Kammottava tarina julkisuuden yksisilmäisen kykloopin pohjattomasta ruokahalusta

Teksti Harald Olausen

"Muistelmissaan Crystal Hefner kertoo kaunistelematta, mitä kartanon suljettujen ovien takana todella tapahtui. Miten vuosikymmeniä jatkunut naisia esineellistävä ja alistava kulttuuri nujersi oman vapaan tahdon. Miten hän lupasi puhua pelkkää hyvää. Ja miten hän lopulta oppi arvostamaan itseään." -Crystal Hefner Lupasin puhua pelkkää hyvää (Johnny Kniga, 2024).

Tunnustan tarttuneeni aika lailla ennakkoluuloisesti Salla Voutilaisen suomentamaan ja kaikkien tunteman Playboy-lesken, Crystal Hefnerin kirjaan Lupasin puhua pelkkää hyvää. Ajattelin sen sisältävän samaa matalalentoa kuin Playboy-lehdetkin. Mutta kirja yllättikin varsin iloisesti. Se on hyvin tehty ja älykkäästi kirjoitettu opettavainen lukukokemus erään uhrin silmin siitä, millainen suuri ja hyvin rahastanut elämänvalhe kätkeytyi vähemmän tunnetun Playboy-myytin taakse ja kulisseihin.

Kirjassa yllättää se, miten säädeltyä Playboy-kultti oli. Kartano oli vain yksi iso kulissi ja sen itseoikeutettu johtaja Hugh Hefner vanheneva ja väsynyt mies vailla aitoa iloa ja empatiaa. Ne olivat jääneet kauas 60-luvulle lehden alkuaikoihin. Myös kartanon haaremin asema oli omituinen ja tarina siitä, miten Crystal etenee päätyttöystävästä vaimoksi, jolla on tarkat kotiintuloajat. Seksi-iltoina koko kartano haisi etovalle vauvaöljylle, jota heidän piti hieroa itseensä ennen sessioita. Inhottavaa eikä totta!

Kirja ei ole suinkaan Playboy-isännän elämänkerta vaan nimenomaan hänen viimeisen vaimonsa kommentit Hefneristä ja hänen elämäntavastaan. Hefner oli pinnallinen ja kylmä narsisti, joka oli pyhittänyt maanantait "poikien" tapaamisiin, jonne hänen ystävänsä toivat mukanaan hänestä kertovia artikkeleja, joita luettiin ja kommentoitiin yhdessä, mikä ruokki ja imarteli hänen egoaan. Jos hänet mainittiin jutuissa, juttu oli hyvä. Tekstit, jotka eivät kertoneet hänestä eivät olleet eivätkä kiinnostaneet.

Ei ole myöskään yllätys, että Viacraa popsivalle kahdeksankymppiselle Hugh Hefnerille seksi oli vain itsensä peilaamista ja persoonatonta naista alistavaa hyväksikäyttöseksiä. Kaikki mikä liittyy häneen, oli epäaitoa, valheellista ja jatkuvaa markkinointia sekä tuotesijoittelua elokuvan Truman Show-henkeen. Miltä tuntuisi, kun kaikki olisi tällaista? Siitä olisi halunnut lukea lisää: Millainen hän todella oli? Entää seksi? Hefner halusi Crystalin mukaan seksin olevan samanlaista kuin isännöimillään pornoservereillä: Miesfantasia nopeasta penetraatiosta, joka saa naisen sekoamaan maata vavisuttavassa orgasmissa.

Kirja on kuin kammottava tarina julkisuuden yksisilmäisen kykloopin pohjattomasta ruokahalusta. kauniista köääreestään huolimatta se on täyttä roskaa. Myös ruokalajit kertovat jotain. Lähes aina perunamuussia ja porsaankyljystä. Jos oli seksi-ilta, pekonikerrosvoileipä. Elokuvia katsellessa kana-nuudelikeitto ja voileipäkeksejä. Elokuvamaku oli naisten kanssa infantiili. Hän rakasti entisenä mainospiirtäjänä Disneyn tarinoita ja elokuvia ja rentoutui käymällä Disneylandissa. Myös Crystal mainosti olevansa Disney-fani. Miesten kanssa Hugh katseli Hollywoodin kultakauden elokuvia, kuten Maltan haukkaa ja Ziticen Kanea.

