Erinomainen Kunniattomat paskiaiset

Teksti Harald Olausen

Omaperäisen ja aina yhtä terävän amerikkalaisen elokuvaohjaaja Quentin Trantinon "suloiset kostoelokuvat" Kill Bill I (2003) ja II (2004), The Hatefull Eight (2015) ja Once Upon Time In Hollywood (2019) saa sarjan keskellä Kunniattomista Paskiaisista (2009) eräänlaisen nautinnollisen huipennuksensa, jota ei väsy koskaan katsomaan. Tällainen kunnon (anti)-sotaelokuvan pitäisikin olla.

Elokuva oli kaupallinen menestys. Se sai monia palkintoja ja ehdokkuuksia mukaan lukien kahdeksan Oscar-ehdokkuutta muun muassa parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Waltz voitti Hans Landan roolistaan parhaan miespääosan palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla, sekä parhaan miessivuosan Oscar-, Bafta-, SAG- ja Golden Globe -palkinnot.

Tarantinon "suloiset kostofilmit" ovat kuin oman mielen avaruusmatkoja häilyviin muistoihin, ja sieltä uusin silmin asioita nähden vanhasta taakasta vapautuneena takaisin ihmisten ilmoille. Kyse on tavasta nähdä vanha uutena. Tarantino luo näin lyyrisen kokemuksellisen todellisuuden, missä koettu ja nähty aika on tapahtumineen psyykkistä sekä elämyksellistä alusta loppuun.

Tarantino on osaava velho, joka näyttä meille yhden mahdollisen tavan nähdä maailmaa, mikä on mennyt sijoiltaan, ja missä meiltä ovat hävinneet sanat yrittää selittää omaa hämmennystämme, selkokielellä kanssaihmisillemme ymmärrettävästi. Tunnistamme toki nykyhetkessä menneen ja menneessä nykyhetken, mutta emme ymmärrä selkeästi niiden välisiä suhteita.

Tarantinolle sota on typerä seikkailu, jossa nauru vapauttaa katsojan sodan glorifioinnista aitoon Mark Twainin ja Kurt Vonnegutin rienaavaan henkeen. Tarantinon käsissä ihminen oppii parhaiten juuri silloin, kun hän oppii asiat omien kärsimystensä kautta. Siksi mikään ei ole vierasta hänelle, varsinkin hän näyttää kärsimyksen koston mahdollistajana.

Kyse on myös odottamattomista hetkistä, joita ei voi pakottaa esiin. Niitä ovat tahdon ja herkkyyden väliin ilmestyvät aukot, joiden voimasta hengitämme. Samalla mielemme ikään kuin puhdistuu ja uudistuu, ja ymmärrämme, ettei kaiken pidä olla niin kuin on, ja olemme luulleet sen aina olevan, kuin paikolleen jämähtäneenä muuttumattomana painajaisena kiusanamme.

Kunniattomat Paskiaiset yhdistelee inhorealistista pahuutta ja raakuutta toisiinsa hirteishuumorilla, mikä kulminoituu, ihan kuten myöhemmin Once Upon Timesissakin, Brad Pittin esittämään velmuun jenkin arkkityyppiin arjen rentona sankarina, joka ei helposta hätkähdä eikä sure turhia. Tarantino luo Pittin esittämästä joka äidin toivevävystä oman Tuntemattoman sotilaansa.

Mutta erotukseksi pateettisesta suomalaisesta, Tarantinon hahmot ovat nauravia, liikkuvia, älyllisiä ja hyvän ihmistuntemuksen sekä itsetuntemuksen omaavia seikkailijoita. Tarantinon viehätys piilleekin edellä mainitussa "suloisessa kostoelokuvien sarjassa" siinä, että juuri niin pitäisi tapahtua ylivoimaisiksi koetuille pelottaville pahiksille, jotta paha saisi palkkansa kuolemana.

Tarantinon käsittelyssä banaali väkivalta muuttuu tanssiksi, ja musta huumori kuin verisiksi Machbetin oopperoiksi, joiden kauneus ja runollisuus hätkähdyttävät, ja yllättää jopa väkivaltaa inhoavan ja rauhaa rakastavan sielun nauttimasta koston suloisuudesta Hammurabin lakien mukaisesti, ihan kuin samalla saisi oikaistuksi jonkun vanhan ja ikävän vääryyden.