Kun kysymyksen ja vastauksen suhde on muuttunut epäsymmetriseksi

Teksti:

Harald Olausen

Descartesia vastaan voi nostaa monessakin mielessä syyttävän sormen, kun pohditaan miten epäilyyn ja leikillisyyteen perustuva humanismin suvaitsevaisuus saatiin korvattua matemaattiseen eksaktiuteen ja varmuuteen nojautuvalla modernismin agendalla. Descartes sanoi aikoinaan, että tietoa voi saada vain kysymyksiin vastaamalla, kysymysten tuli olla oikeita - ja ne piti esittää oikeassa järjestyksessä; enää ei tiedä puheista, kuka on väärässä ja kuka oikeassa, jos koskaan on tiennyt, vaikka lopullinen baconilainen vallankumous tapahtui jo 1800-luvulla, jossa täsmällisiin kysymyksiin haluttiin täsmällisiä vastauksia. Lähteisiinkään ei enää suhtauduta yhtä kunnioittavan tarkkaavaisesti puhumattakaan siitä, ettei tutkivaa sekä ällisesti kyseenalaistavaa päivänkohtaista kulttuurijournalismia enää tapaa muualla kuin sellaisissa paikoissa, joista sitä ei ensinäkemältä uskoa olevan (tästä kirjoitan myöhemmin tammikuussa sarjan digivallila.comiin).

Nyt kukaan ei enää vaivaudu esittämään vääriä väitteitä tosina; totuudesta on tullut yhdentekevää maailmassa. Ja vaikka ihmiskunta ei ole koskaan elänyt mitenkään erityisesti "totuudellista aikaa" sen enempää tai vähempää kuin on elänyt, tunteisiin vetoavat tarinat, uskomukset ja selvä huuhaa ovat ohittaneet järkipuheet, ja tolkun ihmisetkin kyseenalaistavat nykyisin tieteellisesti todistettuja faktoja, ja filosofoimisesta on tullut valmistautumista kuolemaan, siihen kaiken kuolemaan, jossa selviytymisen nimissä on valittu uskollisuus totuuden sijaan erilaisina orjamaisuuksina, joka tähtää ihanteellisen ja muuttumattoman järjestyksen jatkumiseen samalla kun emotionaalinen jyrkkyys ja asioiden kieltäminen on tullut muotiin.

Vaikeusastetta löytää selvyys monen keskenään ristiriidassa olevan epäselvyyden keskeltä on lisännyt vielä se, että laaja joukko monenlaisia erilaisia ihmisiä ja auktoriteetteja on hyökännyt ennen niin ehdottoman varmana ja pätevänä pidettyä asiantuntijatietoa vastaan, koska heidän syytöstensä mukaan juuri ne ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta. Voi myös väittää, että kysymyksen ja vastauksen suhde on muuttunut epäsymmetriseksi: kun tiedämme kysymyksen, ei täsmälleen oikea vastaus seuraa sitä loogisesti; loogisesti seuraa kuitenkin mahdollinen vastaus, koska kysymyksen ymmärtäminen rajaa vastausten määrää. Kamalinta on länsimaisen ihmisen peruspsyyken ja arvojen horjuminen, eräänlainen vastarenessanssin hengessä tapahtuva ideologinen regressio suvaitsevaisuutta vastaan. Nykyisin on muotia olla vapauden nimissä suvaitsematta mitään, mistä ei pidä.

Moderni yhteiskunta voidaan nähdä vapauden kertomuksina, jossa yhteiskunnan eri ryhmät ovat vuorotelleen luoneet itselleen toivoa antavan mielikuvituksen yhteisestä taistelusta ja matkasta vapauteen. Ongelmana hyvien ajatusten keskellä on vain se, että maailmassa ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan yhtään maata, missä olisi ollut täydellinen sanavapaus tai yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan valehdellut. Tärkeintä on muistaa, ettei luota mihinkään sellaiseen selitykseen, joka väittää tietävänsä ja tekevänsä asioita muiden puolesta paremmin ja aukottomasti. On myös oltava huolissaan siitä, että nykytilanteessa maltillisuus ja harkinta eivät pärjää kiihkolle ja äärisuunnille.

