Filosofiaa raakana, osa II: Nihilismi ja välinpitämättömyys

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa II: Nihilismi ja välinpitämättömyys. 9.

Kun tekee filosofiaa, ei pidä sotkeentua psykologiaan, sosiologiaan ja valtio-oppiin, ellei ole aivan pakko. Yliopiston filosofian opiskelijoille nämä tieteet muodostivat oivan pakopaikan, kun filosofointi ei sujunut tai ei jaksanut kiinnostaa. Tällainen kielto herättää heti kysymyksen, mitä filosofia sitten on? Vastauksen saa tekemällä filosofiaa. Keksin tänä aamuna aamiaisella hyvän filosofisen esimerkin. Olen aina väittänyt, että Kantin kategorinen imperatiivi määrittelee etiikkaa, eikä se siis ole mikään eettisten ongelmien ratkaisun väline. Toisin sanoen, määritelmä ei ratkaise tuon määriteltävän asian soveltuvuutta maailmaan. Esimerkki on tässä: epätäydelliset ominaisuudet määritellään seuraavasti: on aina toimittava velvollisuuden mukaisesti, mutta joskus tilanne ei salli kaiken sen tekemistä, mikä pitäisi tehdä. Viisi ihmistä on hukkumaisillaan, ehdit pelastaa vain yhden, sinun on tietysti pelastettava yksi, mutta kenet valitset - velvollisuus on tässä mielessä epätäydellinen. Näin olemme määritelleen erään velvollisuuden lajin, mutta emme ole vielä sanoneet mitään siitä, kenet olisi pelastettava. Naiset ja lapset ensin, niinkö? Velvollisuuden määritelmä ei vielä sano asiasta yhtään mitään.

Edellä olen antanut filosofiaa kuvaavan esimerkin. Se on mahdollisimman yksinkertainen. Entä kertomukselliset esimerkit? Yleensä niitä pitää välttää ja niiden käytöstä saa moitteita. Tässä on nihilismiä kuvaava esimerkki. Rannanjärvi oli Etelä-Pohjamaan häjyistä kuuluisin. Rannanjärvi työnsi miehen ojaan ja nauroi miesjoukon kanssa päälle. Mies kiipesi ojasta, puukotti Rannanjärveä ja pinkaisi karkuun. Rannanjärvi nousi rattaille muut miehet perässään ja käski ajaa, valui kuiviin ja kuoli mitään sanomatta. Heikki Ylikankaan mukaan tämä kuvaa pahan porukan nihilismiä, mikään ei ole mitään, kun kuollaan, kuollaan ja siinä se. Esimerkki on herkullinen, mutta filosofisesti turha, joten paras olisi pärjätä ilman - mutta miten?

Nihilismin on sukua kyynisyydelle, joka taas ilmenee kielenkäytössä sarkasmina. Sarkasmissa sanotaan hyvää pahaksi, siis näin, ivallisesti:

Omatunto on ihmisen ensimmäinen pyöveli (M. de Sade), toisin sanoen, ihminen tuomitsee itse pahat tekonsa, joka Sadesta on naurettavaa. Tässä hyvä asia, omatunto, nähdään pahana ja turhana. Itsensä tuomitseminen on todellakin omituinen asia, mutta toisaalta ilmaisu ihmisen moraalisesta vapaudesta. Sarkasmi on aina kyynisyyden ilmaus, koska kyynisyys kieltää arvon:

Mitä kannattaa äänestää vaaleissa, ei yksi pääsky kesää tee.

Tämä ei ole sarkasmi, koska on totta, että yksi ääni ei vaikuta mitään - äänestäminen on silti demokraattinen oikeus, joka käyttämättä jättäminen on ongelma. Kyynikko ei osallistu yhteiskunnan parantamiseen tai yhteisten arvojen toteuttamiseen. Kyynikon tien päätepiste on nihilismi, täydellinen arvottomuus, tila jossa mikään ei ole mitään. Hectorin kappale "Ei mittään" (1978) on täydellinen esimerkki nihilismistä, se kannattaa soittaa tässä yhteydessä, jotta pääsee oikeaan tunnelmaan. Avainsana on arvon kieltäminen.

