Kertomatta jäämisen anatomia

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan arvoituksesta ja ilmiöstä nimeltä Jorma Uotinen, kirjoitan hiukan siitä, miten vaikeaa on syventyä tähän ilmiöön, koska johtolangat jotka johtaisivat ilmiön luokse ovat vähissä. Syventyessämme historiaan joudumme pohtimaan väistämättä kysymystä siitä, kuka historiaa kertoo ja kirjoittaa. Ovatko äänessä voittajat, vaiko häviäjät? Totuuttahan tämä ei sinänsä muuta; 1+1 = 2 riippumatta siitä kertooko tämän laskutoimituksen voittaja vai häviäjä. Eli sinänsä emme alistu siihen relativistiseen väittämään, jonka mukaan historian kirjoittavat voittajat. Historiassa ei ole kyse vain siitä, kuka kertoo ja mitä, vaan siitä, ovatko nämä asiat myös totta.

Totuuden, tai sen sirpaleiden saavuttaminen, ei ole kuitenkaan mikään yksinkertainen asia. On kuitenkin syytä muistaa tämän kysymyksen parissa ollessamme Elizabeth Kostovan romaanissaan Historiantutkija (2006) esittämä lausahdus historian ja sen tutkimisen luonteesta. Kostova kirjoittaa seuraavasti:

Se kertoo siitä, kuka jäi henkiin ja kuka ei, ja miksi. Historiantutkijana olen oppinut, etteivät kaikki menneisyyttä tavoittelevat voi selviytyä hengissä. Eikä meitä vaaranna vain menneisyyden tavoittelu; toisinaan menneisyys tavoittelee meitä ja sen koura ojentuu vääjäämättä hämärästä.

Kostova lausuu tässä ääneen sen, että historian kirjoittamisessa on kyse vallasta, kuka pääsee ääneen ja kuka ei. Historian tutkija voi toisinaan törmätä myös mustaan aukkoon, tyhjyyteen, kohtaan jossa jäljet päättyvät tai hiljaisuuden muuri tuijottaa vastaan. Menneisyyden purkaminen ei ole koskaan yksinkertaista, ja tämän tunnemme jo arkikokemuksesta; muistellessamme huonosti päättynyttä parisuhdetta tai nuoruutemme onnellisinta päivää huomaamme, että kaikki muistomme eivät ole palaneet kiinni mieleemme tulikirjaimin.

Muistot saattavat tuntua etäisiltä, emmekä ole täysin varmoja siitä kuka teki mitä huonosti päättyneessä parisuhteessa, tai kuka kertoi parhaimman sutkauksen nuoruutemme onnellisimpana päivänä. Muistojen suhteen annamme itsellemme herkästi luvan erehtyä, muuttaa totuutta mielessämme edullisemmaksi. Huonosti päättynyttä parisuhdetta voimme muistella siten, että roiston ja pahantekijän roolin kantoi suhteen toinen osapuoli, vaikka tosiasiassa muistamme varsin hyvin että pahantekijän ja roiston roolia esittivät tässä tilanteessa molemmat. Vastaavasti saatamme nuoruutemme onnellisinta päivää antaa itsellemme kunnian päivän parhaimman sutkauksen lausujana, vaikka tosiasiassa tuon sutkauksen olisi lausunut joku aivan toinen yksilö.

On kuitenkin huomattava, että näissä kahdessa esimerkissä ei sinänsä ole kyse siitä että ihminen valehtelisi muistoistaan; vaikka muistoa käsitellessämme olisimme antaneet entiselle kumppanille pahantekijän ja roiston viitan, niin muistanemme silti itsekin olleemme roisto ja pahantekijä. Nuoruutemme onnellisimman päivän parhaimman sutkauksen kohdalla on puolestaan kyse makuasiasta; onhan ystävämme sutkaus ollut varmasti myös huikaisevan hauska, eikä sutkauksia pystytä suinkaan asettamaan paremmuusjärjestykseen.

