Kosto ja omapäisyys

Elokuvassa näkyy hyvin alullaan jo se, mistä maailmasta ja ajatuksista Tarkovski ponnistaa elokuvakerronnassaan, myös tulevia kehitellessään. Tarkovskin taito on moni-ilmeisen ja puhuttelevan maagisuuden löytäminen kaikkialta, minne hän vain kameransa suuntaa. Siinä on hyppysellinen taikaa, arvaamatonta ja arvoituksellisuutta sekoitettuna runolliseen henkevyyteen. Elokuvien tunnelma on  samaan aikaan sekä liitelevä ja vakava, moninainen että myös henkilökohtainen kuin kaikki elokuvissa tapahtuva tapahtuisi minulle samalla hetkellä - mutta myös onnistuneita kuvatessaan elämän sattumanvaraisuutta, muistoja, syyllisyyttä sekä sitä painostavaa pakonomaisuutta mikä on kääriytynyt kohtalokkaasti ihmisten ympärille kuin mustekala. Pitää tunnustaa Tarkovskin esikoisohjauksesta "Ei paluuta", että se on järkyttävä, osin jopa pelottava elokuva pahuudesta kuin modernin kauhuelokuvan klassikko, ja siitä miten tavallinen ihminen joutuu elämään pelossa kuka, mitenkin jännityksen kestäen sen keskellä, ja sietämään sitä siihen asti, kun se saavuttaa ja musertaa hänet lopullisesti; kaikki muu on vain karmean lopun odottelua. Pääosassa on pieni 12-vuotias Ivan-poika, joka yhtenä kauniina kesäpäivänä näkee maailman julmuuden ympärillään saksalaisten tappaessa hänen ainoat perheenjäsenensä ja Ivanin joutuessa shokkiin muuttuen omissa oloissaan viihtyväksi takakireäksi ja harhaiseksi kostajaksi ryömimässä vihollislinjoilla sateesta, vaaroista ja sietämättömästä jännityksestä piittaamatta, kuin olisi kosto suussaan taiottu ikävään tehtäväänsä, josta ei ole paluuta. Upseerit edustavat sekä isää, isänmaata että turvallisesti jatkuvaa maalaisjärkeä lämpimästi tilanteissa kuin tilanteissa käyttävää ihmistä ja ovat elokuvan ainoat inhimilliset oliot.

Elokuvan voi nähdä myös symbolisesti peilaavan neuvostoliittolaisten omaa käsitystä Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsumansa sodan Natsi-Saksaa vastaan oikeutuksesta ja koston, sen suuremman kuin Ivanin oman, sen minkä neuvostomaa tekee sodan jälkeen hävityille, jossa on jäljellä hyvin vähän kunniallisuutta, sitä samaa mikä puuttui nyt lyödyltä arkkiviholliseltakin. Ei paluuta-elokuvassa on vieläkin sitä samaa neuvostopropagandaa ja saksalaisvihaa, mitä Andrei Tarkovskin yhdessä Aleksander Gordonin kanssa ohjaamassa 48 minuuttia kestäneessä oppilastyössä "Loma on peruttu" (Neuvostoliitto 1959) elokuvassakin, jota ei tunnistaisi Tarkovskin elokuvaksi. Se ei ole nimittäin lainkaan tarkovskimainen eikä Tarkovskin myöhempien elokuvien tapaan henkilökohtainen, Sen jäykkä isänmaallis-ystävällinen sanoma on selittelyä ja kompromissihalukkuutta täynnä ja kuvat kuin sen mukaista käärepaperia. Ei paluuta jatkaa tarinaa eteenpäin Katujyrässä ja viulussa Tarkovskin aloittamasta ajan pysäyttämisestä, muistojen sekoittamisesta, peilitodellisuuden heijastamisesta sekä vastustamattomasta ihmisystävällisyydestä, mikä on silkkaa hempeää ihmisenkaipuuta. Peilissä se huipennuksensa uudenlaisen neuvostoelokuvan elokuvailmaisuna. Ei paluuta-elokuvantarina on yhtä järkyttävä kuin on surullinenkin. Pieni Ivan-poika on omalla hengellään tulevien sukupolvien vapauden lunastanut neuvostoihminen, jota puolustaa vain oma armeija, isän, kurin ja järjestyksen korvike. Elokuvan koskettavin kohtaus, ja varmasti myös lainatuin, on se, kun Ivanin leikeissä maanalaisessa turvapaikassa saksalaisten tappamien lasten henget heräävät kuiskimaan varoituksia sienille töhrityissä tarinoissa elävästi Ivanille, kuin haamut, tehden hänet yhtä epätoivoisen surulliseksi ja riivatuksi sekä merkityksi kuin Hamletille kostoa vaatinut murhatun isän haamu.

