Kuinka kauan keskustan paha uni jatkuu?

Teksti:

Harald Olausen

Siitä on nyt aikaa melkein vuosi sitten 8.9.2019, kun kolme arvovaltaista entistä kepuvaikuttajaa Seppo Kääriäinen, joka on valtiotieteiden tohtori, entinen kansanedustaja ja keskustan entinen puoluesihteeri, Ossi Martikainen, joka on yhteiskuntatieteiden maisteri, Lapinlahden kunnanhallituksen puheenjohtaja sekä entinen keskustan Ylä-Savon piirin puheenjohtaja ja Pekka Perttula, joka on valtiotieteiden tohtori ja keskustan entinen puoluesihteeri, kirjoittivat Kanava-lehdessä otsikolla "Puolueen romahdus ei ole paha uni. Kirjoittajien mielestä puolueen identiteettiä pitäisi terävöittää niin, että se saisi takaisin sekä entisten äänestäjiensä että sympatisoijiensa luottamuksen. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Mikään ei viittaa siihen, että kepun kannatus lähtisi nousuun. Päinvastoin. Kepun perinteinen selkäranka eli haja-asutusalueiden äänestäjät ovat liukuneet kohti persuja - ehkä jopa lopullisesti. Kepuväki on hämillään kirjoittaa toimittaja Matti Koivisto Ylen Areenassa 4.9:

" Vuodessa tilanne ei ole juuri muuttunut. Musertavan vaalitappion jälkeen puheenjohtaja Juha Sipilä vaihtui Katri Kulmuniin ja hallituskumppanit oikeistopuolueista vasemmistoon, mutta keskustan paha uni jatkuu. Viimeisimmässä Ylen kannatusmittauksessa keskustan kannatus oli 11,3 prosenttia, kun vuoden 2015 eduskuntavaaleissa pääministeripuolueeksi noussut keskusta keräsi 21,1 prosenttia äänistä. Puolue on menettänyt yli 200 000 äänestäjää, ja kannatus on käytännössä puolittunut viidessä vuodessa."

Kepuvaikuttajien Kanava-lehden jutussa muistutettiin, että vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen keskustan vaalituloksissa on ollut epätyypillisen suurta heiluntaa. Vuoden 2015 vaalien jälkeen tuloskäyrä aleni jyrkästi, ja vuosien 2017-2019 vaaleissa nähtiin puolueen koko historian huonoimmat tulokset. Kepu on pahassa kusessa. Tämä on tietenkin herkkua kepun poliittisille vastustajille, jotka ovat odottaneet pitkään ennustuksen toteutumisesta kepun kannatuksen asettumisesta vihdoinkin muiden pohjoismaiden veljespuolueidensa tasolle 4-6 prosentin tietämille. Suomessa on ollut poikkeuksellisen voimakas keskustapuolue aina viime vuoden gallup-romahdukseen asti. Kepuvaikuttajat uskottelevat Kanava-lehdessä, ettei ole mitään syytä, miksi keskusta ei voisi olla poliittisen keskustan ja koko poliittisen kentän voimatekijä. Sen olisi kirjoittajien mukaan vain löydettävä olemuksensa ja identiteettinsä moninaisuus uudelleen voidakseen jatkaa tulevaisuudessakin suomalaisten asioiden hoitajana kärkipaikoilla pääministeripuolueena. Juuri tästä samasta kuin vastauksena heille puhuu kepun uusi toivo Annika Saarikko.

Eilisessä dramaattisessa Kepun Oulun puoluekokouksessa kävi selville kaksia asiaa; kepu ei ole vieläkään niellyt - eikä aio niellä - puolueen kutistumisen kymmenen prosentin puolueeksi - kohtalo, jonka he olivat viime vuosien poliittisten myllerrysten jälkeen varanneet demareille. Joku poliittinen irvileuka sanookin "se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa". Toinen paljon tärkeämpi huomio on kepun eliitin omahyväisyys ja kepulaisten äänestäjilleen tarjoaman sanahelinän sisällä piilevä vanhanaikainen ja pysähtynyt kuva sekä ihmisestä että hänen mahdollisuuksistaan mahdollisuuksien moninaisessa maailmassa, jossa uhat on kovalla väännöllä käännettävissä voitoiksi ihan sillä samalla sinnikkyydelle, jolla maailma on aina yhdessä pienen pakon edessä pannut.