Asia mutkistuu, kun ryhdymme kysymään näitä tapahtumia todistaneiden muiden yksilöiden muistikuvia näistä tapahtumista, ja varsin nopeasti olemme tilanteessa, jossa se jolla on isoin ääni ja eniten valtaa tuon äänen käyttämiseen, pyrkii iskostamaan mieleemme "totuuden" noista muistoista. Tämä valta ja ääni muiston määrittelyssä käy merkittäväksi, kun osa tapahtumia todistaneista päättääkin vaieta, vieden todistuksensa ja kokemuksensa hautaan. Stephen King toteaa romaaninsa Uinu uinu Lemmikkini (1986) saatteessa kuoleman olevan myytti ja hautaamisen olevan salaisuus, mutta muistojen osalta kyse ei ole mistään myyttisestä: hiljaiset todistajat vievät hautaan mukanaan paljon sellaista, mitä ei kukaan enää kykene kertomaan.

Jos totuus omista muistoistamme on edellä kuvatulla pohjalla, niin ymmärrämme että myös historian tutkimus ja sen kirjoittaminen kärsivät samoista haasteista ja sudenkuopista. Ilmiön nimeltä Jorma Uotinen kohdalla törmäämme samaan problematiikkaan. Ilmiö nimeltä Uotinen tuntuu suorastaan historiattomalta, aivan kuin hän olisi aina ollut paikalla hallitsemassa keskustelua suomalaisesta tanssista.

Kuten tekstini alussa mainitsin, johtolangat päättyvät lyhyeen: tehdessäni haun Helsingin Sanomienverkkoarkistoon ( HS:n verkkoarkisto ulottuu vuoteen 1990) aikaisin uutinen koskien Uotista on vuodelta 1990, ja jo silloin henkilö Jorma Uotista on käsitelty ilmiönä nimeltä Jorma Uotinen, aivan kuin Uotisella ei olisi takanaan historiaa; mistä hän on ponnistanut ja ketkä ovat olleet mukana luomassa tätä ilmiötä, millaisella valtapolitiikalla ja painotuksilla. Jorma Uotinen on siis arvoitus: tätä en totea ihannoiden, saati pahansuovasti, vaan neutraalisti: emme yksinkertaisesti tiedä tästä ilmiöstä ja sen takana olevasta valtapolitiikasta tarpeeksi.

Vastassa on suorastaan mykistävä hiljaisuus. Jukka Petäjän kirjoittamassa lyhyessä uutisessa uutisoidaan Uotisen nimityksestä Kansallisbaletin johtajaksi, ja uutisessa Uotinen lupaa ohjelmistoon moderneja teoksia. Uutisessa kerrotaan Uotisen olevan "kansainvälisesti tunnetuin suomalainen tanssija-koreografi" joka on työskennellyt "mm. Carolyn Carlsonin modernissa tanssiryhmässä". Uutinen päättyy virkkeeseen, jossa kerrotaan Uotisen seuraavan virassa Doris Lainetta jonka todetaan edustavan koulukunnaltaan klassista balettia. Lukijan hämmennys jää suureksi: miksi Petäjä on ottanut esiin "modernin tanssin" ja "klassisen baletin" , mutta ei edes suo aikaansa näiden kahden määrittelemiselle, saati sille miksi nämä täytyy huomioida tällä tavalla jos näistä kummastakaan ei sanota yhtään mitään. Hämmennyksen on täytynyt olla suuri jo vuonna 1990, mutta 30 vuotta myöhemmin tänä hurjana yönä hämmennyksen tekee vielä suuremmaksi se, että Uotisesta ei kerrota käytännössä mitään. Häntä käsitellään ilmiönä, ei ihmisenä. Ja jos kirjoitan tätä vielä enemmän auki, Uotista käsitellään Petäjän tekstissä siten kuin hänestä voitaisiin lausua suoraan "hän on, joka on". Kenestä näin todetaan? Vastaus: Vanhan testamentin jumalasta, tuosta mainiosta Jahvesta. Seuraavina vuosina seuranneet yksittäiset uutiset jatkavat samaa kaavaa: Jorma Uotisen muuttumisesta "Uotis-ilmiöksi" ei kerrota käytännössä mitään.

