Koston enkeli

Teksti Harald Olausen

Janne makoili päiväpeitteellä ja luki Aku Ankkaa vaikka tunsi olevansa jo liian vanha Akua Ankan lukijaksi. Hän oli asiasta jo maininnut ohimennen vanhemmilleen, mutta he eivät olleet vielä ottaneet sitä todesta. Lukion ekaluokkalaisen pitäisi lukea jo aikuisten juttuja, oli Janne yrittänyt vakuutella heitä turhaan. Kesä oli mennyt jotenkuten ja koulu alkoi seuraavalla viikolla muutaman päivän päästä. Ulkona oli pilvinen kesäpäivä ja hän oli yksin kotona. Vanhemmat olivat pikkuveljen kanssa kaupoilla uudessa ostoskeskuksessa, hieman kaupungin ulkopuolella, eikä Janne ollut halunnut lähteä heidän mukaansa turhaan aikaa tappamaan. Niin hän oli sanonut happaman näköisenä vanhemmilleen vakuuttaakseen heidät teiniangsistaan. Ja hyvin sen tekikin. On se ihan mahdoton toi poika, oli äiti sanonut lopulta jättäen hänet omaan rauhaansa ja kävellyt autolle.

Tulisit nyt, me mennään pizzeriaan. Oli pikkuveli vielä yrittänyt maanitella häntä autonikkunasta. Mutta hänellä oli parempaakin tekemistä, nyt kun sai olla vihdoinkin rauhassa yksin kotona ja keskittyä haaveilemaan ja hyväilemään itseään ilman, että kukaan häiritsisi häntä. Aku Ankan kuorien sisällä oli uusin homolehti. Janne selaili sivuja samalla kun hiljaa runkkaili peiton alla koventunutta kulliaan juuri sen verran itseään ikkunaan paljastavasti peilaten, että viereisen naapuritalon ylimmästä ikkunasta häntä salaa verhojen välistä tiiraillut, juuri taloon muuttanut, Naapurinpoika, näki hyvin mitä hän puuhaili samalla kun runkkasi itsekin salaa verhon takana.

Isä oli tutustunut perheen isään yhteisen autotallin edessä. Perheen isä oli kohteliaasti kysellyt niitä näitä ja kuulumisia sekä millainen paikka lähiö oli elää Jannen isän vastatessa kohteliaan yleisesti tavan mukaan sitä sun tätä. Uusi naapuri oli esitellyt samalla perheensä, johon kuului äidin lisäksi isosisko ja pikkuveli, joka oli nykytermein ilmaistuna "huonokuuluinen", oli hän sanonut tarkoittaen kuuroa. Ei poika ollut kokonaan kuuro, hän pystyi lukemaan huulilta ja kuulikin jotain kuulokojeen ansiosta sen verran, että pystyi käymään kuulevien koulua. Hän nimenomaan halusi käydä kuulevien koulua, jotta pärjäisi isoksi kasvaessaan kuulevien kanssa.

Mikä vuosi oli tuolloin? Ehkä 1975 kun isä oli vielä elossa. Ehkäpä 1976 tai 1977. Hän ei ollut varma. Mutta naapurinpojan ilmeet ja tiirailut hän muisti kuin eilisen päivän, Aikaa oli jo vierähtänyt sen verran, etteivät tarkat luvut pysyneet päässä, eikä hän halunnut muistella muutenkaan noita ikäviä vuosia, varsinkin kun isä oli kuollut kesken kaiken työvuoronsa äkillisesti ja traagisesti. Sen jälkeen perhe oli joutunut muuttamaan yksinhuoltajaäidin kanssa isän itse rakentamasta omakotitalosta vuokrataloon jonnekin Vantaan Hakunilan perimmäiseen kolkkaan.

Eikä se ollut mikään mieltä ylentävä paikka jengeineen ja muine ongelmineen. Joskus hän ajeli hetken mielijohteesta vanhoihin maisemiin – ei suinkaan Hakunilaan, jota hän inhosi ja kutsui paikkaa "perkeleen luomaksi demarislummiksi" – vaan Vartiokylään vanhan omakotitalon ympäristöön kuin lepuuttaakseen hermojaan ja etsiäkseen menneisyydestä sen jonkin kohdan, jonka hän olisi halunnut elää uudelleen, juuri sellaisena kun sen oli noina hetkinä kokenut; verhon, joka oli siihen saakka ollut vain typerä ja mielenkiinnoton, lähes turha esine, salaperäisen kutsu.