Keskusta puheenjohtajavaalien oma kestohäirikkö Jari Tasanen kutsui puheenjohtajaehdokkaiden lauantaisessa esittelypuheenvuorossaan kepulaista järjestödemokratiaa "Narrin demokratiaksi" ja on siinä tavallaan oikeassa. Järjestöt ovat korporatiivisen vallan eteiskammareita eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä kansanvaltaa. Tässä on myös yksi kepun ongelmista ja "kepuloinnin" pesäkkeistä, sillä järjestögangsterismia kutsutaan kepussa "kepuloinniksi". Sen juuret löytyvät V.J. Sukselaisesta. Johannes Virolaisen mielestä Sukselainen, eikä niinkään paljon mainostettu puoluesihteeri ja Kekkosen tukija Arvo Korsimo, oli maalaisliiton järjestökoneiston varsinainen rakentaja (1). Entinen ja poispotkittu puoluesihteeri Jarmo Korhonen on kirjoittanut kirjan "Maan tapa" (Tammi 2015), mikä pitäisi jokaisen "kepulointia" historiallisena käsitteenä tutkivan tankata takaraivoonsa ABC-kirjaksi, kun yrittää saada selville, miksi suomalaisessa poliittisessa historiassa elää niin voimakkaasti käsite "Kepu pettää aina" ja "kepulointi".

Jarmo Korhonen itse on kiistanalainen ja värikäs persona, jossa yhdistyy savolaista venkoilua pohjanmaalaiseen jyrkkyyteen ja kärjistysten hakuun. Kirjan etukannen liepeissä Korhonen näyttää kuin forssalaisen sikatilalliselta Sirkka-Liisa Anttilalta rintojen pienennysleikkauksen jälkeen, mutta kun hän avaa suunsa kuuntelialle muodostuu päähän omituinen yhdistelmä Iisalmen ison vihreän Seppä Kääräisen ja Polvijärven suuren pojan, SMP:n entisen puoluesihteerin Urpo Leppäsen leveästi sanoja ja totuutta puheissaan revittelevältä uhoajalta, jolla on aina puhuessaan ketunhäntä kainalossa. Korhonen edustikin vanhan pomottavan kepu-käskykulttuurin viimeistä taistelua ennen häviämistään Paavo Väyrysineen poliittisen historian romukoppaan. Korhosen kirjoja lukiessa tulee paha olo ja mieli, sillä Korhonen ei käsittele muita kuin itseään hellävaroen ja kohtuullisesti. "Maan tapa " valottaa suomalaista piilossa olevaa korruptiota. Siinä hän puhuu syvällä asiantuntijan äänellä, sillä nykyisenkaltainen kunnallinen korruptio eli kansanomaisemmin hyväveli-systeemi kukoisti kepun mahtikaudella 50-luvulta 80-luvun loppuun saakka.

Kepun historiaa lukiessa tulee kummallinen olo siitä, että kaikki kiivaat järjestötaistelut ja puheenjohtajavaalit on ennenkin koettu maalaisliitto-kepussa ja itse asiassa ne kuuluvat itseään kansanliikkeeksi mainostavaan puolueeseen. Mammuttimainen yli kolmen tuhannen edustajan puoluekokous isänmaallisine lauluineen, lippulinnoineen ja kansallispukuineen on pelottava kokemus sellaiselle, joka kaihtaa vapauden kaapuun puettua yhdenmukaisuuden vaadetta, juuri sitä, mistä Annika Saarikkokin viisaasti tulevaisuuden äänestäjiä tähyillen puoluekokouksessa varoitteli puoluettaan epäillen sen myös yhdeksi syyksi siihen, miksi puolueen imago liitelee niin matalalla.

Saarikon näkemys saa vahvistusta menneisyydestä. Puolueen historian ensimmäisessä osa "Ilkka Hakalehto: Maalaisliitto - keskustapuolueen historia 1 - maalaisliitto autonomian aikana 1906-1917 (Kirjayhtymä 1986) käsittelee kielipuolueiden, työväenliikkeen ja suurlakon sekä eduskuntauudistuksen vaikutusta ajatukseen maalaispuolueesta aina maalaisliiton toimintaan eduskunnassa vuoteen 1917 saakka. Suomalaiset olivat silloin rutiköyhiä ja asuivat ankealla maaseudulla. Elintaso oli vuonna 1860 noin 1100-1200 markkaa ja vuonna 1913 noin 2600-2700 markkaa, mikä vastasi kirjan mukaan suunnilleen kehitysmaiden toiseksi köyhimmän ryhmän, johon kuuluvat mm. Bolivia, Egypti, Kiinan kansantasavalta, Nigeria, Sudan ja Thaimaa, tulotasoa vuonna 1974. Maalaisliiton ensimmäinen puheenjohtaja Otto Karhi puhui siitä, miten suurlakon maan poliittisissa oloissa aiheuttama muutos oli luonut pohjan maalaispuolueen perustamiselle. Mutta millaisen? Kirja kertoo tarinan siitä, miten maalaisliitosta tuli yhdenmukainen, samannäköinen ja saman taustan omaavien etupuolue.