Tarina etenee juuri niin kuin odotammekin sen etenevän. Pieniä ilkeitä paljastuksia siellä täällä; "Hefillä oli huono kuulo… Tutkimusten mukaan Viacran ylenmääräinen käyttö aiheutti kuulon heikkenemistä, mutta Hef luopuisi enemmän yhdestä raajastaan kuin hylkäisi Viacran. Totuus oli vanhemman puoleinen mies, joka yritti pysyä oman elämäntapana vauhdissa – jonain päivinä se onnistui helpommin ja jonain huonommin. Mutta se oli jälleen yksi asia, josta ei koskaan puhuttu." Joopajoo!

Playboy-lehdessä oli ankaran puritaanisessa ja erilaisten kristillisten hörhöjen vaahtoamassa ydinperhetekopyhyydessä kaksinaismoralismin keskellä tuulahdus eräänlaisesta kapinasta ja vihje kielletystä. Se oli noussut varaventtiilinä suosituksi sekä tunnetuksi brändiksi ja oman aikansa kujeilevan vapauden symboliksi. Se oli myös osa amerikkalaista unelmaa päästä juoksupojasta johtajaksi; kauniille ja köyhille tytöille se oli mahdollisuus edetä reittä pitkin ja maistaa makeaa elämää.

Amerikkalainen unelma on tyhjä ja vaarallinen myytti. Maata ovat hallinneet dollarinkuvat silmissä kovanluokan riistokapitalistit, joille mikään muu ei ole pyhää, kuin raamatulla vouhkaaminen. Jopa mafiapomot esittävät kilttejä mammanpoikia ja syvästi uskonnollisia kansalaisia sunnuntaisin kädet verisinä murhatöidensä jälkeisillä pastapäivällisillä. Todellisuudessa kyseessä on ikävä itsensä halventaminen ja teeskentely sekä lohduton perusnäkemys elämän tuskallisuudesta vailla todellisia iloja.

"En ole koskaan kertonut kuin pienen viipaleen tarinastani. En ole koskaan kertonut mitään muuta kuin upeita, loistokkaita paljoja – sellaisia, joita ihmiset halusivat kuulla. Hyviä palasia. Osittain siksi, että en halunnut nähdä itseäni uhrina. Osittain siksi, etten halunnut pahoittaa Hefin perheen mieltä. Enimmäkseen siksi, että olin luvannut Hefille." Hyvä selitys. Siksi siis kirja. Avoin tunnustus ajasta, jolloin hänen piti antaa ihmisten koskea itseensä ohimennen, kuin olisi ollut osa sisustusta, kuten olikin.

Silti kirja ei ole "ihan aito", vaan hyvinkin muovinmakuinen ja yhtä tehtailtu kuin Crystalin kauneuskin kymmenien kalliiden kauneusleikkausten jäljiltä. Ja vaikka hän antaa ymmärtää toimivansa yksin, on hän silti Playboy-leskenä suuri maailmanlaajuinen ilmiö ja tuote, jolla rahastetaan. Tarinan pitää olla myyvä ja nykypäivään sopiva. Siksi hän on valinnut uhrin osan, vaikka ei ole sitä oikeasti. Mehän emme tiedä mikä on totta ja mitä Hefner olisikaan sanonut hänen "huomioistaan ja kirjoituksistaan".

Crystal oli vain kaksikymmentäyksivuotias, kun hän "omien sanojensa mukaan" yllättäen seisoi Playboy-kartanon etukuistilla lokakuun 31. päivänä vuonna 2008 seuranaan bussilastillinen muita kauniita nuoria naisia, jotka värisivät innosta, jännityksestä ja odotuksesta. Koristeellinen etuovi näytti silloin vielä hänestä sisäänkäynniltä paikkaan, jossa hän voisi toteuttaa kaikki toiveensa. Mutta sisällä odotti labyrintti. Ja kun sinne kerran astu sisään, ulos oli hyvin vaikea löytää. Tästä matkasta mm. kirja kertoo.

Kirja kertoo myös siitä, miten köyhät tavalliset ihmiset on pop-kulttuurin avulla alistettu myymään itsensä halvalla, kun kyseessä on amerikkalaisen unelman tavoittelu päästä rikkaaksi ja kuuluisaksi. Amerikoissa todellisia supertähtiä ovat rikkaat. Crystalin perhe oli samanlainen, kun kaikki muut alemman keskiluokan perheet. He etsivät hyväksyntää ja kuulumista muiden kanssa samaan joukkoon. He janosivat menestystä, autoa, taloa. He haaveilivat paremmasta elämästä ja rikkaudesta, ettei tarvitsisi murehtia mistä seuraava palkkakuitti tulee tai millä laskut maksetaan. Tuttu tarina kaikille itsensään myyville maailmassa.

