Kirja-arvio: Kun kaikkea ei voi saada

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Aluksi hieman viihteestä, sen laadusta ja laadun puutteesta. Tiedämme, että ihmiset kuluttavat mielellään tarinoita onnistumisista, siitä että sateenkaaren päästä löytyy ruukullinen kultaa eikä suinkaan hatullinen paskaa. Onnistumiset ja menestymiset ovat niin suunnatonta huumetta että viihde- ja kulttuuriteollisuus ovat erikoistuneet sen tuottamiseen tosi-tv:n muodossa viimeisten 20 vuoden ajan liki silmittömällä tahdilla. Tosi tv:n formaatit vaihtuvat aina Big Brotherista Selviytyjiin, mutta perusidea on aina sama: voittajan, onnistujan on kiistattoman helppo hymyillä. Onnellinen loppu on jokaisen saatavilla, ja onnellisuus on aina samanlaista, ja se sisältään aina ja kaikkialla samanlaiset asiat. Onnellisuus on tässä kaavassa aina samanlaista, seuraten aina samanlaista narratiivia ja tapahtumaketjua josta lopuksi uutisoidaan iltapäivälehtien palstoilla.

Kaikki ovat onnellisia samalla tavalla, eikä kukaan ole onnellinen omalla tavallaan. Tässä tullaan tavattoman tylsään tolstoilaiseen latteuteen, jossa erilaisuutta ei suvaita samassa massaonnellisuuden hysteriassa.

Tällainen trendi on omalla tavallaan erittäin, erittäin vaarallinen, koska se luo katsojille tasapainottoman kuvan todellisuudesta. Vaarallisinta tässä on se, että se näyttää luonnolliselta. Mutta mitä edes on luonnollinen? Voltairea sekä kadehtinut, että kiusannut ja David Humea taloudellisesti hyväksikäyttänyt Jean-Jacques Rousseau maalasi kuvia luonnontilasta ja siihen kuuluvasta harmoniasta, mutta paradoksaalisesti laati kuvan luonnosta, joka oli rakennettu hyvin tarkoista rakennusosasista. Tämä luonnontila on kuin tosi-tv:n maailmankuva: vaikka se näyttää aidolta, se on tosiasiassa täysin suunniteltu ja rakennettu ihmisen käden toimesta. Hyvin harva jaksaa muistaa, että tosi-tv ei ensinnäkään ole totta sanan varsinaisessa merkityksessä: se on pitkälti orkestroitua ja käsikirjoitettua, ja siinä näkyvät tilanteet ovat tuotantotiimin järjestämiä. Tällä en tarkoita leimata viihteen vastaanottajia Frankfurtin koulukunnan vanhan grumpynTheodor Adornon hengessä aivottomiksi doupeiksi jotka eivät kykenisi pohtimaan ja analysoimaan vastaan ottamaansa kulttuurin tuotetta. Ihmiset niin eläytyvät, pohtivat ja analysoivat katsomaansa kulttuurintuotetta, puhuimme sitten suuresta tolstoilaisesta tuotteesta tai tosi-tv:stä. Kuten kulttuurintutkija David Tetzlaff muistuttaa esseessään Material Girl, emme ole tässä tapauksessa niinkään "propagandan" uhreja kuin minkään kulttuurituotteen vapaita valitsijoita. Olennaista on se, että kirjan sivuilta tai hehkuvan Technicolorin ruudulta heijastuva kultuurituote vaikuttaa meihin, muokaten käsitystämme maailmasta josta elämme, vaikkei suoraan vaikuttaisi meihin.

Nyt tulemme siihen, miten tärkeää on, että meillä on saatavilla monenlaisia tarinoita niin onnellisuudesta, onnesta kuin epäonnesta. Psykologi ja käyttäytymistieteilijä Cordelia Fine muistuttaa teoksessaan Mind of its own, miten helposti syytämme toisten epäonnesta juuri epäonnista ihmistä itseään; haluamme uskoa että jokainen on oman onnensa seppä, ja että oma onnemme on omaa tai sattuman ansiota, ja että epäonni kohtaa toista aina ansaitusti, kuin kohtanlonomaisesti. Siksi New Yorkerin huipputoimittaja ja Female Chauvinist Pigs teoksen kirjoittajan Ariel Levyn muistelmateos The Rules Do Not Apply on tärkeä teos. Levy kertoo, miten hän menetti elämässään kaiken: unelmiensa talon, aviomiehensä, lapsensa, aivan kaiken. Häntä kohtasi Finen kuvailema ilmiö: hän ei uskaltanut kertoa ystävilleen epäonnestaan, koska pelkäsi ystäviensä alkavan karttaa häntä. Levyn teos on hyvin kaunistelematon: hän kertoo kaiken, lapsen kuolemasta alkaen, vailla kaunistelua, antaen surun vyöryä sivujen lävitse.

Levyn teos on myös koskettava selviytymiskertomus, mutta teos ei kulje perinteisen "vaikeuksien kautta voittoon" narratiivin kautta.Pikemminkin voisi kuvailla, että Levy on haaksirikkoutumisen jälkeen jäänyt rannalle henkeen haukkoen henkiin. Emme näe lupausta paremmasta huomisesta, kullatusta tulevaisuudesta, tai ihmeparantumisesta. Sivujen kautta näemme kuitenkin ripauksen toivoa. Ja tämä hyvä lukija, on kaikkein tärkeintä. Vaikka saamme lukea Levyn teoksen sivuilta kuolemasta, siitä kuinka se on vierellä kuin vanha ystävä, arkinen asia, saamme lukea myös siitä ja sen aiheuttamasta surusta selviytymisestä. Selviytyminen, suru ja toivo ovat avainsanoja. Kuten tässä ankarassa arjessa yleensä.

Ariel Levy: The Rules Do Not Apply. 207 sivua. Fleet.