Tätä aikaa ja "kepulointia", johon liittyy oleellisesti Kekkonen sekä hänen vastustajansa, varsinaista kukoistuskautta maalaisliitto-kepussa kuvaa historiasarjan paksuin ja sisällöltään painavin osa, Kari Hokkasen kirjoittama "Kekkosen maalaisliitto 1950-1962" (Kirjayhtymä 2002). Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millainen kepun aatteellinen ja järjestöllinen pohja ovat. Mutta millainen oli Kekkonen ja tuo aika sekä erityisesti osto- ja myyntitoimistona tehokkaasti toiminut maalaisliitto? Siitä saa paremman kuvan kuin kepulaisen Hokkasen omiaan suojelemassa ja hymistelemässä kirjassa, lukemalla Lasse lehtisen mammuttiteoksen "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981" (WSOY 2002). Kirja on kiinnostava teos kepun ja Kekkosen silloisen arkkivihollisen, demareiden käsityksistä kepusta, niistä, joista tulee sanat "Kepu pettää aina" ja jonka alusta toimii myös sanalle "kepulointi" eli asioiden järjestäminen ja totuuksien muokkaaminen omiin tarkoitusperiin muista välittämättä.

Kekkonen oli armoton vihollisiaan kohtaan. Niin oli aikakin. esimerkiksi V.J. Sukselaisen aika silloisessa maalaisliiton johdossa oli kova aikaa Kekkosen ottaessa mittaa omistaan useinkin isän ankarasti kurittavalla kädellä. Kekkosen kuristuskausi oli pitkä eikä se voinut olla jättämättä jälkiä sekä itse puolueeseen että sen jäseniin ja tapoihin tehdä politiikkaa. Kepusta kehittyi eräänlainen "maaseudun kuriton gangsteripuolue", missä vallasta taisteltiin verissä päin kynsin ja hampain voittajan saadessa prinsessan ja puolet valtakuntaa. Taistelut olivat tiukkoja. Esimerkiksi maalaisliiton vuoden 1964 puoluekokouksessa istuva puheenjohtaja Sukselainen hävisi Johannes Virolaiselle niukasti äänin 888-866. Vuoden 1980 puoluekokouksessa Väyrynen taas syrjäytti istuvan puheenjohtaja Johannes Virolaisen yhtä täpärästi äänin 1 737-1 611. Myöhemmin Väyrynen hankki Sukselaisen tuen K-linjan miehittämän puoluejohdon ehdokkaalle Ahti Karjalaiselle taistelussa Keskustan presidenttiehdokkaasta Virolaista vastaan. K-linjan poliitikot olettivat Sukselaisen olevan syrjäyttämisestään edelleen katkera Virolaiselle (2). V.J. Sukselainen ehti ennen kuolemaansa vuonna 1985 kirjoittaa viisisataa sivua muistelmiaan, jotka hänen tyttärensä Marja Ikonen toimitti kirjaksi (V.J. Sukselainen "Halusin valtiomieheksi "Kirjayhtymä 1997).

Kirjan ongelma on sama kuin kaikkien poliittisten muistelmateosten, ne eivät halua tai uskalla puhua oikeista asioista niiden oikeilla nimillä, vaan yrittävät jälkikäteen sopu mielessä silotella pahimpia säröjä. Niin tässäkin tapauksessa. Kirjan tekee erityisen ongelmalliseksi se, että kirjan on toimittanut mahtimiehen tytär. Silti rivien välistä lukemalla löytää kepuloinnin mytologisen historian alkujuuri luvussa "Huipulla tuulee (3) ", mikä pohjautuu Sukselaisen päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1956-1964. Valitettavasti nekin vaikuttavat siivotuilta varovaisen tyttären toimesta. Sukselaisen ja Kekkosen viileät välit olivat ongelma ei vain itse Sukselaiselle vaan myös puolueelle. Kirjasta ymmärtää, miten "kepulointi" on "omat koirat purevat"-politiikkaa pahimmillaan - vieressä olevaan puoluetoveriin ei voi luottaa, sillä hän voi ystävällisen hymyn jälkeen työntää terävän veitsen vastustajan sydämeen tuntematta omantunnonpistosta.

Kekkosta ärsytti erityisesti Sukselaisen omahyväisyys. Vuosi presidentinvaalien jälkeen, jolloin Kekkosen valta oli lähes olematon ja uhkat suuria V.J. Sukselainen kirjoittaa päiväkirjassan välikysymyksen tulleen ja elämän hiukan piristyneen. Hän on omasta mielessään siitä onnellisessa asemassa, että hän aina voittaa. Nyt kun Kekkosen todelliset muistelmat ovat ilmestyneet olisi kiva tietää mitä hän "oikeasti" ajatteli Sukselaisesta omin sanoin ja näistä lauseista, kun esimerkiksi Sukselainen pohtii, että ellei kaadu, sillä on oma viehätyksensä, ja jos kaatuu, hänen elämänsä helpottuu ja ansionsa nousevat. Kumpi olisi parempi maan kannalta tai puolueen, siitä hän on omasta mielestään itse jäävi mitään lausumaan. Jotakin kai täytyy historiankirjoittajinkin tehtäväksi jättää (4). Mutta ei hän jättänyt vaan "kepuloi" tai hänen tyttärensä. Liian paljon salaisuuksia olisi paljastunut suurelle yleisölle kulissien takaisesta pelistä. Ihan samalla tavalla pääministeri Paasikivien sihteeri L.A. Puntila poltti tärkeitä asiakirjoja vuonna 1948 kun luuli kommunistein kaappaavan vallan maassa. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston poliittisen historian professori. Puntila on ilmeisesti ensimmäinen professori virassaan, joka on polttanut maan poliittisen historian kannalta tärkeitä papereita.

