Filosofiaa raakana, osa IV: 7. Suuri sosiaalinen kertomus ja maun arvioinnin merkitys (Nietzsche)

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Nietzschen sanomisista ei ota susikaan selvää, mutta ainahan lukija voi arvailla, mitä suuri filosofi oikeastaan haluaa sanoa. Oli miten oli, Nietzschen idea maun merkityksestä on omaperäinen ja tärkeä, jos siitä vain saisi selkoa. En yritä yksityiskohtaista tulkintaa, vaan tyydyn ikään kuin kontekstin (asiayhteyden) hahmottamiseen.

Nietzschen etiikan perusidea on herra- ja orjamoraalin erottaminen toisistaan: herra on aatelinen soturi ja orja on työn raskaan raataja. Edellinen luo itselleen moraalin palvelemaan omia tarkoitusperiään ja jälkimmäinen ostaa Jeesuksen ja Paavalin puheet yhtäältä lohdukseen toisaalta oman kaunansa ilmaisun välineeksi. Edellinen puhuu hyvästä ja pahasta, jälkimmäinen taas oikeasta ja väärästä - ero on mielenkiintoinen. Kun tekee pahaa, rosvoaa ja hävittää, teot voi myöntää pahoiksi ja silti vastustaa niiden tulkintaa vääräksi. Kun voittaja hirttää hävinneitä sanoen Vae victis (voi voitettuja), hän voi silti myöntää toimenpiteen pahuuden; onhan se ikävää, kun ihmisiä hirtetään iso joukko noin vain, mutta ei se silti väärin ole. Orjat puolestaan pitävät kaikkea itseään kohtaavaa pahuutta vääryytenä ja katkeroituvat siitä. Lohduksi tarjotaan viimeistä tuomiota taivaassa, missä ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

Tällainen kertomus etiikasta on olennainen osa suurta sosiaalista kertomusta (SSK), siis sitä mikä pitää yhteiskunnan kasassa ja antaa ihmiselle syyn ja perusteen elää sosiaalista elämäänsä. SSK on symbolijärjestelmä, joka kertoo miten arvot ja etikkaan muka toimivat yhteiskunnassa, suuri sepite, johon me kaikki nojaamme ajattelussamme. Ehkä SSK:n merkitys näkyy parhaiten suurissa yhteiskunnan murroksissa, sellaisessa kuin Venäjän vallankumous 1917, joka nosti Leninin valtaan. Koko SSK vaihtui. Sota Saksaa vastaan oli ollut liian raskas ja talous romahtanut, tsaarin hallinnon auktoriteetti ja legitimiteetti romahtivat, jolloin koko SSK vaihtui uuteen. Kommunistit antoivat vallan kommuuneille eli kansalle, eliitti lakkautettiin ja uusi aika koitti orjuutetuille. Käsitys vallasta, etiikasta ja tulevaisuudesta siirtyi pois kirkolta ja maa-aatelilta käsiin, joista kukaan ei tiennyt oikeastaan mitään paitsi suuret puheet ja lupaukset uudesta uljaasta maailmasta, siis SSK:sta.

Suomessa on oma SSK:nsa, jossa talvisota, Mannerheim, Kekkonen ja hyvinvointivaltio ovat merkkipaaluina. Suomalainen ruoka on puhdasta ja hyvä hallinto palvelee uutteraa kansaa ynnä muuta sellaista myyttiin nojaavaa liturgiaa. Suomalaiset ovat onnellinen kansa, ennen myös urheileva kansa, joka johtajiensa johdolla ponnistaa yhä korkeammalle kansakuntana kansakuntien joukossa. USA uskoo edelleen olevansa "the land of the free and the home of the brave", joka on vallan etevä myytti rasistien takaraivossa. Puola on jumalan johdattama kansakunta ja Israelin maat saatiin Jahvelta jo 3000 vuotta sitten. Ulkopuolisen on vaikea pidätellä sardonista nauruaan näiden sepitteiden äärellä ulkopuolisena kuulijana.

Me kaikki elämme kauniissa valheessa, mutta elämä on mahdollista vain tallaisen valheen avulla. Meidän on pakko uskoa johonkin hyvään ja kauniiseen, jotta ylipäänsä jaksaisimme ja uskaltaisimme elää. Mutta kuinka maku liittyy tähän kaikkeen?