Crystalin isäpuoli Lyle, jolla oli valtava Playboy-lehtien kokoelma, ihannoi Playboyta, joka oli hänen mielestään "kulttuurin ja sivistyneisyyden huipentuma". Samaa mieltä oli ilmeisesti hänen äitinsäkin. Se kertoo jo paljon, millaisessa ilmapiirissä Crystal kasvoi. Vain kuuluisuus ja rikkaus olivat ihailtavia ja tavoiteltavia asioita hänen lapsuudessaan. Jo 13-vuotiaana hän oppi äitinsä esimerkistä, että miesten miellyttäminen ja seksi olivat paras tapa pärjätä maailmassa, ja että miehiä hallittiin vain seksillä.

Hefnerin kartanon salainen paikka oli hänen makuuhuoneensa. Se oli valtava, ylellinen huone, jossa oli kattokruunuja, peilejä, raskaita verhoja ja yksityiskohtaisesti kaiverrettu marmorinen takanreunus. Juhlissa tytöt olivat meikattuja ja föönattuja sekä täydellistetty kauneuskirurgialla kuin barbie-nukeiksi. Heitä kutsuttiin juhliin ja luvattiin palkkioksi seksistä ummet ja lammet. 

Tytöt oli valittu tietynlaisen vartalon, hiusten ja kasvojen perusteella. Oli näet olemassa tietty tyttötyyppi, jota Hugh Hefner mieluiten katseli. Crystal oli blondina juuri sellainen. Sattumaa tai ei, molemmat heistä olivat opiskelleet psykologiaa, Crystal Kalifornian ja Hugh Illinoisin yliopistossa. Tosin molemmat vain muutamia peruskursseja eikä sen vakavampaa harrastusta itse psykologiaan. Jollain tavalla Crystalin haamukirjoittaja on ottanut kirjaan mukaan psykologiaa popularisoivan selitysmallin.

Kirjassa hieman häiritsee se, ettei Crystal heti alkuun tunnusta kyseessä olleen vastenmielisen ihmiskaupan, johon hänen piti osallistua hymyssä suin. Hänen piti olla "käytettävissä kaikilla tavoilla". Hugh halusi nimensä jäävän elämään ja että ihmiset muistaisivat hänet sinä tyyppinä, joka jätti jäljen sekä muutti aikansa seksuaalinormeja. Hän halusi olla amerikkalaisen historian jättiläinen: ihailtu ja sankarillinen, mitä hän ei tietenkään ollut muuta kuin unelmissaan. Hän oli aikkea muuta! Piru mieheksi.

Playboy-kulttuuria on vaikea ymmärtää liberaaleja arvoa kannattavassa Pohjolassa. Kyse on härskistä ihmisen alistamisesta ja esineellistämisestä maassa, jossa kaikki on rahaa ja rahalla mitattavaa arvoa, seksikin, josta on tullut maksullinen peli ja ostolista, josta voi tilata kotiin kannettuna erilaisia tyyppihahmoja ja asentoja, on enää vain Oscar Wilden sanoin pintaa ei muuta.

"Kartanossa oli aina kysymys yhdestä asiasta: Mitä sinä tarjoat? Kartano oli paikka, jossa kaikki oli kaupantekoa. Juju oli siinä, että ei luopunut liian paljosta. Ja siinä oli hyvin helppo epäonnistua." Crystal kertoo, ettei Hugh pitänyt kainostelijoista eli niistä, joilla oli omia mielipiteitä ja aikatauluja omille asioilleen eivätkä antautuneet silloin kun joku halusi heiltä sitä jotain. Ovi kävi myös nopeaan ulos. Mm. kipulääke Percocetia (ja muitakin lääkkeitä) ahmiva isäntä ei aina jaksanut olla kohtelias tai pysyä hereillä.