Nihilismi on paha asenne, arvottomuuden kokemus, metaforisesti askel tyhjyyteen. Samalla nihilismi merkitsee välinpitämättömyyttä: miten voisitkaan välittää, ellei sinulla ole arvoja. Mikään ei merkitse mitään, joten pysyt välinpitämättömänä. Tämä taas merkitsee mielenrauhaa, joka on myönteinen asia. Juuri tämän takia nihilismi on mielenkiintoinen ongelma, toisaalta kielteinen ja toisaalta myönteinen. Onnellinen kyynikko, mielenrauhan saavuttanut nihilismi, suositanko vai en?

Voimme jakaa nihilismin kolmeen tasoon: minä en ole mitään, kukaan ei ole mitään, mikään ei ole mitään. Tässä sarjassa jälkimmäinen osa sisältää aina edellisen osan, siis jos mikään ei ole mitään, kukaan ei ole mitään, jos kukaan ei ole mitään, minä en ole mitään. Tällainen sarja on transitiivinen.

Entä psykologia. Sanoin jo, ettei filosofin sovi flirtata hipsuvarvaspsykologien kanssa; ehkä jotkut koetulokset sisältävät mielenkiintoista tietoa, sitä en kiellä. Mutta filosofi ajattelee eri tavalla, siis kuinka, kun puhe on arvottomuudesta, sosiologisesti anomiasta. Psykologi sanoisi, että nihilisti on masentunut ihminen, mutta hänet kyllä pystyy terapoimaan kuntoon. Lääkkeet ovat olemassa. Psykologin mukaan nihilismi ei ole terve asenne eikä normaali mielentila. Tämä lähestymistapa ei voisi vähempää kiinnostaa filosofia. Mikä sitten kiinnostaa.

Kun sanoo, "minä en ole mitään", mitä sitä oikeastaan sanoo, kieltää itsensä? Tämä nihilistinen asenne on ymmärrettävissä kahdella eri tavalla, joista kumpikaan ei liity masennukseen, ei herra paratkoon liity! Toinen on alkutilan nihilismi, toinen lopputilan nihilismi, ymmärrettynä seuraavaan tapaan. Jokainen meistä syntyy maailmaan alasti, paljaana, avuttomana ja ilman mitään henkilökohtaisia arvoja. Kaikki on rakennettava itse alusta loppuun ja myös otettava vastuu omista arvoistaan. Me emme synny arvojemme kanssa, siis arvojen synnynnäisyys on harhaa. Samalla tavoin harhaa on sosiaalinen determinismi, jona mukaan yhteisö määrää jäsentensä arvoista, tätäkään ei nihilisti usko.

Joku sanoo, ettei alkutilan nihilismi ole oikeaa nihilismiä, jota nimenomaan lopputilan nihilismi edustaa. Tätä on kahta tyyppiä, fenomenaalista (ilmiöihin kiinnittyvää) ja olemuksellista. Edellinen on arvottomana elämistä, arvojen kieltämistä olemassaolon suuressa pyörässä. Jälkimmäinen on tätä kiinnostavampi vaihtoehto: ihminen on kuin sipuli, joka kuoritaan kerros kerrokselta, eikä mitään ydintä löydy. Ihminen on olemukseltaan olemukseton. Kukin ihminen, persoona on solmu osana suurta verkkoa, joka koostuu kaikesta sosiaalisesta. Tämä lienee buddhalainen vertaus, mutta samaa käyttivät NL:n marxilaiset teoreetikot puhuessaan homo sovieticuksesta, siis kokonaan uudesta neuvostoihmisestä - mutta se oli vain perusteetonta utopiaa kaikki.

Ehkä syvällisen näistä vaihtoehdoista on sittenkin tuo olemuksellinen nihilismi. Sitä kuvaan hyvin seuraava empiirinen tutkimustulos: ihmiset raportoivat arvoja, joita he eivät kuitenkaan toteuta elämässään, ja päinvastoin. Olemuksellinen nihilismi on siis sidoksissa elämän tosiasioihin. Raportoimamme arvot eivät ole omiamme ja sama pätee toteuttamiimme arvoihin, jotka ovat vain lainaa ja kopiota muilta. Me ikään kuin toteutamme arvoja, jotka eivät ole meidän. Ei ole mitään omia ja sisäistettyjä arvoja, joten olemme itsessämme ja itsenämme vailla arvoja ja elämän arvopohjaa.