Janne oli tuijotellut noita ikkunoita pitkään, mutta vasta kun verho alkoi elää, alkoi Jannekin nähdä maailman uusin silmin, kun se ensimmäisen kerran heilahti merkiksi siitä, että sen takana oli joku, joka kyyläsi, ja ehkä jopa himoitsi häntä. Ja sitten se veret seisauttanut huumaannuttava kerta, kun hän näki juuri naapuriin muuttaneen pojan ensimmäisen kerran koulun pihalla hymyilemässä hänelle vienosti matkan päästä sitä tiettyä hymyä niin, ettei hänelle jäänyt epäselväksi mikä tämä oli miehiään, ja hänen oli lintsattava ensimmäinen tunti runkatessaan ties monennenko kerran vessassa kullinsa lähes vereslihalle kipeäksi tuota yhtä ja ainoaa hymyä mielessään vatvoen.

Seuraavana päivänä Janne löysi postilaatikosta kirjeen, jossa ei ollut postimerkkiä. Se oli osoitettu hänelle. Kirjekuoressa luki vain: Sinulle!: "Hei! Huomasin sinut ikkunasta eilen. Muutin juuri naapuriisi ja olen leikkikaveria vailla. En tiedä minkä ikäinen olet ja kelpaanko edes sinulle. Näytät jo isolta pojalta. Itse olen 7.luokalle juuri päässyt uimaripoika. Muutimme tähän taloon vasta viikko sitten isän uuden työpaikan takia. Hänet valittiin kesällä tämän kaupungin uudeksi puutarhuriksi. Oli ikävä jättää vanhat kotiseudut, mutta minkäs teet. Muutimme lähes 700 kilometrin päästä tänne etelään ja kaikki on vielä sekaisin ja tavarat muuttolaatikoissa. Me koko perhe olemme hulluina kaikenlaisiin kukkiin ja kasveihin. Meillä on maalla pohjoisessa oma iso tila, jossa isän vanhemmat kasvattavat myyntitarkoituksiin kasvihuoneissa leikkokukkia erikoistuen isoihin auringonkukkiin, joita viemme aina Norjan Tromssaan asti myyntiin. Olisi kiva tavata sinua. Huomasin että olemme samassa koulussa. En tiedä huomasitko minua tänään koulunalkamispäivänä pihalla. Minulla ei ole vielä yhtään ystävää. Jos kiinnostaa, lähde kanssani joskus uimaan uimahalliin. Treenaan siellä kolme kertaa viikossa (ma-ke-pe) uimaseuran kanssa, mutta muuten olisin kyllä vapaa, vaikka näin aluksi kanssasi porealtaaseen ja vesiliukumäkeen. Terveisin Naapurinpoikasi! P.S. Mulla on paljon videoelokuvia laidasta laitaan ja oma kotiteatteri."

Naapurinpoika oli Jannea kolme vuotta nuorempi ja se oli paljon lapsuudessa. Janne oli aloittamassa samassa koulussa lukion ensimmäistä luokkaa ja näytti melkein jo aikuiselta mieheltä tuuheissa pulisongeissaan. Hän oli kasvanut viimeisenä kesänä pituutta hurjasti, ja oli nyt 187 senttiä pitkä painaen vain 65 kiloa. Kullanrukseissa kiharoissaan hän näytti kuin joltain rokkitähdeltä, luokanopettajan mukaan Jim Morrisonilta, ja hänen matala äänensä toi mieleen äidin lempilaulaja Leonard Cohenin mörinän. Naapurinpoika oli vain juuri ja juuri mittatikulla hieman salaa ylöspäin ponnistaen 169 senttiä ja painoi vaivaiset 55 kiloa. Naapurinpoika oli siro ja kaunis, vilkaisi häntä sitten pikaisesti mihin tahansa. Pientä kerubimaista päätä verhosi kullanruskea lyhyeksi ajeltu uimarin siilitukka. Veikeitä kasvoja elävöittivät harmaansiniset ihmettelevät silmät, jotka tekivät pojasta keijukaisen näköisen ja jotenkin epätodellisen olennon.