Tuleeko nyt kepussa "hässäkkää vähemmän ja vakautta enemmän" Annika Saarikon kepun puheenjohtajavaalin sloganiksi lipsahtaneesta lausahduksesta viime viikon politiikan toimittajien tentissä, kun Annika Saarikko valittiin kepun etäpuoluekokouksessa Oulussa äänin 1157-773 kepun seuraavaksi puheenjohtajaks? Tuskinpa sillä takana ovat keskustan katastrofivuosien 2017-2019 huonoimmat tulokset koskaan puolueen historiassa. Presidentinvaaleissa 2000-2018 keskustan pudotus on ollut 30,3 prosenttiyksikköä (34,4-4,1 %). Kuntavaaleissa 2000-2017 6,3 prosenttiyksikköä (23,8-17,5 %). Eduskuntavaaleissa 2003-2019 10,9 prosenttiyksikköä (24,7-13,8 %). EU-vaaleissa 2004-2019 10,3 prosenttiyksikköä (23,8-13,5 %). Madonluvut ovat murskaavia kepulle, jonka järjestöväki on yhtä ällistynyt niiden edessä tietämättä, mitä pitäisi tehdä. Kukaan heistä ei tunnut olevan varma siitä, mikä kepu oikein vaivaa.

Saarikon valinta vaikutti jo heti alkuun kuin "kirkossa kuulutetulta", sillä kepu ei kestänyt sitä kasvojen menetystä, mikä kokemattoman puoluejohtajan poukkoilu päivän politiikassa "punavihreän blokin panttivankina" ja lopulta ero valtiovarainministerin paikallat sai aikaan. Saarikon valinta kepun puheenjohtajaksi on kuin kylmä suihku kokoomuksen päälle, joka on yrittänyt pitkin kesää, huomatessaan tuulen vaihtuneen kepussa ja Kulmunin makaavan poliittisena ruumiina lähes toimintakyvyttömänä, houkutella kepua hajottamaan hallituksen ja avaavan ovet porvarihallitukselle. Saarikko on toista maata. Hän haluaa kepun pysyvän keskustassa tasapainoilemassa vasemmiston ja oikeiston välillä. Kun Ylen toimittaja Jyrki Hara kysyi suorassa lähetyksessä puheenjohtajavaalien jälkeen Saarikolta, tarkoittako Saarikon valinta sitä, että puolue sitoutuu tiukemmin hallitusohjelman taakse, vastaus oli demareiden suureksi helpotukseksi ja hajanaisen, kokoomuksen johtaman porvariopposition kauhuksi tiukka ja selkeä kyllä.

Hieman aikaisemmin esittelypuheenvuorossaan hän myös selkein sanoin paalutti kepun takaisin vastuuntoiseksi valtionhoitajapuolueeksi. Saarikon puhe oli malliesimerkki hyvästä poliittisesta puheesta. Tunteisiin vetoaminen ja kuin ilman paperia puhuminen lisäsivät puheen tenhoa ja elävyyttä kuulijoissa. Saarikossa on jotain ja hänestä voi tulla vielä enemmän, sillä hän ymmärtää poliittisessa keskustassa olevan tilaa ja sen vaativan vain tahtoa ja toimia paikan ottamiseksi eturivissä. Siksi hän ei halunnut puheessaan ärsyttää niin riiteleviä kuppikuntia omassa puolueessaan kuin niitä 200.000 äänestäjää, jotka kepu menetti viime vaaleissa kuin mahdollisia uusia äänestäjiään. Saarikko kokee olevansa keskustassa, joka on puu ja jonka oksilla hän sen tyttärenä istuu. Parasta oli puheen lopuksi leipä-vertaus. Saarikko sanoi kepun olevan kuin ruisleivän maku. Leivästä Saarikon mukaan koko politiikassakin on lopulta kysymys.