SSK on viime kädessä iso sepite. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siitä taisteltaisi - onhan kyseessä kuitenkin poliittinen konstruktio, kunhan yhteiskunta on vain edennyt tasolle, jossa politiikka ylipäänsä on mahdollista, tai yhteiskunta ei ole vielä sortunut diktatuuriin ja lopettanut politikointia. SSK:sta taistellaan ja sen hallinnasta kiivaillaan, kun ajatellaan yhteiskuntaa sosiaalisen konfliktiteorian kautta. Konsensus on vain yksi SSK:n perustavista myyteistä Suomessa, samoin kuin ajatus yhtenäiskulttuurista ja yhdestä kansakunnasta.

Tuon taistelun ytimessä on kysymys mausta. Mitä maku tässä tarkoittaa? Se tarkoittaa haluamisen tyyliä ja tapaa, hyvää ja huonoa, ihailtavaa ja paheksuttavaa, kelvollista ja kelvotonta, miten vain asian haluaa hahmottaa. Nämä termit ovat aseita, joilla taistelua käydään koko ajan ja joka paikassa. Silti on myönnettävä, ettei maku koskaan ole objektiivisesti mitattava suure tai objektiivisen arvioinnin tulos. Maku on aina relatiivinen, subjektiivinen ja sepitteinen, mutta tämä ei suinkaan vähennä maun ja maun arvioinnin tärkeyttä ja hyvän maun loukkaamisen törkeyttä.

Maku liittyy aina haluun. Voi ajatella, että halulla on aina kohteensa, siis se mitä halutaan. Lisäksi haluun liittyy aina sen tyyli, siis se miten halutaan. Taistelu käydään, ei halun kohteesta, vaan halun tyydyttämisen tyylistä, siis mausta.

Sanna Marinin hallitus haluaa lopettaa turkistarhauksen Suomesta. Miksi? Siksi että turkisten käyttö merkitsee huonoa makua aivan sanan nietzscheläisessä mielessä. Jokainen meistä haluaa pukeutua, mutta miten? Jos haluaa pukeutua turkiksiin, edustaa eri SSK:ta kuin nailontakkiin pukeutuva, siis jotakin sellaista, johon kenelläkään ei ole oikeutta - kun siis kysytään nailontakilta. Meidän on syötävä, mutta miten? Kuten vegaanien tai kuten luolamiehen, vastaus erottaa ihmiset toisistaan. Kaikkien on liikuttava, mutta miten, autolla vai fillarilla?

Pienet asiat erottavat ihmisiä toisistaan, erottelevat. Kun syöt, kuinka käytätä veistä ja haarukkaa? Onko haarukka lusikan korvike vai ei? Miten näin pieni asia voi erottaa ihmiset toisistaan niin selvästi? Japanilainen tuttavani valitti, ettei japanilainen osaa enää käyttää puikkoja oikein, väite nauratti minua niin.

Mutta mitä pienistä, myös suuret asiat ovat maun arvioinnin alaisia. Leikin loppu on ja tulee juuri tässä kohtaa. Nauraminen toisten pikku paheille ja epäonnistumisille on nyt ohi. Kuinka haluat ratkaista elämäsi ristiriidat, väkivalloin vai puhumalla, hyökkäämällä vain alistumalla. Kuinka kansakunta haluaa ratkaista ongelmansa, sodalla, diktatuurilla vain rauhanomaisella kehityksellä? Vai turvaudummeko Jeesukseen ja korkeimman johdatukseen ja etenemme rukouksen voimalla, kuten Putinin Venäjällä tehdään - kirkon ja maallisen vallan symbioosi ei suinkaan ole historian kuollut kirjain. Venäläinen nuori naisopiskelija Pietarista kertoi mielipiteenään, ettei Putin ole suurin ongelma vaan Venäjän ortodoksinen kirkko. Kirkon merkitys SSK:n luomisessa on aina keskeinen, USA:n dollarissakin lukee "In God we trust". Tässä on jotakin samaa kuin AA:n, siis Nimettömät alkoholistit, väitteessä, että vai usko johonkin korkeampaan voimaan saattaa vapauttaa viinan kiroista. Pieni ja suuri kohtaavat.