Naapuripojan kirjeen jälkeen hän tunsi, miten hänen päässään humahti ja hänen poskilleen nousi ensireaktiona häpeän puna. Näkikö kukaan hänen lukevan kirjettä? Aavistivatko he mitä hän oli tekemässä? Oliko Naapurinpoika tosissaan vai oliko tämä jokin pila tai kiusanteko? Hän ajatteli kuumeisesti ennen kuin rypisti kirjeen hermostuneesti taskuunsa ja avasi pihaportin, luikki portaita omakotitalon toiseen kerrokseen omaan huoneeseen, lukitsi perässään tiukasti huoneensa oven, aukaisi ikkunaverhonsa, ja huomasi juuri niin kuin oli olettanutkin, vastapäisen ikkunan verhon liikkuvan lähes huomaamattomasti hieman edestakaisin. Naapurinpoika oli taas siellä piilossa. Janne riisui itsensä nopeasti ilkosen alastomaksi ja asettui oman ikkunaverhonsa taakse niin, että hänestä näkyi vain puolet vastapäiseen ikkunaan, kun hän aloitti hiljaa runkkaamaan samalla kun naapurinpoika ilmestyi vastapäiseen ikkunaan alastomana runkaten pystyssä olevaa kulliaan.

Samaan aikaan taivalla tapahtui kummia. Ensin taivas tummui ja lopulta pimeni hetkeksi ihan kuin ukkonen olisi tulossa. Mutta samalla taivaan valaisi sekä kuu että aurinko ja ne hohtivat yhdessä muutaman sekunnin violettia valoa, jota harvoin näki maailmassa, ehkä kerran ihmiselämässä.

Seuraavana aamuna hän huomasi Naapurinpojan hymyilemässä koulun pihalla ennen koulun alkua ja muisti ettei poika kuullut kunnolla. Ehkä siksi hymy oli niin valloittava. Hän kommunikoi eleillään ja kauniilla hymyllään ja se oli jotain ihmeellistä, enemmän kuin tuhat turhaa sanaa. Naapurinpoika seisoi ulkovessojen edessä eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen. Janne viivytteli pihassa niin kauan muut olivat menneet ja meni sitten vessaan. Hän kuuli, miten Naapurinpoika seurasi hiljaa häntä asettuen viereiseen vessankoppiin. Janne avasi housunsa ja otti kivikovana seisovan kullinsa käteensä ja alkoi runkata sitä hiljaa ähkien samalla kun viereisestä kopista alkoi kuulua samanlaisia, koko ajan kovenevia runkkaamisen ääniä.

Janne laskeutui vessanlattialle ja kosketti hellästi kädellään Naapurinpojan jalkoja samalla, kun ulko-ovelta kuului yhtäkkiä kovia ääniä ja Janne keskeytti runkkaamisensa muistaen samalla kauhukseen, ettei Naapurinpoika kuullut kunnolla. Joku lähestyi Naapurinpojan vessanovea, alkoi rymistellä ovea ja potkia sitä ja Jannen koppia huutaen: Saatanan runkkarit häipykää täältä tai saatte turpiin! Janne istui kauan peloissaan ja yritti olla hengittämättä, ettei paljastuisi. Onneksi huutaja oli ollut yksin. Naapurinpojan kopista ei kuullut enää ääniä. Hänkin oli tajunnut tilanteen vakavuuden. Räyhääjä kyllästyi lopulta odottamaan ja lähti ovet paukkuen ulos pihalle.

Naapurinpoika ja Janne vetivät samaan aikaan vessanpyttynsä ja lähtivät kiireesti. Naapurinpoika pysähtyi pihalla eikä uskaltanut liikkua eteenpäin, sillä pihalla seisoi yksi poika ilkeästi heihin tuijotellen. Janne tunnisti tyypin viereisen luokan Kiusankappaleeksi, jota kutsuttiin selän takana puolihimmeäksi ääliöksi osuvasti koska se ei ollut ihan samalla aaltopituudella, kuin muut hänen ikäisensä. Janne oli hikinen ja punainen naamastaan ja pelkäsi Kiusankappaleen paljastavan hänet. Kiusankappale katsoi ensin ilkeästi naapurinpoikaa, ja vasta sitten Jannea, mutta sen verran paljastavasti hämillään kuin kysymysmerkkinä, että Janne tajusi Kiusankappaleen miettivän mitä tekisi ennen kuin hyökkäisi heidän kimppunsa tai paljastaisi heidät.

