Kirjailija Miki Liukkosen järkyttävä tuska - kenen syy?

Teksti Harald Olausen

"Fish, nainen toisti omituinen virne kasvoillaan. Tet tuijotti naista hiljaa. Lämmin tuuli puhalsi avonaisesta keittiön ikkunasta sisään ja heilutti vihreitä marokkolaistyylisiä verhoja."- Kirjailija Miki Liukkosen, joka kuoli neljäs huhtikuuta 2023 ilmeisesti tehden itsemurhan,kirja Lapset auringon alla (WSOY, 2013).

Yllä oleva lainaus on kirjailija Miki Liukkosen varhaistuotantoon kuuluvasta kirjasta Lapset auringon alla, jota ei pidetä hänen parhaimpana kirjanaan, mutta jota lukemalla selviää ainakin kaksi tärkeää asiaa kirjailijasta. Ensinnäkin hän oli selvästikin sekä ulkoisille että kirjallisille vaikutteille alttiina valmis kirjoittamaan niin kuin hänen kirjailijana piti. Se kuka hänet tähän määräsi on selvää – kustannustoimittajana esiintynyt orjapiiskuri ja yhtiön vakooja taskulaskin kädessä, ei siis hänen sisäinen äänensä ja pakko kirjoittaa, vaan ulkoisen maailman houkutukset, etäisenä älykkönä, jota esitti, koska uskoi sellainen olevan.Tämä huomio on avainasemassa selvittäessämme rivien välistä sitä, millainen Liukkonen ehkä saattoi olla ilman julkista naamiotaan, sillä juuri tätä "sisäistä pakkoa" ja Liukkosen elämää sivupersoonaan kirjalijana hänestä kirjoitetuissa teksteissä valheellisesti korostetaan.

Toiseksi herää kysymys, miksi kirjaa on niin kovasti kustannustoimittajan toimesta kopeloitu ja millainen se olisi ollut raakaversiona ilman WSOY:n markkinaosaston tähtitikkua valjastamassa tämän rocktähden näköisen ja oloisen (tulee mieleen kuvataiteilija Risto Heikinheimon harrastaman snobbailu ja dandymäinen itsensä uuvuttaminen sekä lopulta näivettyminen) kauniin pojan itsetuhoista sekoilua ihmisten joukossa. Liukkosesta on tehty metrikaupalla juuri WSOY:n markkinaosaston toivomia kirjoituksia, missä musta Narkissos vajoaa omiin kyyneliinsä ja maailma menettää yhden suurista neroistaan. On ollut ikävä lukea Liukkosen mystifointia. Ei hän nyt niin kummallinen lopulta ollut, vaikka olikin Jim Morrisonin näköinen ja oloinen.

Kummallista sen sijaan on se, miten kustannustoimittaja voi määrätä ja ohjailla luovan kirjoittajan kirjoituksia haluamaansa suuntaan, olettakaamme että puhtaasti halusta saada koneeksi muuttuneen kirjailijan sisäisen tuskan kiehumaan sen verran yli laitojen, että hän raivostuu omalle tavanomaiselle tahvoudelleen, ja ui sisään omaan itseensä lukemiensa kirjojen pakottamana, ja suoltaa sieltä käsin minän mankelin läpi uutena, erilaisena ja raikkaana versiona kuulusempien ajattelijoiden sekä kirjalijoiden valmiiksi lentämästä taikamatosta sanojen merkitysten ja huumaavien ihmeellisyyksien markkinoilla kirja kirjan jälkeen. Toinen kummallinen piirre on hänen, ja erityisesti hänen sukupolvensa omituinen ja perverssi palvontasuhde amerikkalaisen, myös itsemurhan tehneen ja muuhun maailmaan rajusti pettyneen, David Foster Wallacen uuvuttaviin ja tylsiin tiiliskivitilityksiin.

Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin puhua hänestä sellaista pahaa, jota hän ei olisi ansainnut. En ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, ja aloittanut vasta yllä mainitun kirjan Lapset auringon alla, eikä se minusta ole niin huono kun väitetään. Liukkonen askarruttaa minua kirjallisena ilmiönä "huonossa suomalaisessa kirjamaailmassa", sillä Liukkosen mukaan maamme kirjallinen maailma ei ollut kummoinen häntä itseään lukuun ottamatta. Kapinallisuus, olkoonkin että se kumpuaa itserakkaudesta, on hyvä lähtökohta rähistä ja hämmentää seisovaa vettä. Ainoa kirjoitus joka on ollut jotenkin kohtuullinen Liukkosen suitsutuksessa ja paljastanut kupletin juonta olematta silti liian ilkeä, kun vainajista ei saa puhua pahaa, on Suomen Kuvalehden numerossa 5.7.2024 julkaistu toimittaja Venla Rossin osuva ja napakka teksti otsikolla Viimeinen vuosi, jonka lähteinä on "kuulemma" käytetty Liukkosen ja hänen isänsä antamia haastatteluja sekä viimeisen, Vierastila (WSOY, 2023)- romaanin jälkisanoja.

Rossi on selvästikin päässyt myyttisen Liukkosen todellisen minän jäljille, mutta ei siltikään ihan iholle. Sillä ei ole tietenkään mitään tekemistä hänen läheistensä, ns. julkkiskavereittensa ja kustantajiensa kuvittelemasta kirjailijakuvasta – kaukana siitä. Rossi tuntuu tajuavan Liukkosen olleen oman itsensä kohtalo ja tähtikulttinsa vanki – valitettavasti se lopullinen niitti hänen kärsimättömässä olemuksessaan, mikä suisti hänet lopulta katuojaan ja päättymättömään mielenterveyskaruselliin tekemään epätoivoisena itselleen pahaa. Rossikin ihailee kaukaa Liukkosta. "Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä." Näin sanoi Hjalmar Söderbergin tohtori Glas vuodelta 1905.