Julkisuus täyttyy jyrkistä keskenään taistelevista ääriryhmistä ja maltilliset äänet alkavat näyttää tahdottomilta sekä liian monimutkaisilta, jotta niihin olisi aikaa ja energiaa paneutua. Samaan aikaan keskustelu suvaitsevaisuudesta (voitte lukea ensi viikolla SARVIN - Suomen arvostelijan liiton nettilehdessä - kritiikin uutisissa minun ja digivallila.comin toisen päätoimittajan, tohtorikoulutettava Eero K.V. Suorsan esittelyn ja arvion marraskuun lopulla ilmestyvästä professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin ajankohtaisesta kirjasta "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020) -suvaitsemattomuudesta on lähes olematonta ja kyntää väärissä ojissa. Siksi arvioin tässä suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien Voltairen nostaessa sen kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo.

Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirja vuodelta 1763 on monellakin tapaa ajankohtainen muistutus siitä, mitä vapaus ja suvaitsevaisuus käytännössä tarkoittavat ihmisen ja vapauden kohdalla. Kirjasta on suomeksi tehty edesmenneen Savukeidas-kustantamon julkaisemana ja suomentaja Jaana Seppäsen esipuheella varustettu laitos vuodelta 2012 harmillisesti samaan henkeen, kuin kaikki Savukeitaan kirjat - kiireellä hutaisten melko vaatimattomasti unohtaen, että tästäkin kirjasta olisi ollut tieteellisesti kunnianhimoisia analyysejä myös suomalaisten filosofien ja tutkijoiden kirjoittamana, mikä olisi mahdollisesti syventänyt ja selventänyt lukukokemusta, joka jäi tällä kertaa tämän puuttuessa jotenkin vaillinaisena puolitiehen.

Kirja on puutteineenkin silti hyvä muistutus sille, ettei aina vapaus ole ollut kovassa huudossa ja kenelle se on edullisinta - tietenkin kaikille väärille profeetoille, jotka ovat onnistuneet pääsemään ties millä konsteilla erilaisiin auktoriteettiasemiin ja sieltä käsin päässeet ohjailemaan ihmismieliä haluamiinsa suuntiin yksilöiden ja vapauden itsensä suureksi vahingoksi. Voltairen kirja suvaitsevaisuudesta on mestarillinen taidonnäyte ajasta, jolloin humanismin henki ja antiikin tuntemus oli huipussaan ja sille annettiin vielä oppineiden keskuudessa suuri arvo. Antiikin kulttuurin syvällinen tuntemus ei näkynyt pelkästään tuon ajan oppineiden ajattelussa vaan myös kirjoituksissa. Esimerkiksi Montaignelta Voltairelle on tarttunut sama tyyli penkoa eurooppalaisen kulttuurin alkuaikojen syntyjä syviä kirjoittamalla kysyen ja epäillen, kuin myöhemmin Egon Friedellillä mainiossa kolmiosaisessa Uusi Kulttuurihistoria-sarjassaan.

Ennen kuin perehdymme Voltaireen ja sanapariin "suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus" tutustumme niiden jälkiseurauksiin modernissa ajassa liberaaliteoreetikko ja median johtohahmo Walter Lippmanin ajatusten kautta. Lippmanin merkitys nykyaikaiselle propagandakoneistolle on suuri, sillä juuri hän esitti, että "vallankumousta demokratian taiteessa" voitiin käyttää "keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi", joiden tarkoitus oli saada kansa hyväksymään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut. Lippman ymmärsi Nietzschen tavoin, että massat olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle. Propagandistit, niin Machiavelli marxilaiset kuin liberaalitkin (myös Dewey puhui "intellektuaalisesta yhteisöstä" johtamassa ja johdattelemassa kansaa) ymmärsivät Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan mitään muuta kuin suurta tuhoa.