Ehkä hän olisi hiljaa muistaen Jannen harrastaneen aiemmin nyrkkeilyjä ja voittaneen aina vastustajansa tyrmäyksellä, kunnes lopetti hakkaamiset olkapäävamman takia. Mutta vahingoniloinen tekohymy vihjaisi muusta. Ja kun hän käänsi päänsä pelosta vessan seinänvieressä vapisevan Naapurinpoikaan päin ja alkoi hitaasti liikkua tätä päin aikeinaan ilmeisesti ensin hakata heikompansa, ja sitten vasta käydä Jannen kimppuun, Janne terästäytyi ja ymmärsi että hänen oli pelastettava naapurinpoika. Jannen päässä pyöri asioita sekavasti missä järjestyksessä toimisi. Hän mietti samalla erilaisia selityksiä muille, jos olisi jäänyt kiinni; kumpi oli pahempi kiusa ja nöyryytys, jäädä kiinni runkkaamisesta toisen pojan kanssa vessasta vai saada turpaan viereisen luokan kiusankappaleena tunnetulta puolihimmeältä ääliöltä?

Hän päätti samassa sekunnissa hyökätä Kiusankappaleen kimppuun ja murjoa tyypin tohjoksi. Kiusankappale ymmärsi tämän ja pysähtyi niin, että naapurinpoika pääsi livahtamaan turvaan koulun pääsisäänkäynnin ovista. Janne oli huojentunut. Enää jäljellä oli valinta ruton ja koleran välillä; hänen piti miettiä tulevaisuuttaan pikkukaupungissa. Tottakai se puhuisi asiasta jollekin ainakin joskus, Janne tajusi. Niinpä hän marssi suoraan Kiusankappaleen luokse ja sanoi kovalla äänellä vihaisesti, että jos vitun ääliö puhut tästä kenellekään, hakkaan sinut veriseksi tohjoksi! Kiusankappale laski Jannen yllätykseksi nyrkkinsä alas kuin antautuakseen, ja änkytti jotain epäselvää näyttäen pahoin pelästyneeltä.

Vasta sen jälkeen Janne rauhoittui tajutessaan hallitsevan tilannetta ja Kiusankappaleen hävinneen tämän erän, vaikka ei vielä koko ottelua. Ja jos sä koskaan sanot sanaakaan tai edes vihjaat tästä mitään kenellekään, tiedät sanomattakin millainen kohtalo sinua odottaa ja miten kurjasti tulet päättämään päiväsi, Janne huusi kiusankappaleelle, kun tämä käveli lyötynä hartiat lysyssä koulunporteista ulos kadulle ja hävisi pian sen jälkeen nurkan taakse. Janne kävi vessassa pesemässä hikisen naamansa ja katsoi peilikuvaansa: hän näytti omasta mielestään ihan mukiinmenevältä ja olisi valmis tunneille. Aika kului hänen mielestään aivan liian hitaasti eikä hän ajatellut mitään muuta kuin tuota vessakohtausta ja sitä, kun oli hellästi koskettanut Naapurinpojan jalkoja.