Alussa esiin nostamani Kostovan romaani on tätä taustaa vasten erittäin osuva: Historiantutkija kertoo Valakian voivodin, Vlad III Tepesin, todellisen Draculan tarinan. Kuten Uotisesta, emme tiedä hänestäkään juuri mitään, lukuun ottamatta Raymond McNallyn ja Radu Florescun ansiokkaita historiikkeja (esim. Dracula: Prince of Many Faces) , vaikka ilmiö nimeltä kreivi Dracula onkin meille hyvin tuttu. Emme tiedä varmuudella, kuka Vladin salamurhan taustalla oli: hänen omat pajarinsa, vaiko kostonhimoinen ottomaanien sulttaani Mehmed? Ketkä huolehtivat Vladin ruumiista? Vietiinkö Vladin pää hunajassa säilöttynä Istanbuliin näytille hänen vanhalle viholliselleen sulttaani Mehmedille, vai huolehtivatko Vladin hautaamisesta hänen uskolliset munkkinsa igumeninsa käskystä? Emme edes tiedä, minne Vlad III on haudattu. Onko kyseessä jompi kumpi Vladin perustamista ortodoksisista luostareista, Snagovista vai Comanasta? Snagovista ei ole löydetty mitään todisteita haudatusta ruumiista, Comanasta puolestaan on löydetty päätön luuranko vuoden 1970 kaivauksien aikana.

Yhtä lailla Vladista kirjoitetut tarinat ovat ristiriitaisia: saksalaisessa perinteessä Vladin verenhimoisuutta korostetaan; vuosikymmeniä Vladin kuoleman jälkeen Nürnbergissä painetussa pamfletissa vuodelta 1491 kerrotaan seuraavasti: "Herran vuonna 1456 teki Drakula monta kauheaa ja omituista tekoa.". Mutta puolestaan venäläisessä ja romanialaisessa historiankirjoituksessa häntä pidetään turkkilaisten valloituspolitiikkaa ansiokkaasti vastustaneena sankarina; on muistettava että itse Iivana IV Julma ihaili Vladia. Meillä on käsissämme siis kaksi täysin kilpailevaa linjaa siitä, mitä Vlad oli ja teki. On myös muistettava, että Vlad valmisteli historioitsijoita raskaaseen tehtävään jo etukäteen: ollessaan Unkarin kuninkaan Matias Corvinuksen vankina hän kääntyi ortodoksista katoliseksi kuningasta miellyttääkseen ja peräti avioitui tämän sukulaistytön Ilonan kanssa, mutta palattuaan Valakiaan hän kääntyi jälleen ortodoksiksi miellyttääkseen Curtea de Argesin metropoliittaa. Aivan kuin Vlad olisi tiennyt etukäteen, miten hämmentää ja johtaa harhaan tarinansa kronikoitsijoita.

Jorma Uotisen kohdalla tilanne on vielä haastavampi: hänestä ei ole olemassa edes kilpailevia tutkintalinjoja, joissa toinen linja kiistäisi hänen suuruutensa, mutta toinen linja puolestaan ylistäisi tätä suuruutta. Ilmiön historiattomuus on pysäyttävää, ja mieleen nousee kysymys: onko joku Vladin tavoin peukaloinut tämän ilmiön historiaa, ikään kuin valmistautuen siihen että ilmiöstä tulee suuri? Tai ehkä selitys on vähemmän proosallisempi, ja tanssista työkseen kirjoittavat eivät ole lukeneet Zadie Smithin esseessään Dance Lessons For Writers laatimiaan ohjeita, jotka voisi tiivistää siten, että kirjoittajien tulisi ottaa tanssista kirjoittaminen vakavasti.

Palaan vielä Kostovan Historiantutkijaan. Romaanin sanoma tulisi ottaa hyvin vakavasti kirjoitettaessa suomalaista tanssihistoriaa: menneisyyden kanssa asioimista ei tulisi koskaan ottaa kevyesti. Jos tuon virheen tekee, niin päätyy niiden manipuloimaksi, jotka haluavat kertoa oman versionsa menneisyydestä. Valheellisen versionsa.