Kamalan huono vaalikirja: Kamala Harris-oikeudesta valtaan

Teksti Harald Olausen

Kyllä on hävyttömän huono ja kovassa kiireessä Maria Lind pakertanut kokoon huolimattomasti ja tylsästi pikakirjan Kamala Harris-oikeudesta valtaan (Oppian, 2024), mikä koostuu lähinnä Harrisin vaalipuheiden suomennoksista ja on lajissaan tylsä ja kuiva lukukokemus. Kaiken huipuksi tätä enemmänkin vihkosta kuin kirjaa myydään kirjakaupoissa hieman yli satasivuisena (ja isolla fontilla) kunnon paksun kirjan hinnan verran (33,95). Perusteluksi ei käy se, että tuli hieman kiire. Huono homma!

Kiire on huono perustelu missä tahansa asiassa, mutta tässä vihkosessa se on pngelmien äiti. Vihkosen ainoa tarkoitus on rahastaa superikiinnostavien Yhdysvaltojen presidentinvaalien tiimellyksessä kiireen siivellä niin, että kamalan huono vihkonen menee täydestä, koska itse päätähdestä, Kamala Harriksesta, ei juuri ennen kesää tiedetty paljon mitään, eikä kirjojakaan juuri ollut varsinkaan suomenkielellä luettavaksi. Siksi vihkonen rykäistiin alta aikayksikön markkinoille ja tulos on mitä on.

Mutta tässäkin tapauksessa tyhmä ei ole se, joka kirjan tekee vaan se, joka sen ostaa. Vihkosta markkinoidaan "tuoreena elämänkertana, joka kertoo, miten lapsuus on vaikuttanut Harrisin uraan, kuinka hän on noussut amerikkalaisen politiikan huipulle ja miten hänestä tuli demokraattien ehdokas vuoden 2024 vaaleissa". Uskallan olla eri mieltä. Lind kirjoittaa yksitotisia totuuksia Harrisista toistaen medioiden yhtä yksiniittistä (väitettyä) kuvaa ehdokkaasta, joka vaikuttaa valjulta ja muoviselta.

Vihkonen ei ole kirja sisällöltäänkään vaan enemminkin kuin pitkä aikakauslehtiartikkeli - tässä ei turhia syvälle kurkisteta. Luodaan vain sellainen kuva. Kirja esittää meille Kamala Harrisin työpaikkahaastattelun ja cv:n sanallistettuna, vieläpä kiinnostamattomalla tavalla. Kirjan viimeinen luku, Kamala Harris omin sanoin, on suoraan sellaisenaan suomennettu Harrisin pitämästä puheesta demokraattien puoluekokouksessa elokuussa 2024. Ei hyvä! Ei kiinnostava! Miksi tällaista tehdään?

On hämmästyttävää, ettei sitä ole lainkaan editoitu, kommentoitu, ja laitettu oikeisiin suhteisiin, mitä itse ehdokkaaseen ja häntä ympäröivään maailman tulee. Huono kirja huonosta ehdokkaasta? Luvut Juuret, Edistyksellinen syyttäjä, Seuraava askel, maine vaarassa, Oikeuden miekka, Vapaus vai vankila, Rikos ihmisyyttä vastaan, Äänestys demokratian puolesta ja Tasapainolua ovat yhtä totta kuin, että kissalla on yhdeksän henkeä ja yhtä varmasti kalliin, ajatuspajaksi naamioidun mainostoimiston tekeleitä.

Hämmästyttävää -TODELLA! - on myös tekstin mainosmainen heikkotasoisuus, ja köykäisyys maassa, jonka retorinen perinne on rikas ja pohjautuu mm. sanataituri Mark Twainin kuvailevaan ja tarkkaan ilmaisuun.  Amerkoissa kaikki on toisin. Michael Schudsen alkoi kutsua mainontaa "kapitalistiseksi realismiksi"- mainos oli kapitalistin tapa sanoa itselleen "minä rakastan sinua". Mainonnan lisäksi PR (public relations) -toiminta alkoi tulla tutuksi. Jurgen Habermas kirjoittaa kirjassaan Julkisuuden rakennemuutos (Vastapaino 2004), siitä miten "pr" teki kaupallisen mainoksen tietoiseksi poliittisesta luonteestaan.

"Public relations termin tavoin itse suhdetoimintakin on kotoisin USA:sta. Sen aloittajana pidetään Ivy Leetä, joka kehitteli "julkisuustekniikoita politikoinnin tasolla" oikeuttamaan suurteollisuutta, ennen muuta Standard Oil- yhtiötä ja Pennyssylvanian rautatieyhtiötä, jotka olivat tuolloin eräiden yhteiskunnallisten uudistajien hyökkäyksen kohteena. Habermansin mukaan maailmansotien välissä jotkut suuryritykset alkoivat suunnitella strategiaansa suhdetoimintanäkökohtien pohjalta."

Palataanpa Twainiin: "Parin kolmen vuoden aikana kylässä sattui muutama muukin katastrofi, ja minulla oli sen verran huono onnea, että sain todistaa niitä kaikkia melko läheltä. Muuan orja hakattiin kuoliaaksi metallintangoilla jonkin pikkujutun vuoksi ja näin hänen pääsevän hengestään. Juopunut mies puukotti nuoren kalifornialaisen siirtolaistoverinsa pitkällä metsästysveitsellä ja näin punaisen elonnesteen purskahtavan hänen rinnastaan." Mark Twain omaelämänkerta (Savukeidas, 2011).

Enää tänään Mark Twainin inhorealistisen suora kirjoitustyyli ja likaisen mielikuvituksen käyttö ei järkytä Trumpin ja muun roskasakan someraivoon tottuneille. Mutta aikoinaan Twain oli ravisuttava kokemus hänen tekstejään lukeneille, kuten kepulaiskirjailija Matti Mäkelälle (1951-2019), joka jossain kirjassaan makailee pellolla paskantamassa housuihinsa, mutta tekopyhään tyyliinsä väittää Twainin tekstin olleen niin paksua, että hän voi muka pahoin. Kirjailija Jari Tervo olisi eri mieltä.

Kun Twainia lukee- mielikirjani on lapsena joululahjaksi saamani Matkakirjeitä maasta (Gummerus,1963) – tulee vakuuttuneeksi pirullisen taitavasta ja osaavasta tyylitaiturista, jonka liioitteleva ja täyteläinen tyyli on selvästikin vaikuttanut siihen, että Amerikassa, missä kaikki on suurta, on sitä myös sanat niin kirjoitettuna kuin suusta ulos päästettynä, ja niistä kasvaa lumipalloefektien myötä suuria valheita. Näin on myös mainiossa ja paksussa Mark Twainin omaelämänkerrassa.

Twain osaa olla itseironinen mutta myös purevan lämmin sekä isällisen ohjaileva, ja hänelle totuus on sisäistettynä korkein arvo ja elämä itsessään arvokas sekä tärkeä hyvän tarinankerronnankyvyn ohella. Twainin kirjoitukset etenevät pitkän kaavan mukaan, eikä niissä ole kirjallista kikkailua tai epätosia väitteitä. Ne tuntuvat selväjärkisyyden manifesteilta, ja siksi niitä on mukava lukea sen lisäksi, että ne ovat soljuvia ja helppolukuisia, ja sopivat hyvin iltalukemistoksi sänkyyn ennen nukahtamista.