Janne yritti karistaa oppitunneilla kuvan päästään, sillä hän kiihottui niin paljon, että hänellä alkoi seisoa. Silti koko päivänä hän ei pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään muuhun, kuin ajattelemaan aamuista vessakohtausta ja Naapurinpoikaa, ja mitä uutta tulevat illat toivat tullessaan. Kun Janne tuli koulusta kotiin hän osasi odottaa postilaatikossa kirjettä. Kirje oli tällä kertaa aikaisempaa paksumpi ja vihjaisi siihen, että hän oli valmistellut sitä pitkään ja huolella ja että sillä olisi aivan erityinen merkitys naapurinpojalle: "Hei! Olet aivan ihana. En löydä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, minkä olen kokenut aina sinut kohdatessani. Olet pelastava enkelini ja sunnattoman ihailuni kohde. Kuten jo huomasit, en kuule mitään. Olen syntymäkuuro ja teeskentelen kuulevani kuulokoneen avulla, etten tuottaisi vanhemmilleni pettymystä, sillä he eivät maailmalta juuri muuta toivo kuin että saisin kerran kuulla maailman ääniä. En ole koskaan niitä kuullut. Huulilta osaan lukea ihmisten sanat. Mutta en tiedä millaiselta kuulostaa, kun kiimaisena runkkaa itseään tai nussii toisen kanssa, mitä en ole vielä koskaan tehnyt, kun en ole löytänyt siihen sopivaa poikaehdokasta, vaikka tarjokkaita on ollut nuoreta iästäni huolimatta tungokseen asti viime vuosina. Voitko kuvitella! Kaksitoistavuotiaasta lähtien olen tuntenut nuolevat katseet niskassani. Moni on tullut esittäytymään. Mutta kukaan heistä ei ole vielä ollut sydämeni valittu ja kelvannut minulle. Sinä olet ainoa, joka kelpaisi. Miltä ääntelyni tänään vessassa kuulosti? Oliko se aidontuntuista ja kiihottavaa? Kerro! Haluaisin kuulla sinun mielipiteesi tästä tärkeästä asiasta. P.S. Muistathan olla taas illalla ikkunaverhojen takana?"

Janne ei voinut pidättää kyyneliään lukiessaan kirjettä. Mutta kaikki päättyi liian nopeasti ennen kuin oli edes alkanut. Janne ei ehtinyt edes puhua Naapurinpojan kanssa, kun kuuli hänen kuolleen vain muutama kilometri heidän asunnostaan isossa eritasoliittymässä, missä edellisiltana kortin saanut kiusankappale oli ajanut kännipäissään varastamallaan autolla edessään hiljaa kulkeneen Naapurinpojan perheen auton perään. Näky oli ollut musertava ja jäi kummittelemaan Jannen mieliin loppuiäksi. Kiusankappale säästyi hengissä kuin ihmeen kaupalla ja pääsi oikeudessakin vain muutamalla linnakuukaudella ja pienillä sakoilla. Naapurinpoika, hänen isosiskonsa, perheen pystykorva ja vanhemmat olivat litistyneet kuin mansikkahilloksi tienpintaan laajalle alueelle. Perheen jäännösten kaapiminen kokoon oli vienyt paljon aikaa pelastusmiehiltä.

Liikenne oli ollut pysähdyksissä puoli päivää niin, että koko lähinaapurusto, Janne mukaan lukien, olivat ehtineet käydä pällistelemässä ja kauhistelemassa onnettomuuspaikalla tapahtunutta ja ottaa kuvia muistoksi, vaikka niin oli ankarasti kielletty. Onnettomuus oli ollut niin hirveä omassa kamaluusluokituksessaan, että siitä mainittiin jopa illan television pääuutislähetyksessäkin. Samana yönä, kun Janne oli kuullut kauhistuttavasta uutisesta, naapurinpoika ilmestyi hänen uniinsa, ihan kuin olisi halunnut kertoa jotain lisää itsestään ja haaveistaan. Aluksi Janne säikähti ilmestystä, jonka tunnisti kuolleeksi Naapurinpojaksi. Mutta kun Naapurinpoika oli hymyillyt hänelle, Janne rauhoittui ja ajatteli, ettei tämä haamu ole vihamielinen ja halua ainakaan hänelle mitään pahaa. Haamu oli vain katsellut Jannea ja hymyillyt salaperäisesti, ja sitten yhtäkkiä jo kadonnut. Sen jälkeen Naapurinpojasta tuli hänelle jonkinlainen saavuttamaton ja koskematon pyhimys, jonka hymyä hän etsi muista pojista ja miehistä turhaan. Ja kun hän ei sitä löytänyt, hän sulki kaikki pojat ja miehet elämästään ulos kokonaan ja ainaisesti, eikä koskaan enää palanut asiaan. Hän ei voinut muuta, ihan kuin Jannekin olisi halunnut pysyä ikuisesti muuttumattomana neitsyenä Naapurinpojan tapaan omistautuen vain ja ainoastaan heidän orastavalle keskinäiselle rakkaudelleen, mikä ei turhia sanoja tai ääniä kaivannut omaan yksinäiseen ylhäisyyteensä. Hän eli näistä muistoista. Oli vain yksi asia, jota hän maailmassaan eniten koko ajan kaipasi: juuri tuota valloittavaa ja ainutlaatuista Naapurinpojan hymyä, jonka hän oli pari päivää saanut kokea.