Mutta ongelma ei olekaan Saarikko, joka poliitikkona on valovoimainen ja kuin tehty seuraavaksi pääministeriksi tai jopa suhdanteiden muuttuessa mahdollisesti presidentiksi. Ongelma ovat muut kepulaiset ja itse puoluekoneisto, joka ei ole vain rapakunnossa vaan menettämässä otteensa omiinsa ja kuihtumassa entisestä mahtitekijästä hiljaa nurkassa piipittäväksi hiireksi. Maaseudun Tulevaisuus-lehden videoklipissä 30.8 "Keskustan Annika Saarikko, Petri Honkonen ja Ilkka Tiainen haastoivat Katri Kulmunin" näkyi ehkä raadollisimmillaan mistä on ollut kysymys verenvähyydestä kärsivässä puolueessa. jo pitkään Alkukuvat olivat kuin jostain SDP:n piirin tapahtumasta Pohjois-Karjalasta. Yleisö on 70+ vanhaa ja väsyneen oloista. Tunnelma on väkinäinen ja jämähtänyt. Mutta ei ehdokkaissakaan ollut hurraamista. Harva sukkelasanainen ja huumorintajuinen liberaali kaupunkilainen haluaisi istua tämän puujalkavitsejä laukovan tylsimysporukan kanssa, joka ihan tosissaan ajattelee kristillis-konervatiivisesti liiallisen vapauden tuovana ihmiselle ahdistusta  ja sitovien elementtien puuttumisen elämässä luovan epävarmuutta sekä tunteen elämän suunnan ja tarkoituksen puutteesta ja siksi tarvittiin heidän mielestään asiat ennalleen palauttavaa kepua, näitä kansallispukuihin itsensä juhlapäivinä koristelevia maidontuoksuisia koti, uskonto- ja isänmaa-tyyppien 2020-lukulaisia päivityksiä sliipattuine olemuksineen.

Paikastaan kovasti Oulun puoluekokouksessa taistellut syrjäytetty puheenjohtaja Katri Kulmuni tunnusti jo hyvissä ajoin etukäteen pamfletissaan keskustan ideaa olevan hukassa. Ihmiset eivät tiedä, mitä he edustavat. Uhkana Kulmunin mukaan on se, että puolue näivettyy jonkinlaiseksi suomenkieliseksi RKP:ksi, joka on aina valmis hallitukseen ja jolla ei ole selkeää ideologiaa. Mutta eikö se ole jo sellainen? Ala-arvoinen puoluekokouspuhe ja silminnähden jännittynyt puhuja sinetöivät lopulta Kulmunin kohtalon. Puhe oli raakile ja puhuja kaikkea muuta kuin luottamusta tai myönteisiä tuntemuksia herättävä; kliinistä vakuuttelua ja todistelua ylhäiseltä kateederilta puhuttuna ilman ihmislämmön liikuttavia sivuilmiöitä. Taitava Saarikko sen sijaan osaa käyttää näppärästi hyväkseen Quentin Skinnerin (5) "käännä vika eduksesi" retoriikkaa (jota hän itse kutsuu "renessanssin retoriseksi kulttuuriksi") koskevien kirjoitusten tunnetuksi tekemää ajatuskuviota "paradiastolea", jo antiikissa ja etenkin renessanssin retoriikassa laajasti käytettyä menettelyä, jolla voi devalvoida hyveitä ja revalvoida paheita; toisin sanoen osoittaa, että hyvänä pidetty ei välttämättä sitä olekaan, kun taas pahana pidettyäkin voi joiltakin kannoilta puolustaa. Tällaisten uskomusten ja tarkoitusten loogisen yhteyden selvittämisen välttämättömyyttä Markku Hyrkkänen kuvaa kirjassaan "Aatehistorian mieli" (Vastapaino 2002):

"Vain uskomuksiin paneutumalla pystymme arvioimaan mitä tarkoitukset todella tai todennäköisesti olivat. Skinnerin ensimmäistä sääntöä noudattamalla on mahdollista saada selville, mitä tarkoitukset saattoivat olla. Tämä ei ole yksinkertaista kuten olemme nähneet: väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella. Skinnerin toinen sääntö kuuluu: kiinnitä huomio kirjoittajan mentaaliseen maailmaan, hänen empiiristen uskomustensa maailmaan."

Juuri tätä tekivät lauantaisen puoluekokouksen puheenjohtavaaalin äänestäjät. He huomasivat tuulen suunnan muuttuneen ja siksi Saarikko sai ensimmäisellä kierroksella jo valintaansa vaadittavan enemmistön äänistä. Kokonaan eri asia on se, ettei kukaan, ei myöskään Saarikko itse puhunut siitä, miten kepun vaalimat romanttiset mielikuvat rakentuvat nostalgialle ja katsovat taaksepäin. Eric Hobsbawn ja Terence Ranger puhuivat tällaisten asioiden yhteydessä keksityistä traditiosta. Kaikkea näitä yhdistää se, että ne kertovat nojaavansa pitkiin perinteisiin. Uuden puheenjohtajan Annika Saarikon ohjelmajulistuksessa "Suuntaviivoja Suomelle ja keskustalle" Saarikko visioi sanahelinällä keskustan tien kohti 2030-lukua olevan empatian, välittämisen, maltin ja inhimillisyyden reunustama. Fraasit jatkuivat: tulevaisuususko oli puheessa Saarikon politiikan supervoima:

"Näitä toiminnan tapoja, asenteita tai arvoja ei hoida yksikään kone, niitä ei voi teeskennellä. Tarvitaan ihmisyysaate."