Huomionarvoista on se, ettei Crystalin mukaan seksissä Hughin kanssa ei ollut kysymys suutelemisesta, romantiikasta tai intiimiydestä. Tapahtumien kulku oli aina yllättävästi samanlainen. Vaiheet olivat: poimitaan juhlista jokunen tyttö ja tuodaan heidät ylös. Vaihdetaan ylle työunivormut eli silkkipyjamat. Valojen himmentäminen. Musiikki. Porno. Kannabisrinki. Ja sitten seksi. Se kaikki tuntui Crystalin mielestä jotenkin oudolta ja robottimaiselta esitykseltä. Ja sitä se olikin, talo täynnä kuuluisuuksia.

Ehkä kyseessä olikin vain esittäminen juuri tätä yleisöä varten, jonkinlainen rituaali tai muisto menneiden päivien uutuudenviehätyksestä, josta ei ollut jäljellä enää mitään. Pitihän Playboyn omistajan olla kuuluisa Casanova-irstailija. Ehkä se oli ollut joskus kauan sitten hauskaa ja seksistä. Enää se ei ollut sitä. Crystal saattaa osua oikeaan kysyessään, oliko se koskaan edes ollut hauskaa tai seksikästä? Mistään vapautumisesta tai seksuaalinormien muuttamisesta tässä ei ollut kuitenkaan kyse.

Kirjan kieli on kaunista ja tarinat kerrotaan jouhevasti sekä elämänmakuisasti vailla turhaa koristelua tai kohua. Kirjan sävy on ajoittain kuin jostain hyvästä runosta tai novellista. Hefnerin viimeinen vaimo Crystal oli 60 vuotta nuorempi kaunotar, joita Playboyna tunnettu Hefner keräsi kartanoonsa kuin näytille makeasta elämästä. Totuus kulisseissa oli kuitenkin ihan toisenlainen. Haaremi ei ollut helppo pala Crystalille, mutta hän pelastui lopulta sittenkin kuin ihmeen kaupalla. VAI?

Mutta kartano olikin maanpäällinen helvetti, ja sen kaikkialle ehtivä ja kaiken näkevä lucifer itse Hugh. Crystalilla oli vain yksi paikka, missä olla oma itse ilman teeskentelyä ja mihin piiloutua talossa, joiden kaikkiin oviin Hughilla oli yleisavain, ja jossa majaili kiimaisia miehiä aamusta iltaan siipeilemässä rikkaan Hefnerin kustannuksella ilmaisseksiä tytöiltä kärkkyen: pieni pukuhuone, jossa hän sai painaa pään käsiinsä ja lakata hetkeksi murehtimasta joka hetki, miltä hän näytti. Juttu ei vaikuta totuudelliselta.

Playboy-kartano oli miltei kymmenen vuotta Crystalin koti, vaikka se ei hänestä siltä tuntunutkaan. Olihan kartano kuin nuhruinen sisustusmuseo suoraan 70-luvulta upottavine karvalankamattoineen. "Kartano oli kuin aikakapseli seitsemänkymmenluvulta, aivan kuin Hef olisi painanut pausea kukoistuskautensa huipulla eikä koskaan jatkanut eteenpäin."

Ensin hän oli pelkkä vieras mallinukke: häikäistynyt, säihkysilmäinen kaunistyttö juhlissa. Sitten hänestä tuli tyttöystävä ja vaimo, jonka tehtävä oli Hefnerin kuoleman jälkeen Playboy-myyttiä, minkä vaaliminen sekä rakentaminen oli ollut Hefnerin tärkein elämäntehtävä jälkipolville. Kyseessä oli Crystalin antama pyhä lupaus kuolevalle miehelleen puhua hänestä pelkkää hyvää. Mutta kun on ollut vanki ja pääsee vapauteen, asiat muuttuvat. Hefnerin kuoleman jälkeen lupaus ei ollut enää voimassa. 

Kirjan esipuheessa "Lupaus" asia selitetään tyylillä ja lupuksen rikkominen saa selityksensä, sillä Crystal näkee edelleenkin pahoja painajaisunia kartanosta. Hän käy ajeluilla. Unessa hän ajaa, kaahaa ehtiäkseen talaisin kartanoon kotiintuloaikaan mennessä. Mutta unien tapaan kaikki tapahtuu hitaasti ja Crystal tietää olevansa hukassa. Häntä etoo, ahdistaa ja pelottaa.

