Hyvä puhe, hyvä tyyppi: kiitos Li Andersson mutta mitä nyt?

Teksti Harald Olausen

Hetki sitten päättyi vasemmistoliiton väistyvän puheenjohtajan, Li Anderssonin jäähyväispuhe vasemmistoliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa eduskunnan tiloissa. Jo heti puheensa aluksi Anderson väläytti sitä charmia, mikä teki hänestä pidetyn ja arvostetun poliitikon koko maassa: hän on yksinkertaisesti rehellisyydessään ja aitouden vaikutelmassaan ylivertainen muihin verrattuna. Kun vertauksen vuoksi takelteleva ja puiseva demarien Antti Lindtman on paljon tyhmempi, miltä näyttää, on asia taas päinvastoin Li Anderssonin tapauksessa, joka on fiksumpi kuin miltä näyttää ensisilmäykseltä, ja jaksaa vielä hymyillä sekä puhua hyvien asioiden puolesta suoraan tavallisille kansalaisille ilman turhia tärkeilyjä - tai siltä vaikuttaa!

Sen lisäksi että hän viiltävän fiksu ja karismaattinen, hän on myös lämmin ja empaattinen sekä luotettava kuin maan äiti. Anderssonin olemus ja sanoma on vilpitön, ja osuu naulankantaan vaikka hän suomea toisena kielenä puhuu jatkuvasti kieliopillisesti väärin, unohtaen oikeat sanojen päätteet ja lausejärjestyksen. Sillä ei ole tässä tapauksessa väliä, kun hän puhuu asiaa ja on tosissaan. Siksi hänen puheitaan kuuntelee mielellään. Niissä on elämänmakuinen poljento aatos-eetos-akselilla. Hänestä on kehkeytynyt lyhyessä ajassa todellinen poliittinen tähti, joka loistaa sanomallaan tosin kuin "missimaailmaan" mieltynyt Marin, jonka suusta harvoin kuulee yhtä terävää ja lämmintä poliittista evankeliumia maailman ongelmista ja tilasta.

Anderssonin puheen kuuma ydin, ja koko vasemmistoliiton tärkein tehtävä on toimia sitä politiikkaa vastaan, jolla raharikas eliitti saa houkuteltua tavalliset ihmiset äänestämään heitä huijaten itseään vastaan, ja valtaan päästyään ruoskalla palkinnoksi lyöden. Vasemmistoliiton pitäisi houkutella persuihin pettyneitä äänestäjiä takaisin edes muutaman prosentin. Tämän muistuttaminen on parasta Anderssonia. Hän on jo ennen varsinaista poliittista uraansa opiskelijana asettunut vastustamaan äärioikeiston salakavalaa voimaa osallistumalla kirjan Äärioikeisto Suomessa (INTO, 2015) kirjoittamiseen. Kirja on paras alasta kertova yleistajuinen esitys. Kirja kuvaa sitä sekavaa joukkoa, joista nykyiset äärioikeistolaiset liikkeet saavat vaikutteita.

https://intokustannus.fi/kirja/aarioikeisto_suomessa/

Andersson ei ole tyytynyt vain puhumaan yleisellä tasolla äärioikeistoa vastaan, vaan on keskittynyt luomaan puolueestaan todellisen vaihtoehdon oikeistopopulismille. "Kirjoittajat erittelevät varsinkin pohjoismaisen äärioikeiston vaikutuksia suomalaisiin ryhmiin. Kirjoittajat analysoivat tarkkaan oikeistopopulistien sananvapauskeskustelua ja äärioikeiston voimakasta antifeminismiä." Ei mikään ihme, että puolue nousi karismaattisen puheenjohtajansa ansiosta maan toiseksi suositummaksi puolueeksi viime eurovaalien jälkeen. Andersson on asettunut vastavoimaksi niin lepsuileville ja liian kompromissiherkille demareille, kuin väärin lupauksin valtaan nousseille persuille, ja tietenkin ikiaikaiselle arkkiviholliselleen, kokoomukselle.

Mutta kuinka paljon tässä edellisessä hehkutuksessa on totta ja mikä on taas ammattimaisesti imagoa rakennettaessa luotu, on jo ihan eri asia. Andersson ei aina poliitikkojen tapaan pysynyt totuudessa eikä kaikki mitä hän sanoi ollut totta vaan vaaleja varten tehtailtua retoriikkaa, vaikuttamista heille tärkeisiin äänestäjäryhmiin, kuten lupaus lisätä taiteilijaeläkkeiden määrää. Mutta huolimatta siitä, että Andersson on erinomainen poliitikko, jolla on hyviä ajatuksia ja aikeita, itse hänen puolueensa ei ole jostain kumman syystä päässyt nauttimaan samaa suitsutusta äänestäjien keskuudessa. Vasemmistoliiton krooninen ongelma on Anderssoninkin manaama puolueen alhainen kannatus. Mistä se voi johtua, vaikka ex-puheenjohtaja olikin loistava?

Yksi syy on huono imago, puolueen vaikea historia sekä porvarillisen hegemonian ylivalta (aito vasemmistolainen selitys), vaikka juuri Andersson opetti puolueensa olemaan natokysymyksessä rakentavasti eri mieltä ja jäähyväispuheenvuorossaan puhui avoimesti koko vasemmistoa vaivaavasta tabusta; hyvinvointirakenteiden uudistamisesta ja tietynlaisesta kyseenalaistamisesta. Hyvä puhe, hyvä tyyppi: kiitos Li Andersson mutta mitä nyt? Mitä nyt vasemmistoliitto? Mihin te olette matkalla Anderssonin viitoittamalla tiellä, mutta ilman valovoimaista Anderssonia, joka on ollut parasta vasemmistoliitolle sitten sen perustamisen jälkeen 1990-luvun alussa? Onko entisen puheenjohtajan puolueen yllä leijuva varjo hyväksi vai pahaksi? Vaikea sanoa töitä on.