Saarikko sanoo ajattelunsa nojautuvan keskustan vuonna 2018 hyväksytyn periaateohjelman, "Tasapainossa eteenpäin" varaan. Ohjelma on kuitenkin mitäänsanomaton eikä anna uudelle puheenjohtajalle avaimia kannatuksen nousuun sen enempää kuin työkaluja uudistaa rapautuneen puolueen imagoa. Saarikon sanomaa voi tulkita yritykseksi profiloida itsensä puheenjohtajavaalissa turvallisesti keskelle ärsyttämättä minkään laidan kepulaisia. Saarikon oma 79-sivuinen ohjelmajulistus " Suuntaviivoja Suomelle ja keskustalle" ei lupaa mitään kummallista, ellei sellaiseksi katsota ohjelman hieman lapsellista mutta lämmintä tunnustuksellisuutta ja runollista henkilökohtaisuutta:

"Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 2002 ja talletin mieleen perhosenkepeän hetken siitä, kun kaikki oli yhtä aikaa valmista ja niin keskeneräistä - ihan kaikki vasta edessä. Vartuin pikkukunnan taajamassa, EU-jäsenyyttä kohti kulkevassa Suomessa. Neuvostoliiton ja Kekkosen ajat ovat minulle poliittista historiaa, mutta Koivisto, Viinasen ja Ahon huolestuneet katseet sekä lamaan syöksy taas jo aikuisten uutisista kuuntelemia yhteiskunnallisuuden häivähdyksiä. Meidän perheessä ei etelässä käyty ja auto oli vanha, mutta mistään ei ollut puutetta. Isäpuoli oli välillä 90-laman aikaan työttömänä, Osuuspankissa elämänuransa tehnyt äiti sai niihin aikoihin rintasyövän. Kummieni huoltoasema teki konkurssin. Tiellä vastaantulijoita tervehdittiin ja harrastamisen vaihtoehdot olivat partio, seurakunnan kerho, VPK tai lentopallo. Keskiviikkoisin oli kesällä yleisurheilukisat. Kirjastossa kävin monta kertaa viikossa. Viljanpuinnin hetki on pyhä, vaikka en maalaistalossa olekaan kasvanut."

Yhden hyvän oivalluksen Saarikko vilauttaa tahtomattaan kepun ongelmista. Ne ovat samat kuin monilla muillakin hukkuvilla laivoilla, joissa rotat jättävät ensin laivan: ihmiset. Ovatko kepulaiset loppumassa kesken ja se kuuluisa kansanliike kuivumassa kokoon nuoremman sukupolven ja corona-ajan synnyttämässä uudenlaisessa poliittisessa kulttuurissa, johon tupaillat eivät enää mahdu? Ehkä! Mutta Saarikko itse sanoo liittyneensä keskustaan aikanaan ihmisten vuoksi. Millaisia he olivat? Siitä hän ei kerro mitään. Hän oli nuori ja vaikutteille altis keltanokka, jota kiinnosti valta ja asemat. Saarikko on kuitenkin rehellinen. Aate ei sittenkään ollut hänelle se tärkein asia vaan se mistä hän tuli. Saarikko sanoo rehellisesti ollen "ylevämpää" väittää kepuun liittymisensä johtuneen kepun erinomaisesta aatteesta. Ei. Hän syttyi ihmisistä, tunnelmasta, kelpaamisen tunteesta ja naurusta. Niitä kepussa ei ole enää ollut pitkään aikaan. Saarikko kävi keskustanuorissa läpi tyypillisen "kepumankelin" ja oppi omien sanojensa mukaan aatteesta enemmän ja oivalsi, miten hänen "kepulainen" kasvuympäristönsä oli vaikuttanut hänen puoluevalintaansa luontevalla tavalla. Samalla hän paljasti sen mikä nyky-kepussa mättää: vanha aika ei koskaan palaa takaisin puolueeseen, joka tuijottaa mielellään mahtavaa menneisyyttään ja on mieluummin säilyttäjä kuin uudistaja.

Annika Saarikon kepuun mahtuu hänen kiitospuheensa mukaan erilaisia virtauksia, jotka eivät pyri samanlaistamaan toisiaan. Tässä kepun kolmas riippakivi. Puolue on kannattajiensa näköinen. Näitä 70+ turpeanaamaisia ja persjalkaisia suomenhevosia Suomen saloilta ja takametsistä on enemmistö, oli sitten kysymys mistä kepun tapaamisesta tai juhlasta. Tähän Saarikon perään kuuluttama inhimillinen ote on enemmän kuin tarpeen. Kun keskusta alkaa uskoa itseensä, myös keskustaan luotetaan, Saarikko muistutti. Itseluottamus, se puolueelta oli kadoksissa. Se saadaan kuntoon vain uskolla mutta myös taidolla. Saarikko on kepun uusi puheenjohtaja. Juuri tuo kepun yhdistävä ja terästävä johtaja, joka ei lupaa poutasäätä tai menestyksen pikakaistaa vaan oman rehellisen ja empaattisen itsensä. Nyt kun kepuväki tottuu uuden emännän ohjastukseen saattaa olla, että silloin ei kirjoteta vielä kepun muistokirjoitusta vaan yhteinen julistus huomiseen, kuten Saarikko puheensa lopussa yritti hieman ponnettomasti kuulijoitaan innostaa:

"Katson teitä aina kohti silmien tasalta!"