Toisaalta asian voisi nähdä samalla tavalla "katkeamattomaksi ketjuksi kohtaloita vailla kasvoja", kuin mitä Mia Öhman kuvaa Peiliäkin: "Elokuvan huippukohdassa Asafjev nousee ristiriitaiseksi pyhimykseksi, jonka kautta avautuu sukupolvien ketju, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä, jossa isän ja pojan, äidin ja vaimon kohtalo on aina sama. Aina tulee sota, aina sotimassa on esi-isä, isä tai pojanpoika. Aina miehellä ja naisella on vaikeaa, aina vaimo muistuttaa äitiä, aina poika jää ilman isään." Ehkä hän teki jo aiemmassa Ei paluuta-elokuvassan samoin kuin Öhman kuvaa. "Kuvauksiin käytettiin kaikki aika, mikä tarvittiin. Tarkovski työskenteli intuition varassa ja muutti kohtauksia, jos siltä tuntui. Näyttelijät eivät aina tienneet miten heidän hamoilleen käy, eikä Tarkovski tiennyt, millainen elokuvasta lopulta tulee. Kohtaukset ovat yhden ihmisen päässä liikkuvia muistikuvia ja ajatuksia, jotka sekoittuvat kuviteltuihin tai todellisiin tapahtumiin. Katsoja ei tiedä, mistä milloinkin on kysymys, mihin aikaan tai paikkaan on tultu, kuka tämä ihminen on tai ketä hän nyt edustaa."

Ei paluuta-elokuva on lohduton. Öhman kirjoitti Peilin yhden teemoista olleen tunnistaminen tai tunnistamattomuus, joka toteutui jokaisessa kohtauksessa; hämärtäminen tekee Peilistä arvoituksellisen, sillä kyseessä ovat muistot ja muistin temppuilu sekä harhaluulot ja järjettömyyden tunnustamaton vaikutus maailmoissamme, jotka pahimmillaan tai parhaimmillaan ovat kuin Tarkovskin kaikki mystiset elokuvat, myös Ei paluuta-elokuva. Tuntuu kuin Tarkovskin henkilöt eivät "kaikkialla kansojen pakollisiin kärsimyshistorioihin kuuluvana" etsisi nautintoa, vaan tuskattomuutta sen pakon edessä, missä heidän on kulloinkin elettyä kuoleman ollessa helpotus päästä piinoista, joihin itse sivullisena ovat täysin syyttömiä, mutta mitkä lankeavat aina pakollisina kuuluvina koko pakettiin nimeltä elämä. Mutta mikä ihmeellisintä: Tarkovskin elokuvissa kielteiset tunteet vaikuttavat olevan selviytymisen kannalta välttämättömiä ehtoja. Ihmisille käy huonosti, jos he olisivat liian avoimia tai näyttäisivät kaikki tunteensa, tai eivät aavistelisi nurkan takana pahaa vaan hyvää, mitä siellä tuskin olisi. Kielteiset tunteet myös usein ehdollistuvat jäykiksi objekteiksi. Kun Ei paluuta- elokuvassa upseeri kysyy tiedusteluretkellä mukana olevalta Ivanilta pamahduksen jylistäessä lähellä, pelkäätkö sinä, Ivan tunnustaa ensi kertaa ikäiseltään ja inhimilliseltä näyttävänä pikkupoikana sen saman pelon, mikä jäytää hänen sisuskalujaan myöten, tehden hänestä samalla jo kuolemalle merkityn - sen saman pamahduksen pelon, mikä on nyt ehdollistunut, kuin missä hänen elämänsä vaihtoi suuntaa viistosti alas, eikä menneen viattoman lapsuuden pitkä kesä enää palanut koskaan hänen synkkää mielenmaisemaansa koston, katkeruuden ja vihan myrkyttämältä maailmalta pelastamaan. Se on surullista ihan kuin Ivan olisi syntynyt vanhan miehen liian isoihin saappaisiin tehtävää varten, johon hän ei kuuluisi ja pahaan maailmaan, mikä on yhtä vähän hänen kuin häneen kosto takaraivossa istuttamat ajatukset, jotka ovat täynnä vihansekaista selviytymisenpakkoa.

