Kriiseissä pääoma oppii kiertämään sen kasautumisen esteitä

Teksti Harald Olausen

"VTM Miika Kabatan ja FM Otto Kyyrösen tutkimusartikkeli "Epävakaita aikoja: kapitalismin kriisitendenssit koronapandemiaan" tarkastelee uusliberaalin aikakauden talouskriisejä, erityisesti koronakriisiä, osana kapitalistisen kriisidynamiikan jatkumoa. Kirjoittajat puolustavat marxilaisen kapitalismianalyysin käyttökelpoisuutta mutta pyrkivät samalla syventämään ja täsmentämään perinteistä marxilaista kriisiteoriaa."

https://tiedejaedistys.journal.fi/announcement/view/469

Kuinka paljon maailma olisikaan säästänyt itseään, jo 60-luvun edistystä kannattaneen vasemmiston utopiat eri väestönryhmien keskinäisestä solidaarisuudesta ja kaikkialla ulottautuneesta tasa-arvosta olisivat toteutuneet? Vai olisiko sittenkään? Vasemmisto jähmettyi jo 70-luvulla byrokraattiseksi vanhojen arvojen puolustajaksi ja unohti mm. ympäristökysymykset.

Ongelmaksi muodostui demareiden asettuminen kapitalismin puolelle ilman kapitalismin kahlitsemista ja valvomista, vaikka välinpitämättömäksi käyneeseen kapitalismiin kuuluvat isot vaihtelut ja kriisit, jotka yleensä yhteiskunta ja tavalliset ihmiset saavat maksaa korkojen kera. Tästä mm. kirjoittavat Tiede&Edistys -lehden numerossa 1-2 2022 Miika Kabata ja Otto Kyyrönen.

Kapitalismi on taas kerran keskellä kovaa, eksistentiaalista kriisiä ja hyvät keinot ovat aika vähissä. Kirjoittajien lähtökohtana tutkimuksissaan on ollut marxilainen kriisiteoria. Kirjoituksessaan Kabata ja Kyyrönen osoittavat, etteivät edes ne rakenteelliset uudistukset, jotka ovat ruokkineet kapitalismin toimintaa, enää kykene turvaamaan entiseen tapaan pääomien kasaantumista.

Artikkeli on pitkä, ja kannattaa lukea ajatuksella osissa. Alussa he tarkastelevat kriisiteorioiden historiallista jatkuma ja nostavat esiin näiden piirissä syntyneitä keskeisiä jakolinjoja ja kiistakohtia talouskriisien selittämisessä. Sitten he käsittelevät marxilaisten kriisiteorioiden suuntauksia painottaen tarvetta ylittää perinteiset vastakkainasettelut ja yksipuoliset painotukset.

Huolimatta aiheen vaikeudesta, epäseksikkyydestä ja hieman puisevuudestakin, kirjoittajat onnistuvat selittämään ymmärrettävästi, mistä oikein on kysymys. Kolmannessa osassa he yhdistävät marxilaisen kriisiteorian yleisen viitekehyksen niihin mekanismeihin, jotka muuntavat kriisin pelkästä mahdollisuudesta kapitalismin taloudelliseksi todellisuudeksi.

Neljännessä osassa, mikä on tärkeintä ydintä, he soveltavat artikkelissaan hahmottamaansa teoriakehystä koronakriisin kulun selittämiseen, ja pohtivat, millaisia välillisiä vaikutuksia suurella taantumalla on ollut kapitalismin toimintaan, tai mitä vuonna 2020 puhjenneen koronakriisin eteneminen kertoo tänään kapitalismin rakenteellisista toimintaehdoista globaalilla tasolla.

Meille yhteiskunnasta yleisesti kiinnostuneille maailmanparantajille artikkeli antaa uudenlaista evästystä ikuiseen keskusteluun siitä, pitäisikö kapitalismi jossain vaiheessa suitsia, jotta sen tuhoavat voimat saataisiin hallintaan ja mitä se tarkoittaisi talouden ja yksilön kannalta. Marx ei varsinaisesti koskaan kirjoittanut mitään yleistä kriisiteoriaa vaikka niin luullaan hänen tehneen.

Marx on sitä itseään, kun esim. arvostelee Lisäarvoteorioiden toisen kirjan luvussa 17 David Ricardon kasautumisteoriaa. Tämä onkin itsessään synnyttänyt lukuisat keskenään kilpailevat marxilaiset kriisiteoriat, joita kirjoittajat kutsuvat alikulutusteorioiksi, epäsuhtateorioiksi ja voittoasteen laskun teorioiksi sekä voittoahdinkoteorioiksi – enpä ole koskaan kuullutkaan! Jännittävää!

Artikkelin opetus on se, että kriisit ovat kapitalistisen järjestelmän sääntelevä mekanismi, ja niiden edetessä yhteiskunnalliset vastakkainasettelut säännönmukaisesti kiristyvät ja epävarmuus lisääntyy. Kriisien kuluessa pääoma oppii kiertämään sen kasautumisen esteitä ja näin toimiessaan se kehittää liikemuotoja, kasautumissyklejä, joissa kapitalismiin sisältyvät vastakohtaisuudet ja ristiriidat saavat tilaa liikkua laajemmassa mittakaavassa ja uusiin kaapuihin kätkettynä. Siksi se elää.