Oli karmaisevaa seurata televisiodokumenttia Ylen Areenasta itsemurhan vuonna 2023 mielenterveyssyistä tehneen Miki Liukkosen elämän loppuvaiheita; osa oli vahvasti näyteltyä, osa aidosti koettua ja kärsittyä. Liukkonen oli suomalaisen kirjallisuuden supertähti, joka kuvitteli itsestään liikoja, ja kuulutti sen kaikelle kansalle suurella äänellä vahvassa humalassa tiedoksi. Yllättävä paljastus Rossin artikkelissa on Liukkosen malttamattomuus ja pettymykset jäädessään ilman suuria palkintoja. Ja tietenkin suomalaiskansallinen viha ja kateus niitä suomalaiskollegojaan kohtaan, jotka jostain kumman syystä saivat palkinnot siitä huolimatta, että Liukkosesta itsestään oli tehty julkinen seksisymboli aneemisille kirjamarkkinoille hyvän ulkonäkönsä siivittämänä juuri nuorten tyttöjen mieleen. Tunnettu tosiasiahan on se, että nykyisin kulttuurikentän kuluttajana roolin ovat ottaneet jo yli 90 prosenttiset kaikenikäiset romantiikannälkäiset, ja vahvat sekä tiedostavat naiset koko maassa.

Miki Liukkonen tuli tunnetuksi uuden polven rock-tähteen verrattavissa olleena ilmiönä, joka eli somessa omaa elämäänsä haistattamalla paskat suomalaiselle huonolle kirjallisuudelle, jonka pelastajaksi hän koki messiaana tulleensa. Ensimmäisen kerran hän kertoi lukijoille näkökulmansa kirjallisuuslehti Parnassossa kymmenisen vuotta sitten. Liukkonen haukkui samalla sekä kauniisti että kriittisesti Parnasson vaalimasta käsitteestä "suomalainen kirjallisuus". Asia ei tietenkään ole ihan näin kuin hän itse kuvitteli tai toivoi olevan. Liukkonen oli samanlainen julkisuuden lemmikki ja alansa viimeinen tähti, kuin aikoinaan 60-luvulla runoudessa oli legendaarinen Pentti Saarikoski, jonka muut tekemiset kuin kirjalliset, kiinnostivat suurta yleisöä enemmin. Se teki hänestä erinomaisen, ei itse hänen kirjansa ja persoonaansa. Siitä huolimatta hän oli oman aikansa kirjallinen lahjakkuus ja tähti, joka onneksi ehti lunastaa paikkansa monissa sydämissä jo siksi, että suomalainen kirjallisuus on aika haaleaa ilman häntä.

Ja se, että nuori kukkopoika haukkuu maan vanhoillisten tarkasti hyppysissään pitämän kirjallisen muumioinstituution, teki hänestä kiinnostavan kapinallisen, joka käänsi kapinan sisäiseksi. Nuori kapinallinen, joka tunsi syvästi itsessään kuolettavina kipuina pahan maailman myrkylliset henkäykset. Televisiodokumentista selviää Mikin suvun olleen kotoisin Ylitorniolta, josta on kotoisin myös toinen kirjallinen supertähti, Rosa Liksom. Se ehkä selittää jonkin verran asennetta, sillä tyhjänpäiväistä paskanpuhumista seudulla ei siedetä. "Arktinen hysteria, tietty armottomuus…Mäkään en ole kauhean diplomaattinen", kirjailija kertoo Ville Hännisen toimittamassa kirjassa, Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY, 2023). Liukkonen eli myrskyisästi itserakkauden superlatiiviosastolla, mikä on ymmärrettävää, kun kyseessä on tuote, jota tehtaillaan kustantajien toimesta takomaan rahaa muuten niin kurjassa raossa olevaan kustannusbisnekseen (itse olen sitä mieltä vankasti, että kirjakaupat saa kuolla, sillä kirjat kuuluvat mielestäni joko vain kirjastoihin, tai myytäväksi - ehkä Rosebud Sivulliseen Kaisaniemessä!).

Liukkonen oli osaava ja mielikuvituksellinen kirjailija, jota lukee mielellään, kuten Lapset auringon alla-kirjaa. Liukkosta vaivasi tosin paikoin synkkä ylimielisyys, ja nulikkamainen asioiden niputtaminen kiinni kurittomasti toisiinsa kuin raskaammat kirjalliset esikuvansa. Mutta se oli myös hyvä käyntikortti hänen loistavan lahjakkuutensa alkulähteille. Tosin en ymmärrä vieläkään uuden kirjailijapolven yltiömäistä (nyt se on jo hieman rauhoittunut) Robert Wallacen ihailua ja siteeraamista. Mieshän oli sekava tylsimys. Hännisen kirjasta ja sen mukana olleesta bibliografiasta selviää, että Liukkonen valmisti huolella pitkän kaavan mukaan yhdessä kustannustoimittajansa kanssa kirjat, joten emme valitettavasti sittenkään saa tietää, millaisina ne "raakoina" olisivat olleet. Samasta asiasta on puhunut myös Rosa Liksom. Kirjat ovat nykyisin niin monen tekijän yhteen puristamia, että olisi kai aika siirtyä jo tekijänoikeudellisista sysistä puhumaan kahden tai kolmen kirjailijan teoksesta. Onnistuisikohan se joskus hamassa tulevaisuudessa? Epäilenpä. Tällä hetkellä kukaan puhua asiasta mutta ehkä sitten kun tekoäly alkaa kirjoittamaan kirjoja.