Seuraavan kerran näemme Ivanin kuvan loppukohtauksessa toisen upseerin penkoessa kuvia saksalaisten kiduttamista ja teloittamista sotilaista ja partisaaneista. Ei paluuta-elokuva on omalaatuinen ja erikoinen katsojakokemus. Mestari on syntynyt - siitä ei ole epäilystäkään! Elokuva koskettaa syvältä ja pitää pihdeissään loppuun saakka. Tarkovskista kannattaa lukea lisää Filmihullun Tarkovski-teemanumerossa 2/2020 Mia Öhmanin artikkeli otsikolla "Tarkovski ja neuvostoelokuvan dilemma". Öhman kirjoittaa Tarkovskin olleen neuvostoelokuvan lahja maailmalle. Elokuvalla oli tärkeä osuus taistelusta maailmanhengestä ja ihmisten sieluista, Sen tiesi jo Lenin, joka julisti elokuvan 1900-luvun tärkeimmäksi propagandavälineeksi. Neuvostoelokuvan alku olikin komea Sergei Eisensteinin unohtumattomien mestariteosten viitoittamalla tiellä. Kirjoitus on hyvä esimerkki iskevästä elokuvakronikoinnista. Öhman piirtää silmiemme eteen lyhyessä esseessään kuvan kokonaisesta vaikutussuhteiden verkosta Tarkovskin ympärillä, ja siitä, miten hänestä tuli, ja miksi, se Tarkovski, jota me tänään pidämme yhtenä elokuvan suurimmista neroista, ja ihan aiheellisesti. Öhmanin mielestä Ei paluuta-elokuvan lopputulos oli jotain täysin uutta Neuvostoliitossa: kuvaus sodasta lapsen näkökulmasta. Se sai Venetsian elokuvajuhlilla Kultainen Leijona-palkinnon. Mutta onko siinä neuvostomaan kasvatusideologi Makarenkon piilo-opetus kurittomille pojille kuin jatkuvalla pioneerileirillä? Kosto ei saa olla yksityinen ja lähteä harhailemaan tunteen vallassa omille poluilleen. Omapäisyys on pannassa. Maa ei pysy kasassa, jos kaikki tekevät mielihalujensa ja tahtonsa mukaan; pitää pysyä mukana liikkeessä yhdessä päät pystyssä - se on ainoa välttämättömyys ja elämän nurinkurinen perusehto, vei se sitten mihin tahansa harhaan ja turhaan, siitä päättävät muut, sillä vain aika ja ihmiset muuttuvat, mutta pahuus jää, vaikka se muuttaisi muotoaan. Se on nimeä myöten tavallisen (Ivan) venäläisen ihmisen kärsimysnäytelmä vuosisadasta toiseen. Ja siis itsessään ikuisesti aina ja kaikkialla samoin toistuva; vain ihmiset ja ympäristö muuttuvat kaiken muun pysyessä samana. Pelottavaa eikö totta!