Lippman tajusi myös, että aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan aina tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Ja jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannatti valtaapitävien olla heidän puolellaan, Lippmanin mielestä "ohjailemassa typeriä massoja näitä hämmentyneitä laumoja", joiden funktio oli toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia. Siksi Lippmanin mielestä tämä "hämmentynyt lauma" piti kesyttää eikä sen tullut antaa tuhota kaikkea raivoamisella ja ryntäilyllään. Logiikka oli hänestä sama kuin siinä, ettei pidä antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Sellaista vapautta ei kolmivuotiaalle sovi antaa, koska kolmivuotias ei tiedä mitä vapaudellaan tehdä. Lippman jakoi kansan kesyttämisen eri osiin. Poliitikkojen luokalle ja päättäjille hän varasi harhauttamismielessä tehtävän luoda "jonkinlainen siedettävä todellisuudentuntu, vaikkakin samalla niiden oli iskostettava kansaan oikeanlaiset harhaluulot."

Michel de Montaignella oli kaksi merkittävää oivallusta ihmismielestä, mitkä olivat aikoinaan mielessä ja taustalla, kun Voltaire aloitti suvaitsevaisuuskampanjansa suvaitsemattomuutta vastaan. Ensinnäkin Montaigne muistutti valehtelusta seuraavan kaksi suurta ongelmaa. Ongelman aiheuttaa muisti. Kun sanomme yhdellä sitä ja toiselle tätä, emme aina muista ihan tarkkaan mitä olemme muille sanoneet. Toinen on se, että valheella on tapana kasvaa ja muuttua suureksi. Valhe liittyy aina haluun saada toinen ihminen uskomaan sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkansa, mutta jotka ovat edullisia asian esittäjälle, tai johdattavat hänet haluamaansa suuntaan tai saa asiat näyttämään sellaisilta kuin esittäjä haluaa ne kuulijan näkevän. Toiseksi hän muistutti, että ne, jotka ryhtyivät tutkimaan ihmisten tekoja, eivät missään kohtaa yhtä suuria vaikeuksia kuin yrittäessään paikata niitä ehjäksi kokonaisuudeksi esittäen niitä yhtenäisessä valaistuksessa, sillä ne olivat yleensä niin merkillisellä tavalla ristiriidassa keskenään, ettei niiden mitenkään voi ajatella olevan lähtöisin samasta puodista.

Montaigne eli keskellä kiivaimpia uskonsotia aikana, jolloin katolinen liiga oli kaapannut vallan, ja suvaitsevaisuutta ei ollut olemassa edes arvona. Sitä pidettiin eräänlaisena epäarvona, jolla ei ollut mitään tekemistä oikean elämän kanssa. Montaigne, joka oli tuon ajan maailman ehkä lukenein ja sivistynein mies, tunsi läpikotoisin antiikin kirjallisen ja maailman ja oli sieltä löytänyt humanismin kepeän leikillisyyden, joka on hänen kehittelemänsä suvaitsevaisuuden taustalla. Montaigne teki suuren vaikutuksen englantilaiseen filosofi John Lockeen, joka kirjoitti kirjan "Kirje suvaitsevaisuudesta" vuonna 1737 oli itse nähnyt mitä vallan kulisseissa oikein tapahtui ihmisen mielessä ja säikähtänyt Montaignen tavoin perinpohjaisesti sielun pimeitä puolia, jotka johtuivat vallanhimosta ja häikäilemättömyydestä. Locke kirjoitti "Kirjeen suvaitsevaisuudesta", mikä vaikutti valistusfilosofi Voltaireen niin, että hän alkoi taistella suvaitsevaisuuden puolesta enemmän kuin arvona suvaitsemattomuutta - mikä oli tuolloin nimenomaan koviksina pidettyjen ranskalaiskatolisten tavaramerkki - vastaan kirjoittaen vuonna 1763 lyhyen ja iskevän pamfletin nimellä "Suvaitsevaisuus". Pamfletti on esseen muotoinen mutta ei Montaignen tapaan polveileva. Kerrotaan tarinaa siitä, että hän teki sen tarkoituksellisesti niin lyhyeksi, että Versaillesin kamarineidot ja Mme Pompadour eivät olisi tehneet kirjan sivuista papiljotteja.

Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjan pohjalla on Aristotelesin "Politiikka"-kirjansa VII-luvussa pohdinnat kansalaisten määrästä ja ihmisen onnellisuudesta, jotka eivät ole vain yhden ihmisen vaan samalla koko yhteiskunnan onnellisuutta. valtion piti olla toimiva kokonaisuus, missä valtion tehtäviin kuuluivat olennaisesti kansalaisten kasvattaminen hyvään elämään ja hyvän elämän ulkoisten edellytysten tuottamiseen sekä jakamiseen osallistuminen. Aristoteles asetti kuitenkin tälle tärkeän ehdon, koska hänestä hyveestä poikkeava ei voi jälkikäteen korjata niin paljoa virheitään:

"Eriarvoisuus tasa-arvoista kohtaan ja erilaisuus samanlaista kohtaan on luonnonvastaista, eikä mikään luonnonvastainen ole hyvä. Siksi vain silloin kun joku on ylivoimainen hyveessä ja kyvyssä tehdä parhaita tekoja, on hyvä seurata tätä henkilöä ja oikein totellakin häntä. Hyve ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös kykyä toteuttaa se käytännössä."

Juuri tätä Voltairelle oli suvaitsevaisuus, mikä oli ennen kaikkea terveen järjen sanelemaa. Suvaitsevaisessa ilmapiirissä siedettiin erilaisuutta ja se taas takasi erilaisten ihmisten mahdollisimman korkean panoksen rikastuttamaan niin yhteiskunta - kuin talouselämääkin. 1600-luvun uskonriitojen repimästä Euroopasta opimme Pärttylinyön, missä pahuus otti itselleen kirkolliset kasvot, usein taistelussa ihmisen tärkeimmän ominaisuuden, vapauden puolesta, kuten valistuksen aikaa vastaan kristinuskon dogmit, jähmeä kirkko ja hallitsijat voisimme kuvailla, verilöylyn ja uskonnollisesti suvaitsevan ja katolisten sekä hugenottien välillä tasapainoilleen kuningas Henrik IV:n 14.toukokuuta vuonna 1640 tapahtuneen murhan verisissä jälkimainingeissa tapahtumasarjassa, mikä järkytti ja muutti koko Eurooppaa pysyvästi siihen vahingolliseen "hengettömään ja rationaalisuutta korostavaan" nykyaikaiseen suuntaan - tai pattitilanteeseen, missä vastassa ovat järki ja tunteet versus uskomukset ja ennakkoluulot - missä vieläkin tavallaan elämme. Voltairen esimerkki kantaa vielä tänäänkin yli vuosisatojen puhuttaessa suvaitsevaisuudesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vastaan kaikkea tekopyhää, teennäisyyttä ja valehtelua, jota hän erityisesti näki umpivanhoillisessa katolisessa kirkossa, minkä kuristvat lonkerot tuntuivat juuri tuolla hetkellä olevan erityisesti Ranskan vapauden kurkussa. Vanhoilliset katolilaiset peruivat vuoden 1589 Nantesin uskontoediktin, joka salli uskonnonvapauden myös protestanteille.

Suvaitsevaisuuden peruslähtökohta sopii ymmärtävälle sielulle, joka näkee tuntemattoman mailman ja vieraat ihmiset mahdollisuutena eikä uhkana. Se edellyttää silloin ihmiseltä myös liberalismin nimellä kulkevaa vapaamielisyyttä. Parhaiten liberalismin henkeen sopii kanta, jonka mukaan jokaisen järkevän ja suhteellisen hyvin asioista perillä olevan yksilön pitäisi saada itse päättää itseään koskevista asioista, kuten dosentti Heta Gylling kirjoittaa digivallila.comiin kirjoittamassaan jutussa Liberalismista. Vaikka perinteisten moraalikäsitysten puolustajat eivät aina pidä tätä vaihtoehtoa parhaana mahdollisena, jopa heidän kannattaisi hyväksyä se välttääkseen muiden, omille käsityksilleen vastakkaisten näkemysten pakkovalta, hän muistuttaa, sillä liberalismi on ainoa oppi, joka sallii yksilöiden edustaa omia arvojaan, kunhan eivät estä muita toimimasta samalla tavalla. Liberalismin vaatimaa yksityisyyden suojaa voidaan puolustaa sillä perusteella, että se on sallivuudessaan kaikille järkeville päätöksentekijöille paras vaihtoehto.

