Kerään ”Smoken ” innoittamia tulevia metrotarinoita...
Teksti Harald Olausen
Istuin tänään pitkän matkan pääkaupunkiseudulla taksissa, jota ajoi somali. Juttelen paljon tuntemattomien kanssa. Olen aina yhtä utelias kuin kuritonkin pikkulapsi, jo pikkulapsesta lähtien, ja haluan kuulla tarinoita. Hyviä ja huonoja. Kaikenlaisia. Ja aivan erityisesti huonolla suomella, joskus jopa ruokottoman "honolla" "minä mennä kauppa" (äitini tapa) -mukasuomella, opinhan siihen jo lapsuudestani, kun tanskaa äidinkielenäni puhunut hullu äitini yritti puhua maailman vaikeimmaksi kieleksi manaamaansa suomea.
Ja kun hän ei siinä onnistunut eikä kukaan häntä ymmärtänyt, ikään kuin näkymättömästä sopimuksesta pakkoymmärsin hänen taivuttamattoman kökkösuomensa (äiti ei ymmärtänyt possessiivisuffiksin tai diftongin perään, puhumattakaan kaksoiskonsonanteista) eräänlaiseksi äidinkielekseni. Ehkä siksi minusta on kotoista istua taksin etupenkillä ja puhua ulkomaalaistaustaisen kuskin kanssa infinitiivissä ja preesensissä asioista niillä noin kolmellakymmenellä sanalla, jotka useat heistä keskimäärin osaavat. Huomaan silloin innostuvani ja keskittyväni kielen syvämerkitykseen paljon tehokkaammin kuin muuten.
Keskustelun ulkoiset mittasuhteet pyörivät samalla tasolla kuin äitini kanssa. Silloin keskustelu vaati erityistä tarkkuutta ja yli tavallisen ymmärryksen menevää asioiden sekä tapahtumien mielikuvituksellista tulkintaa. Oppikirjaa ei ollut tai saanut, puolin ja toisin, tuijottaa eikä säännöillä ollut mitään erityistä väliä paitsi sillä, ettei sääntöjä ollut. Puhuimme tietäen kummatkin kiusallisen hyvin, ettei sillä ollut häiritsevästi väliä, että käytimme koko ajan samoja harvoja sanoja kuvaamaan kymmeniä erilaisia tilanteita, kymmenissä erilaissa asiayhteyksissä ja eri maissa (Tanska ja Suomi) ja aikakausissa (Haraldien aika Skandinaviassa ja siitä hieman venytettynä tarinoiden kautta nykypäivän surkeilu).
Se, jos mikä, vaatii luovaa älyllistä kielitaitoa ja toisen nahkoihin asettumista. Noista hetkistä olen vieläkin kiitollinen äidilleni. Silloin yhdellä sanalla oli monta eri merkitystä eikä mikään ollut täsmällisesti sitä, miksi sen aina saman jäykän ja muotoihinsa kangistuneen sanailun jälkeen onnistuimme sen hetken tajun ja tunteemme käärimään. Siitä huolimatta ilmaisun tunnerekisteri oli rikasta eivätkä ne muutamat sadat sanat, joiden merkitykset raiskasimme suomeksi kärsineet sanottavimmin inflaatiota, vaan päinvastoin saattoivat jopa kehittää luovaa älyllistä ymmärrystä puolin ja toisin kahden eri maan ja kulttuurin - erilaisen äidin ja hieman tuuliajolla sekä ulalla oman identiteettinsä kanssa kamppailleen pojan kesken.
Aivan erityisesti olen kiinnostunut ulkomaalaisten kuskien jutuista siitä a. miten he ovat (ja miksi ihmeen kumman syystä) tulleet Suomeen ja b. miten he ovat pärjänneet maassa, jossa vihalla ja epäsosiaalisella mielenlaadulla on niinkin pitkä perinteet kuin on. Olen valmistellut kirjaa nimeltä Metrotarinoita - se olisi lajissaan hyvin elokuvallinen. Idean sain tähän jo monia vuosia sitten nähtyäni Kieslowskin kesken jäänyttä Heaven-elokuvaa, jonka Tom Tykwer viimeisteli K:n kuoleman jälkeen (2002).
Sen loppukohtaus on ylimaallisen kaunis ja runollinen (enempää en paljasta). Palataanpa somalitaksikuskiin. Meillä oli hauskaa ja kuski kehui, ettei ole näin mukavaa suomalaista tavannutkaan, joka nauraa ja oli pirteän iloinen. Juttelimme lisää niitä näitä keinotekoisella "soomellamme", kunnes hän sanoi muistavansa minut. Mistä kysyin? Muutama vuosi sitten olit junassa Riihimäellä. Joo niin olin muistelin, tein kuvakirjaa kaupungista. Muistatko minut, hän kysyi? En muista vastasin. Miten niin? Minä muistan sinut aina, hän väitti. Hyppäsimme kaverini kanssa Riihimäen junaan, mutta meillä ei ollut lippuja eikä rahaa.
Kun tarkastaja tuli oli se, joksi hän minua luuli, ottanut kortin taskustaan ja maksanut heidän puolestaan. En muistanut tällaista. Vaikka olisin voinutkin tehdä juuri niin kuin kuski sanoi. Luulen, että hän vain tunnelmasta virittyneenä halusi tapaamiselle kruunuksi tämän tarinan. En sanonut juuta enkä jaata ja annoin hänen luulla niin tapahtuneen. Ihan samoin kävi Wayne Wangin ohjaamassa Smoke-elokuvassa (1995), joka on Paul Austerin käsikirjoittama. Yhdessä kohtauksessa jouluaattona vanhan mustan ja sokean naisen taloon tulee nuori musta mies, en oikein muista miksi. Nainen on odottanut omaa pojanpoikaansa pitkään tuloksetta ja luulee vierailijaa häneksi. Poika ei korjaa erehdystä ja tekee naisen onnelliseksi.