Kukaan ei ole mitään, on vakavasti otettava väite, jota on vaikea käsitteellistää samalla tavalla kuin edellistä yksilöllistä nihilismin muotoa. Kun sanot, kukaan ei ole mitään, voit olla sarkastinen tai sitten et ole. Jos olet sarkastinen, ja pelkästään sarkastinen, olet vielä aloitteleva nihilisti ja minä nauran kanssasi. Jos et ole sarkastinen, minä pelkään sinua. Olet liian lähellä välinpitämättömyyttä, joka on pelottavaa. Huomaa, että edellinen yksilöllinen nihilismi ei tuota välinpitämättömyyttä samalla tavalla, jos ainakin luulottelen omaavani arvoja.

Entä jos on totta, ettei kukaan ole mitään? Tai ehkä tarkoitan, ettei kukaan ole mikään? Näiden kahden asenteen välillä on hienon hieno ero, eikö olekin? Ensimmäinen väite kieltää ihmisen arvon ja sopii esimerkiksi sellaiselle taistelevalle biologille kuin Pentti Linkola. Ihminen on kirvellä tapettava haittaeläin - olen jaksanut ihmetellä, miksi Pentti oli kaameine loruineen niin ihailtu, melkein kuin pyhä mies. Nihilismi siis houkuttaa, sitä se vain tarkoittaa. Mutta Pentti sentään sanoi, että luonto on tärkeä, joten hän ei ollut kolmoskategorian nihilisti: hän välitti luonnosta. Hän ei myöskään ollut ensimmäisen kategorian nihilisti, koska hän ei aloittanut maapallon väkimäärän vähentämistä tappamalla itsensä. Eikö hän siis ollutkaan loogisesti ristiriidaton nihilisti? Ei ollut, koska hän ei sittenkään kunnioittanut yleistettävyyden vaatimusta normissa "Kukaan ei ole mitään, siis minäkään en ole". Kantilaiselta kannalta Pentti oli epämoraalinen ihminen. Mutta oli Kant väärässä monessa muussakin asiassa.

Mitä sitten sanoa väitteestä, kukaan ei ole mikään, toisin sanoen kukaan ei ole ketään. Ihmisen nimi ei silloin viittaisi kehenkään, joten mitään persoonia ei olisi olemassa. Ajattelen näin:

Kukaan ei ole mitään, tarkoittaa, ettei kehenkään ihmiseen liity mitään arvokasta.

Kukaan ei mikään, siis kukaan ei ole ketään, tarkoittaa, ettei persoonia ole olemassa.

Miten näihin kahteen väitteeseen pitäisi suhtautua? Ajattele sotaa, jossa tapetaan ihmisiä rajatta täydellisen välinpitämättömyyden vallassa tai sodan jälkeistä aikaa, jolloin laki ja järjestys lakkaavat hetkeksi olemasta ja kaikki ahneuden ja kaunan perkeleelliset voimat saavat vallan. Silloin kukaan ei ole mitään. Mutta tämä on vaivan eri asia kuin se, ettei kukaan olisi ketään. Jos ihminen olisi edelleen persoona, hän olisi myös laulun arvoinen (Veikko Lavi); juuri tämän kieltää ajatus siitä, ettei kukaan ole ketään. Tämä nihilismin muoto kiertyy takaisin siihen, mitä jo sanoin ensimmäisen kategorian nihilismistä, yleistäen sen. Merkitseekö tämän kaltainen toisen kategorian nihilismi välinpitämättömyyttä, on vaikea kysymys. Jos kukaan ei ole persoona, minäkään en ole persoona, mutta mitä sitten? Mihin sitoudun, kun sitoudun pitämään toista persoonana? Mitä siitä seuraa, etten pidä ketään persoonana? On varmasti vakavampi moraalinen rikos sanoa, ettei kukaan ole mitään kuin sanoa, ettei kukaan ole persoona. Mutta mitä muuta? Jätän vastauksen antamisen lukijan kontolle.

Xxx