Jannen elämä sai uuden suunnan. Hän vannoi kostoa ja pyhitti sille elämänsä mutta ei katkerasti itseään tuhoten vaan odottaen, kuten pyöveli, joka valmistui huolella elämänsä tärkeimpään teloitukseen. Janne tiesi, ettei Kiusankappale pysyisi kaidalla tiellä. Parinkymmen vuoden päästä tapahtumista hän kohtasikin uudelleen Kiusankappaleen, joka ei enää tuntenut häntä. Nyt asetelmat olivat muuttuneet. Janne oli palanut kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen ambulanssilääkäriksi ja oli ihan eri näköinen kuin nuorena. Kiusankappale ei sen sijaan ollut muuttunut paljoakaan, mitä nyt hieman rypistynyt, lihonut ja kaljuuntunut, ja jos mahdollista, vielä enemmän tyhmistynyt ja tullut röyhkeämmäksi ja varomattomammaksi typerillä uhoiluillaan ympäristölleen. Tyhjä ilme ja silmien säälimätön katse oli yhä yhtä tunnistettavasti tallella.

Eräänä yönä ambulanssi sai hälytyksen erääseen laitakaupungilla sijaitsevaan asuntoon, jossa oli puukotettu mies. Janne hyppäsi ambulanssin kyytiin. Janne tunnisti heti asunnolle tultaessa Kiusankappaleen, jonka hengen pelastaminen oli muutamista minuuteista kiinni. Janne katsoi maassa makaavaa Kiusankappaletta syvälle silmiin, kun häntä nostettiin ambulanssiin. Annetaanko tehostettu hoito, kysyi toinen ambulanssimiehistä Jannelta samalla, kun Kiusankappale tunnisti kauhukseen Jannen ja hänen vetiset silmänsä laajenivat kauhusta ja hän haukkoi henkeään kuin yrittäen sanoa jotain. Janne viivytteli ensin ja katsoi sitten Kiusankappaletta vielä kerran silmiin punniten lääkärinvalansa ja Naapurinpojan kohtalon välillä, ja kokeili sitten Kiusankappaleen heikkenevää pulssia ja katsoi hänen anelevaa naamaansa inhosta väristen ja vastasi: Ei kannata, ottakaa irti koneista! Ei muuta. Työvuoron jälkeen yöllä hän ajoi vanhan lapsuudentalonsa eteen ja itki ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli lukenut Naapurinpojan viimeisen kirjeen, sen missä hän oli puhunut Jannesta enkelinä, tietämättä sen olleen samalla myös jäähyväiskirje.

Samaan aikaan taivaalla tapahtui taas kummia, ihan kuin silloin joskus kauan sitten sinä päivänä, kun Janne oli ensimmäistä kertaa kohdannut Naapurinpojan verhon takana, ja hänen elämänsä suunta muuttui pysyvästi. Ensin taivas tummui ja lopulta pimeni hetkeksi, ihan kuin ukkonen olisi ollut tulossa. Taivaan valaisi sekä kuu että aurinko, ja ne hohtivat yhdessä muutaman sekunnin violettia valoa, jota harvoin näki maailmassa, ehkä kerran ihmiselämässä. Janne jo toisen kerran. Ja kun hän oikein tarkkaan katsoi, vilahti hetken taivaalla myös Naapurinpojan salaperäinen hymy. Tällä kertaa vielä valloittavampana ja kutsuvampana kuin koskaan aiemmin. Ja kun Janne kääntyi lähteäkseen, hän huomasi vastapäisessä talossa, siinä samassa huoneessa, missä Naapurinpoika oli silloin joskus asunut, ikkunaverhon liikahtavan tuttuun tyyliin, ja häntä hymyilytti itkun seasta, kun hän muisteli noita elämänsä hienoimpia hetkiä.