"Hef sai aina sen mitä halusi. Hef sanoi usein, että rakastaa minua. Hän sanoi, että odottaa minua toisella puolella. Yritin nähdä sen kivana juttuna, mutta se tuntui ahdistavalta, melkein uhkaukselta. Minun oli tapana käydä ajelemassa päivisin ihan vain siksi, että pääsisin ulos talosta." Siitä on jo vuosia, kun hän asui kartanossa. Hän ei ole käynyt siellä sen jälkeen, kun hänen aviomiehensä kuoli. Hugh kuoli ja vaimo lähti eikä palannut koskaan. Mielessään hän tuntee kuitenkin palaavan sinne yhtenään. 

Paljon useammin kuin hän itse haluaisi. Vaikka Playboy-kartano oli hänelle kymmenen vuotta koti, se ei hänestä tuntunut koskaan sellaiselta vaan paikalta, jossa hän oli aina vain käymässä. Kuin olisi kirjautunut hotelliin, mutta ei voinut koskaan lähteä sieltä. Crystal halusi kertoa todellisen tarinan ajastaan Playboy-kartanossa: hyvän ja huonon, pimeän ja valoisan. 

Hän halusi kertoa rehellisen elämäntarinansa; se on hyvin monen sellaisten tyttöjen ja naisten tarina, jotka kasvoivat siinä uskossa, että ulkonäkö määrittää heidän arvonsa ja että arvo on jotakin, minkä voi saada muilta ihmisiltä, ja muut voivat sen ottaa myös pois. Tytöille hän haluaisi muka vain sanoa: Menkää kotiin, paetkaa – tämä ei ole sitä miltä näyttää. Enpä usko!

Playboy-tytöt olivat kuin kauko-ohjattuja panoautomaatteja ylellisissä nonstop-bakkanaaleissa. "Kasvoja, hiuksia, meikkiä, vartaloa ja vaatteita koskivat hyvin tarkat säännöt. Ja Hugh Hefnerin valtakunnassa naisen piti olla sääntöjen mukaan mahdollisimman blondi ja mahdollisimman hoikka. Myös käyttäytymistä säätelivät hyvin tarkat säännöt. Minun piti toimia tietyllä tavalla. Minun piti olla kiinnostunut tietyistä asioista. Minun piti olla mukautuvainen. Suostuvainen." Mutta sitähän oli luonnostaan.

Ensimmäinen yö Hughin sängyssä on kammottavaa luettavaa (sivulla 91). Se on myös monen muun tyhjän ja sisällyksettömän alfauroksen henkisen tyhjyyden kuvauksena osuva versus aito, villi ja hikinen intohimoinen seksi, mikä kasvaa ja kiihottuu vain aidosta intohimosta, keskinäisestä kunnioituksesta ja rakkaudesta. Playboy-myytti on pelkkää ilmaa ja haaveilla rahastamista.

Crystalin kirjoitusta pitää myös epäillä. Se kuuluu sarjassa siihen samaan sliipattuun viihdetodellisuuteen, jolle myös itse seksifantasia nimeltään Playboy-mytologia on perustettu. Hänen kuvauksensa tästä sieluttomuudesta ovat kiinnostavia ja valaisevia. "Sängyn yläpuolella oli valtavan suuri peili, ja kun minä olin Hugh Hefnerin päällä harrastamassa seksiä hänen kanssaan ensimmäisen kerran, hän ei katsonut minua kertaakaan silmiin. Hän katsoi sivulle ja ylös, katseli näkymää yläpuolelta peilistä. Taivutin selän kaarelle ja voihkin, mutta oikeasti en tuntenut mitään." Näitä tarinoita kirjassa riittää kyllästymiseen asti.

Miksi tällainen tarina sitten myy ja tuottaa taloudellisesti niin hyvin? "Suomujen putoaminen silmiltä" kuuluu ihmisten välisen makaaberin teatterin perusjuonikuvioihin. Ihminen on petollinen ja laskelmoiva eläin, joka ei epäröi tilanteen niin mahdollistaessa iskeä veistään mihin haluaa. August Strindberg sanoi sen osuvasti: Ihmisillä on paljon (pahoja ja ikäviä) salaisuuksia kodeissaan.

Ihmiset ovat liian ylpeitä tunnustamaan sitä; useimmat kerskuvat kuvitellulla onnellaan. Näin ei tee kuitenkaan Crystal "kirjassaan", mutta tässä on selitys sille, miksi meitä lukijoina kiinnostaa tietää asioita, jotka odotamme olevan juuri niin kuin ne eivät ole. Mitäs jos Hefneristä olisi kirjoitettu toisin? Uskoisimmeko sitä? Enpä usko. Me odotamme lukevamme juuri tätä tarinaa.