykyisin sen omat faktantarkastajat vaaliohjelmien yhteydessä ovat nostaneet kiinnostavuuden lisäksi niiden totuusarvoa ja antaneet politiikalle ihan toisenlaisen kiinnostavuuden. Esimerkiksi tästä Katju Aro oli Perjantai-ohjelmassa osaavan ja kiperiä kysymyksiä esittävän toimittaja Pekka Vahvasen haastateltavana vuonna 2017. Aro oli tuolloin Feministisen puolueen puheenjohtaja. Ohjelma tuli hiljattain uusintana ja osoitti selkeästi, miten Aro väitteli ja ilmeisen tarkoituksellisesti valehteli monissa vastauksissaan; tunteisiin vetoava retoriikka oli osin epämääräistä, epäjohdonmukaista, välttelevää ja vääristelevää sekä sisälsi paljon virheargumentaatiota (ja siinä oli selvästikin piilosanomana sormella heristelevä syyllistäminen ja hurskastelu). Mutta siitä huolimatta toimittaja Vahvanen ei onneksi mennyt alkuunkaan Aron asettamaan helppoon retoriseen ansaan. 

Kiitos faktantarkastajien, hän lyttäisi asiallisesti kerta kerran jälkeen Aron valheelliset ja väärät argumentit, joihin kukaan muu ei ollut jostain kumman syystä aikaisemmin puuttunut, vaikka ne ovat olleet selvästikin provosoimismielessä julkisuteen heitettyä epämääräistä tunnehöttöfiktioita vailla selkeää todellisuuspohjaa. Tässä näemme miten tärkeitä faktantarkastajat ovat työssään valheiden paljastajina. Aron eräs valheellinen väittämä oli miesten ja naisten välinen palkkaero. Onko sitä todellisuudessa vai onko kyseessä vain tilastoharha? Kyseessä on ilmiö, mikä näkyy siksi, että naiset harvoin valitsevat miesten tavoin korkeapalkkaista teknologia-alaa työurakseen. He haluavat painottaa enemmin vapaa-aikaa suosivaa työelämää, kun taas miehissä on hänen mukaansa huomattavasti enemmän niitä, jotka ovat naimisissa työnsä kanssa, ja joilla ei ole muuta elämää. 

Harva on tullut kai ajatelleeksi, että näin tilastot vääristävät totuutta, ja että näin niitä voidaan myös käyttää vääristääkseen lisää totuutta omiin tarkoituksiinsa juuri niin, kuin Aro yritti ohjelmassakin aluksi tehdä. Aroa jaksoi kuunnella tasan muutaman minuutin, jos sitäkään. Mutta kiperän paikan tullen Aro olikin hiljaa eikä osannut vastata juuta tai jaata. Vaikutti että hän ei oikein ymmärtänyt toimittajan heittoa ja mitä se merkitsi hänen aiemmin esittämilleen väitteille. Huomionarvoista oli myös se, ettei Aro osannut antaa käytännön esimerkkejä tai vedota väitteidensä tueksi faktoihin. Ehkä siksi, että hänen väittämänsä paljastuivat vääriksi toinen toisensa jälkeen ja yleisellä tasolla liikkuneet puheet tunnevakuutteluksi ja faktoja karttaviksi. Ohjelman aikana ilmeni Aron premissien olevan lisäksi useassa muussakin käsitellyssä asiassa täysin irrelevantteja asioita ja vääristelyjä.

Ohjelma oli siksi tärkeä lähettää uudelleen, että Ylen maine yhdenmukaistajana ja vain tietynlaisen totuuden esille tuojana on aiheuttanut ansaitusti paljon närää niiden keskuudessa, jotka eivät ole olleet aina Ylen kanssa samaa mieltä, ja jotka eivät saa ääntään Suomen suurimassa ja tasapuolisuuttaan ainakin paperilla mainostavassa mediassa. Perjantai-ohjelman jälkeinen kommentointi oli suut supussa oleville toisinajattelijoille vapauttavaa. "Mahtaakohan suurin osa feministeistä edes tietää kenestä feminismi on lähtöisin ja minkä takia? Hyvää settiä. Tämäkin tuli etusivulle suositeltuna. Eiköhän tämä kanava lähde tästä kasvamaan. Mainio poiminto menneestä. Aro suoltaa puppua kuin Yle tänään. Kukaan ei ole vapaa ellemme kaikki ole vapaita" ... mutta kannattavat valtion säätelyä lähes kommunistisen tarkasti. Höpö höpöä. Se on totuus, että lain edessä Nainen on vahvemmilla kuin mies. Feminismi ottaa valtaa itselleen kuin jakaisi sitä tasa-arvoisemmaksi naisten ja miesten välillä."