Lopussa hyvän puhujan tavoin hän kiertää kuulijansa taskuunsa muistelemalla edesmennyttä rakasta isäänsä sydäntäraastavan kauniilla tavalla. Yliopistot käynyt ja sivistynyt Saarikko, tai hänen korkea demarivirkamiesmiehensä, Erkki Papunen on selvästikin lainannut tapaa ja tunnelmaa Max Hastingin kirjaa " Winston Churchill: Sotavuodet 1940-1945 (6)" Hastingsin kirjansa lopulla kertomassa kohdassa tarinaa, kun Churchillin Mary-tytär kysyi iäkkäältä isältään, puuttuiko tältä omasta mielestään jotain kunnianosoitustensa vaikuttavasta joukosta. Kyllä. Churchill olisi halunnut, että hänen isäni olisi ehtinyt nähdä hänen tekevän elämälläni jotain. Näin aisti Saarikonkin ajatelleen, sillä Saarikossa on jotain samaa olemuksessa ja karismaa kuin Chuchillissa. Tällaisen pullantuoksuisen ymmärtävän äidin haluaisi kuka tahansa suomalainen kriisien runteleman maan pelastajaksi, sillä hänessä on sydämen lisäksi älyä ja sitä kuuluisaa suomalaista sisua eli tahdonvoimaa Churchillin tapaan. Hastings kirjoittaa Churchillista:

"Ei niinkään keskittyä tahroihin, jotka syntyivät hänen ajoittaisista ylilyönneistään ja äkkipikaisuudestaan. Siinä missä kansakuntien johtoon on rauhan aikana syytä valita järkeviä ja kohtuudenmukaisia henkilöitä, sodan aikana on olemassa vahvat perusteet johtajille, jotka ovat joskus valmiita ylittämään järkevyyden rajat, niin kuin Churchill teki vuosina 1940-1941. Hänen ensisijainen luonteenpiirteensä oli tahdonvoima. Se oli hyvin keskeinen osa hänen menestystään sodan alkuvuosina, ja vaikuttaa järjettömältä ehdottaa, että hänen olisi pitänyt muuttua säyseämmäksi, vain koska hänen itsepäisyytensä johti hänet joskus kannattamaan väärin arvioituja pyrkimyksiä vuosina 1943-1945."

Vaikuttaa hyvältä lähtökohdalta ja kannattamisen arvoiselta näkökulmalta, sillä Churchill osoitti olevansa erehtyväinen ihan kuten Saarikkokin sanoo itsestään, inhimillistäen itsensä melkein tavallisen kaduntallaajan virhemarginaalin sisään. Erotukseksi Saarikosta Churchillissa asui myös valtava ego ja itsekeskeisyys suurmiesten tapaan. Hän oli kylmäverinen mutta osasi näyttää tarpeen tullen myös inhimillistä myötätuntoa ympäristössään ihan kuten Saarikkokin. Churchillin puheet olivat omaa luokkaansa. Saarikko on hyvä ja vakuuttava puhuja oli sitten kyse mistä tilanteesta tahansa ja se "monalisamainen hymy" päälle tekee hänestä myös valloittavan. Mutta varoitukseksi myös Saarikolle Simon Sebag Montefiore kertoo kirjassaan "Suuret puheet jotka muuttivat maailmaa (7)", ettei Churchillin mahtipontinen puhetyyli ja puhetapa aina sopinut ajan henkeen.

"Churchill valittiin ensimmäisen kerran alahuoneeseen vuonna 1901. Hänen siellä pitämiensä puheiden harjoitellut kuviot saivat osakseen kritiikkiä irrallisuudesta sekä siitä, että ne eivät juuri edistäneet keskustelua. Churchill toitotti lopunajan viestejä niin usein, että sekä poliitikot että kansalaiset alkoivat menettää niihin kiinnostuksensa. Vuodesta 1938 toisen maailmansodan alkuun saakka hänen puheidensa sanoma alkoi kuitenkin saada enemmän huomiota. Noustuaan pääministeriksi vuonna 1940 Churchill oli yhtäkkiä oikea mies oikeassa paikassa, ja lopulta hän kykeni käyttämään erikoisia puhujankykyjään kannustaakseen ja tukeakseen koko Ison-Britannian kansaa kamppailussa kansallissosialistisen Saksan uhkaa vastaan."