Maku luottaa arvoihin, joita se pitää ominaan ja kutsuu objektiivisiksi. Nykymaailma on menettänyt uskonsa makuun SSK:n perustana ja alkanut kuvitella, että kaikki käy yhtä hyvin - anything goes -, kunhan noudatetaan lakia. Mikään ei ole enää mitään. Ennen piti kapakkaankin pukea pikkutakki, eikä kaksi naista päässyt sisään ilman miesseuraa. Romanit torjuttiin kapakan ovelta noin vain ja suit sait. Nyt pääsee sisään, kunhan ei ole liikaa kännissä tai mömmöissä. Raha ratkaisee, ei mikään tyyli.

Mutta kaikki tämä on harhaa. Makukysymyksistä voi ja pitää kiistellä. Keskustelin veljeni kanssa urheilusta ja viinin maistamisesta. Hän on liikemies, mutta mielipiteet ovat herkässä ja vakaumus luja, siis koskien makua. Urheilussa voittaja on myös paras, siis voittonsa takia. Oletetaan jalkapallomatsi, jossa huono kohtaa hyvän joukkueen, mutta saa aivan onnella voittomaalin 1-0. Huono joukkue on siis parempi, ainakin tässä pelissä, kuin hyvä joukkue. Hyvä on huono ja huono hyvä.

Entä viinin maistaminen? Paras viini on se, joka maistuu parhaalta omassa suussa. Ekspertin sana ei paina, koska hänen suunsa ei ole minun suuni, ja viini on tehty maistettavaksi. Kympin viini saattaa aivan hyvin olla parempaa kuin tonnin viini, onko näin? Onko maku täysin henkilökohtainen asia vai ei? Miksi viininviljelijä näkisi vaivaa, jos näin on? Miksi markkinat nostavat "hyvän viinin" hintaa? Miksi alan harrastajat etsivät "hyvää" viiniä kissojen ja koirien kanssa? Jotakin kummaa tässä on, eikö vain?

Pidin viininmaistelutilaisuuden filosofian laitoksen väelle, sokkona. Rivissä oli kymmenen hyvää punaista Bordeaux pulloa, mukana myös Chateau Margaux. Sujautin mukaan yhden tosi halvan pullon, ja kuten arvota saattaa kaikki valitsivat tuon halvan pullon parhaaksi. Yksi poikkeus oli, tuleva vaimoni Heta, joka epäröimättä viisoi Margauxin parhaaksi. Oliko tuo halpa pullo todella paras? On tehtävä seuraava erottelu:

Minun mielestäni tämä viini on paras, koska se maistuu parhaalle.

Tämä viini on paras, vaikka ei se oikein minun mieleeni ole.

Tällainen erottelu on aina läsnä arvo- ja makukysymyksissä, koska ihmisellä on kyky katsoa asioita sekä omasta että yleisestä perspektiivistä. Ei kannata mennä kehumaan huonoa pulloa hyväksi väärässä seurassa, asiantuntijat ja vakavat harrastajat kun nauravat ulos eivätkä koskaan kutsu takaisin. Koko makukeskustelun ideana on siis puhua objektiivisessa sävyssä, siis ikään kuin tuo maun alainen asia olisi oikeasti hyvä tai huono. Puhdas subjektiivisuus tappaa keskustelun ja johtaa kaaokseen, jossa mikään ei ole mitään. Meidän on aivan pakko puhua arvoista, haluista ja mausta objektiivisella kielellä ja sanoa, "tämä on paras ja tämä on huonoin", eikä "tämä on minusta paras" - kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miltä sinusta juuri nyt sattuu tuntumaan.

Jaltan konferenssissa helmikuussa vuonna 1945 Roosevelt, Stalin ja Churchill keskustelivat voitettujen saksalaisten kohtalosta. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että saksalaisia on rangaistava, mutta miten. Tässä makukysymys nousi esiin. Stalin halusi näytösoikeudenkäynnin, Churchill vaati massateloituksia ilman oikeudenkäyntiä ja Roosevelt suosi rehellistä, lain mukaista tuomioistuinta, joka sitten toteutettiin Nürnbergissä. Pohjimmiltaan Stalin ja Roosevelt olivat samaa mieltä, mutta jälkimmäinen esitti asian tyylikkäämmin. Jälkimaailma arvostaa hänen makuaan, koska hän toimi oikein - tai "oikein", miten vain asia halutaan ilmaista. Lainausmerkit ironisoivat kontekstin.

Xxx