Ongelmaa hieman mutkistaa se, ettei Aro varsinaisesti valehtele vaan turvautuu retoriikkaan edistääkseen asiaansa. Se miksi ohjelma uusittiin vastoin odotuksia, on todennäköisesti Ylen vahva halu näyttää keskustelu, joka on harvinaista valtamedioissa, ja joka on oikeaa ja syvällisiin ongelmiin pureutuvaa, sekä osaa esittää juuri ne oikeat ja paljastavat kysymykset (Hei! Mekin toki jotain osaamme), minkä vastaukset usein ovat ovelan julkisen valheen suojana. Sen pitäisi olla jokaisen itseään kunnioittavan ammattitoimittajan työn tärkein lähtökohta. Harva on tullut ajatelleeksi edes, että feminismi voi olla monessa muussakin perustavaa laatua olevassa lähtöoletuksessaan väärässä narsismikortin heiluttelun tavoin, ja sitä käytetään tahallisesti väärin periaatteidensa vastaisesti osaamattomissa tai valheellisissa käsissä.Aron on tyyppiesimerkki äärioikeistolaisesta pupusta.

Vahvasen mielestä Aron argumentit (esimerkiksi se, että on olemassa miehiä, jotka ovat pitempiä kuin naiset, ja toisaalta on olemassa naisia, jotka ovat pidempiä kuin miehet) vahvisti vain lisää tätä käsitystä, sillä ne olivat hänen mielestään selvästikin roskaa. Ongelmalliseksi Aron kiertelyt ja kaartelut tekee vain meidän kannaltamme se, ettemme saa faktantarkastajien jäljiltä selville hänen oikeita mielipiteitään ja aitoja vaikuttimiaan vääristellä totuutta omiin tarpeisiinsa siitä huolimatta, että osaamme yhdistää ne esitettyyn ongelmaan ja esitystilanteeseen. Mutta sen me tiedämme, että hänen on pakko valehdella, vain jos asia ei ole tosi. Siksi hän on eri mieltä. Sen paljastuminen olisi sama asia, kuin jos hän olisi ampunut itsensä suorassa lähetyksessä. Ja kun faktantarkastajat osoittivat jälkikäteen hänen valehdelleen, hänen uskottavuutensa mureni eikä kukaan ole nykyisin enää kiinnostunut kuulemaan mitä feministipuolueella on asiaa. Aro on silti osaava huijari ja silmänkääntäjänä nerokas ja osuva.

Aro munasi puhumalla helposti itsensä pussiin. Katsojat huomasivat, etteivät hänen väitteensä selvästikään tukeneet hänen niistä vetämiään johtopäätöksiä. Mutta silti hän vääristeli sanottavansa sellaiseen muotoon, että kuulija sai siitä väärän käsityksen. Ja jos se oli tahallista, kuten näytti olevan, se ei ollut mitään muuta kuin törkeää valehtelua. Tässä hyvä esimerkki väärästä eri mieltä olemisesta. Jos se olisi ollut tahatonta, mitä on suuresti epäiltävä, se oli vain hyväuskoista hölmöyttä; on nimittäin olemassa ihmisiä, jotka puhuvat totta luulleen samalla valehtelevansa, ja ihmisiä, jotka valehtelevat luullen puhuvansa totta. Kumpaan kategoriaan itsetietoinen ja selvästikin itseään fiksuna pitämä ylimielinen Aro kuuluu, selviää siitä, kun katsoo tämän ohjelman, ja uskoo siihen mitä hänestä paistaa omin silmin nähtynä läpi. Pitää kyllä nostaa hattua ohjelman toimittajalle ja Ylen faktantarkastajille erityisesti. Tällaista tarvitsemme ja tästä näemme, miten tärkeää on puhua edes joskus totta. 

Enemmin tai myöhemmin kaikki valheet paljastuvat ja seuraukset ovat järisyttäviä. Vain eri mieltä oleminen voi auttaa. Oikeus olla eri mieltä on taito, joka unohtuu aina silloin kun yhteiskunta jähmettyy kurin, järjestyksen ja pakon nimissä ja alkaa toimia kansalaisiaan vastaan kuristamalla heidän elämänsä ehtoja. Suomessa se on ay-liikkeen häpäisemistä, köyhien kurjistamista ja militarismin nousua. Venäjällä ja monessa muussa diktatuurissa se on kansalaisyhteiskunnan unohtamista, murhia ja pakkovaltaa sekä aggressiivista sotapolitiikkaa ummehtuneiden ideologioiden nimissä. Ranskalaisfilosofi Alain Badiou väitti, että filosofialla oli täysi työ repiessään sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä. Platon näki vaivaa pitäessään pintansa sanan oikeus suhteen sofistien rettelöivää sanankäyttöä vastaan. Tällainen umpinainen uskonnollinen ahdasmielisyys pyrkii yhdenmukaistamaan "varmuudella" ja tasapäistämään ihmiset saman muotin mukaan, jotta heitä olisi helpompi kontrolloida ja käskeä muita.

Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken: se ei ainoastaan vahvista sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämän voima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren. Tämän kirjan mottona on sellainen totuuskäsitys, minkä lähtökohtia on, että minkä tahansa olemassaolon voi koska tahansa lävistää ja muuttaa jokin tapahtuma, joka koskee kaikkia. Olla eri mieltä kaikesta ja itsensäkin kanssa on tärkeä asia. Kyse ei ole sopuilusta tai ymmärtämisestä, vaan uskollisuudesta totuudelle ja tuolle olemisen lävistävälle tapahtumalle. Totuus voidaan saavuttaa vain maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella, koska manipuloidut ja pelästytyt ihmiset sekoittivat tekopyhästi politiikan ja typerän uskonnollisuuden. ON OLTAVA OIKEUS OLLA ERI MIELTÄ! Se on kaiken alku. Muuten mikään ei muutu. Erilaiset vastavallankumoukset moraalisen terrorismin muodossa tyrkyttävät länsimaisen kapitalismin alhaisuuksia universaalina mallina. 

Aristoteles piikitteli oman aikansa humpuukimaakareita eli sofisteja sanomalla, että niiden, jotka halusivat olla sofisteja, oli välttämätöntä tutkia epärelevantteja argumentteja; se oli hänestä hyödyllistä siksi, että tällainen kyky sai heidät näyttämään viisailta, ja se on heidän tavoitteensa, koska he olivat ovelia. Ei olla viisas tai puhua viisaita, vaan yrittää näyttää siltä ja olla päästämättä suustaan liikaa omia sanoja paljastamatta samalla omaa pohjatonta typeryyttään, ihan kuten Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti halveksivaan sävyyn julkisesta palvonnasta, joka kohotti julmimmankin tyrannin Jumalten tasolle. Eri mieltä oleminen on aina omanalaistansa ja erilaista. Mutta eri mieltä ei voi olla, jos myötäilee, tekee kompromisseja ja ajattelee sekä puhuu yhtä, mutta tekee ihan toista, kuten demarit useinkin. Eri mieltä oleminen on kulttuurin eräs peruskivistä. 

Tragedia syntyi erään määritelmän mukaan ja kuoli Antiikin Euripideen käsissä sokraattisen järjen ja optimismin vaikutuksesta. Etiikassa on kyse hyvän olemisen tavan etsinnästä tai toiminnan viisaudesta. Stoalaiset ovat Badioun mukaan tehneet etiikasta, ei vain filosofisen viisauden osan, vaan itse sen sydämen. Tämä on tärkeä huomio. Viisas on Badioun mukaan hän, joka osaa erottaa hänestä itsestään riippuvat asiat niistä, jotka eivät riipu hänestä, ja organisoi haluansa näistä ensimmäisten tiimoilta kestäen jälkimmäiset järkähtämättä. Eri mieltä oleminen on mittari siitä, mikä on totta ja mikä valhetta. Badiou on rehellinen ja kirjoittaa stoalaisiin yhdistettävän tapa verrata filosofiaa munaan, jonka kuori on logiikkaa, valkuainen fysiikkaa ja keltuainen etiikkaa. Badioun mukaan demokraattinen totalitarismi tulee aina vain vakiintuneemmaksi. Muistakaa tämä tärkeä lause.

Nyt jos koskaan on hänen mielestään välttämätöntä, että vapaasti ajattelevat nousevat tuollaista orjamaista ajattelua vastaan, tuota surkeaa hurskastelua vastaan, jonka nimissä meidät pakotetaan hyväksymään maailman absoluuttinen epäoikeudenmukaisuus. Siksi harva osaa ja uskaltaa olla eri mieltä. Badiou on samaa mieltä ja väittää, että sen sijaan että älyköt ja mielipidevaikuttajat toivoisivat muutosta nykytilanteeseen, he ovat sopeutuneet länsimaisen järjestyksen vallitseviin olotiloihin ja luonnostelleet toimillaan väkivaltaisen taantumusliikkeen suhteessa kaikkeen siihen, mitä 60-luvulla ajateltiin. TAANTUMUS ON PALANUT VALTAAN! Kun nykyisin eettisen ideologian kannattajat esittävät, että paluu ihmiseen ja hänen oikeuksiinsa on vapauttanut meidät kuolettavista abstraktioista, joita ideologiat ovat synnyttäneet, he pitävät maailmaa pilkkanaan.