Miksi otin tähän loppuun näin pitkän vertauksen Churchillista ja Saarikosta? Odotetaan ensi kevään kunnallisvaaleihin saakka kun Saarikko on kiertänyt ympäri Suomen, mitä se tekee hänen puhelahjoillaan kepun kannatukselle. On ihme, jos kannatus ei nouse sillä puheet ne maailmaa liikuttavat. Hastings mainitsee Churchillin yhden suurista lahjoista yhden olleen se, että hän pystyi puhelahjoillaan nostamaan kuolevaisten teot ja myös epäonnistumiset majasteettiseen arvoon:

"Hänen lausuminaan sanat eivät jääneet pelkiksi tosiasioiden toteamuksiksi tai aikeiden ilmaisuksi, vaan ne toimivat ainutlaatuisena hallintomenetelmänä; tässä hänen apunaan oli radiolähetysten mukanaan tuoma voima. "Hänen maanmiehensä ovat alkaneet ajatella, että hän sanoo juuri ne asiat, joita he itse haluaisivat sanoa, jos vain osaisivat", Moran kirjoitti. "-Ehkä ensimmäisen kerran elämässään hän näyttää katsovan asioita tavallisen ihmisen silmin. Hän edelleen sanoo, mitä hän sillä hetkellä tuntee, mutta nyt hän puhuu koko kansakunnalle."

Churchill ei aina saanut kaikkien brittien kunnioitusta ja luottamusta, kuten Hastingsin kirja osoittaa, mutta hänen lausuminaan sanat eivät jääneet pelkiksi tosiasioiden toteamuksiksi, ehkä osin siksi, että huomio oli hänelle huumetta ja kuuluisuus peili, jonka pinnalla hän näki vilaukselta toiveminänsä, vaikka epäili koko ajan ja oli enemmin ja enemmin hämillään siitä. Mutta vain hetken, sillä epäilys kalvoi häntä ja hän oli kahden vaiheilla muistaessaan kouluajoilta latinanopettajan Publius Syriukselta lainaamat sanat - typerää valittaa vastoinkäymisistä, jos vika on omassa itsessä. Hastingsin mukaan Churchill sai miljoonat ihmiset katsomaan taistelukentän hävityksen ylitse ja olemaan välittämättä kurjista kotioloistaan puutteen ja ponnistusten keskellä - näkemään kamppailussaan ja uhrauksissaan korkeamman tarkoituksen:

"Tämä oli tietenkin erityisen tärkeää tappion välttämiseksi vuosina 1940-1941, sillä myöhemmin liittoutuneet pystyivät varmistamaan voittonsa ylivoimaisin mies- ja materiaalivahvuuksin. Churchillin retoriikalla on ollut merkittävä osa siinä, että jälkipolvet ovat pitäneet Hitleriä vastaan käytyä taistelua "hyvänä sotana". Hän selitti taistelun erinomaisella tavalla, jonka ihmiset ymmärsivät, niin silloin kuin nytkin."

Lopulta Churchill tuli, näki ja voitti puolelleen koko ihmiskunnan valoisan tulevaisuuden asialle. Hastings väittää kirjassaan, että hän uskoi itse lujasti Britannian suuruuteen ja pystyi siksi säilyttämään Britannian itsekunnioituksen ja se, mitä Churchill teki vuosien 1940 ja 1945 välillä määrittää merkittävästi kansakunnan kuvaa itsestään vielä 2000-luvullakin.

Uskon että Saarikko tekee "churchillit" kepulle ja se määrittää uutta kepua vielä pitkälle 2030-luvullakin, sillä Saarikko tuntuu ajattelevan Euripideksen sanoin itseään tutkiskellessaan, että jos olisi joku toinen ja näkisi itsensä näin kärsimässä, hän itkisi säälistä, sillä miehen tulee kestää kaikki, mitä eteen tulee. Hän ei anna luontonsa lannistua epäonnesta, vakuuttaen päinvastoin itselleen onnekkaan jäävän ilman vastoinkäymisen antamaa opetusta ellei uskalla lähteä mukaan tähän leikkiin.

Siksi voimakastahtoinen ja intuitiivisesti oman epäilynsä todellisuuden oikeasta luonteesta tietävä Saarikko käy jaakobinpainia omien demoniensa kanssa; hän tietää toisaalta, että "Onnetar" eli rouva fortune suosii rohkeita niin, että tarpeen tullen jokainen, myös hän, pystyy ylittämään voimansa, mutta myös sen, että pelko kangistaa kielen ja että se joka siittää itse pelkoa, ei voi olla itse peloton, ja kun etsii vaikeuksia, myös niitä löytää.

Lähteet:

(1). Johannes Virolainen "Polun varrelta: merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista" (Otava, 1993) sivu 305.

(2). Antti Blåfield, Pekka Vuoristo "Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982" (Kirjayhtymä, 1982 sivu 144).

(3). Jarmo Korhonen "Maan tapa" (Tammi 2015).

(4). V.J. Sukselainen "Halusin valtiomieheksi" (Kirjayhtymä 1997) sivu 281.

(5). Kari Palonen "Parlamentarismi retorisena politiikkana" (Vastapaino 2012).

(6). Max Hastings "Winston Churchill: Sotavuodet 1940-1945" (Docendo 2011) sivu 522.

(7). Simon Sebag Montefiore "Suuret puheet jotka muuttivat maailmaa" (Ajatus -kirjat 2008).