Nykyinen 1600 -luvulta Descartesin, joka oli kiinnostunut ensisijaisesti siitä, mitä ihminen voi tietää eli tietämyksemme varmuudesta, ja halusi käyttää matematiikan metodeja myös filosofiseen päättelyyn saadakseen varmaa tietoa olemassaolomme luonteesta, ja erityisesti matemaatikko Newtonin kehittelemän modernismin agendan myötä länsimaihin levinnyt harhakuva varmuudesta on peittänyt alleen antiikin ajan yhden tärkeimmistä vaatimuksista "tunne itsesi", joka oli Delfoin oraakkelin ohjeista myös se, mitä Sokrates levitti tehokkaasti Platonin mukaan taikauskoiseen ympäristöönsä. Charles Taylor kirjoittaa "Autenttisuuden etiikassa" (Gaudeamus 1995) Descartesin merkityksestä nykyajatteluun ja ennen kaikkea kaiken mahdollistavan poliittisen individualismin, joka on perusedellytys nykyisenkaltaisen, valtamedioiden avulla tehtävän poliittisen manipuloinnin synnyssä:

"Ratkaisevan askeleen modernin ihmiskuvan synnyssä ottaa Descartes, joka irrottaessaan minuuden sen ruumiillisesta ilmenemismuodosta, antoi mahdollisuuden tarkastella persoonallisuutta tieteellisen tutkimuksen objektivoituna kohteena ja vaikutti näin osaltaan myös poliittisen individualismin kehitykseen. Weberin, Heideggerin ja Frankfurtin koulun tapaan Taylor näkee suoran linjan kartesiolaisesta ihmiskuvasta moderniin lumouksesta vapautuneeseen maailmaan ja sitä vastaavaan valistuksen instrumentaaliseen järjen konseptioon."

Voltairen ajatukset suvaitsevaisuudesta ovat tänään yhtä ajankohtaisia kuin 1700-luvullakin. Professori Timo Airaksinen ja dosentti Heta Gylling kirjoittavat miten olla suvaitsematta suvaitsevaisuutta, siis paheksua suvaitsevaisuutta ja kieltää se kokonaan, on yleinen asenne tänä päivänä. Se on heidän mielestään selvästi sukua vapaamielisyyden ja yleensä vapauden vastustamisen kanssa:

"Kaikki eivät näe syytä suvaita suvaitsevaisuutta, joten suvaitsevaisuus on ongelmallista. Suvaitsevaisuus aidoimmillaan on hyväksytyn identiteetin huomioimista ja sen vaateiden kunnioittamista ilman ehtoja. Suvaitsevuus merkitsee annettua ja otettua tilaa, ei ylempää saatua lupaa käyttää tiettyä tilaa. Jos kaikki on hyvin, suvaitsevaisuuskeskustelua ei enää tarvita. Suvaitsevuuden tärkeyden korostaminen on yhteiskunnan sosiaalisen todellisuuden, kulttuurin ja lainsäädännön huonouden merkki. Mutta koska maailma on mitä on - kovin kaukana utopiasta - suvaitsevaisuudesta on pakko puhua. Siitä puhe mistä puute."

Voltairen aikana suvaitsevaisuus-sana oli valtaapitäville katolisille piireille yhtä epämiellyttävä kuin se on tänäänkin huolimatta siitä, että sitä voidaan pitää Jeesuksen yhtenä keskeisimmistä periaatteista lähimmäisen rakastamisen käskyn muodossa. Yhteistä Voltairen ja Jeesuksen suvaitsevaisuudelle oli se, että se on perusehto ymmärtää ihmistä ja olla siksi armollinen sekä itselleen että toisilleen. Suvaitsevaisuuden tuli olla heille molemmille käsite, ai arvo, ei hyve, vaan käytännöllinen koko elämää ohjaava arvo. Mutta Jeesus, jos nyt oli koskaan ollutkaan edes olemassa sellaisena, kun hänet vuosisatoja jälkeenpäin yhteen hajanaisista lähteistä koottuna on meille yritetty puhtaana pulmusena kuvata, oli puheidensa perusteella itsepäinen eettinen taistelija ja anarkisti, joka ei halunnut kumarrella tyhmyyden, tietämättömyyden ja ennakkoluulojen alttareilla.

Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjan painavinta antia on hänen lukunsa "Suvaitsemattomuuden väärinkäytöstä", minkä aluksi hän kysyy ironisesti, tulisiko jokaisen kansalaisen antaa luottaa vain omaan arvostelukykyynsä ja ajatella niin kuin hänen joko valaistunut tai erehdyksessä oleva järkensä hänelle sanoo? Pakkohan se on, hän kirjoittaa ja jatkaa, kunhan ihminen ei horjuta yleistä järjestystä: sillä uskominen tai uskomatta oleminen ei riipu ihmisestä, sen sijaan maan tapojen noudattaminen kylläkin riippuu; ja jos sanoisimme, että on rikos olla uskomatta vallitsevaan uskontoon, tuomitsisimmeko siis omat esi-isämme? Voltaire irvailee suvaitsemattomasta uskonnosta ja muistuttaa, ettei suvaitsemattomuus tuota muuta kuin tekopyhyyttä ja kapinallisia. Luku on lyhyt mutta iskevä ja osoittaa mihin Voltairen taisteluhuuto oli suunnattu: kohti ummehtuneen ja vapaudenvastaisen kirkon suuntaan. Hän kysyykin ovelasti, olisivatko julmuus ja epäoikeudenmukaisuus vähemmän suuria, jos rangaistaisiin tänä päivänä sellaista, joka ajattelee niin kuin ennen vanhaan ajateltiin?

Voltairelle vastaa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Harold Lasswell -modernin kommunikaatiotutkimuksen perustaja ja eräs johtavista politiikan tutkijoista - selittämällä, ettei pidä sortua uskomaan "demokraattista dogmia siitä, että kansa tietää parhaiten oman etunsa", yksinkertaisesti siitä syystä, että näin ei ollut hänen mukaansa, sillä vallanpitäjät ovat pätevimpiä päättämään siitä, mikä oli kansalle parhaaksi. Noam Chomskyn vastaus on tavallaan märkä rätti Voltairen aloittamalle idealismille, joka johti muiden valistusfilosofien kanssa Ranskan käänteentekevään Suureen Vallankumoukseen 1789 kun hän kirjoittaa, että se mikä oli aikaisemmin diktatuureissa pamppu kansalle pakkona ja väkivaltana, jotta kansa olisi pysynyt hiljaa, uskollisen ja toteuttanut hallitsevan luokan toiveita mukisematta kuuliaisesti, on nykyisin demokratioissa propaganda. Chomsky onkin hyvin nietzscheläinen todetessaan kaiken olevan viisasta ja hyvää koska "tämä hämmentynyt lauma" ei tajua omaa etuaan eikä kykene sitä saamaan selville.

Chomskyn oivallukset eivät ole uusia tai mitenkään poikkeuksellisen omaperäisiä. vaikka hänen tekstejään kuin pirua Raamattua lukevat marxilaiset niin uskovat ja väittävät. Niitä on kuultu jo mainitun Nietzschen lisäksi muiden suurten ihmiskunnan ajattelijoiden ajattelemina. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, kun se on kerran tehty. Niin teki myös itse Chomsky Platonin meille perinnöksi jättämän jatkuvan sokraattisen kyseenalaistamisen nimissä, itseisarvoinaan totuuden etsintä ja hyvän tavoittelu, vaikka tosiasiahan on se, että totuudenpuhuja lyö vain itseään säälitellen turhaan päätänsä kiviseinään, joka ei siitä muutu miksikään saadessaan päälleen muutaman veripisaran.

Uudelleen syntynyt "attikalainen ja lukionalainen roomalainen", Erasmus Rotterdamilainen "ymmärtäväinen hymy huulillaan (J.Huizinga: Parega s. 67-68)" oli eri mieltä ja siksi kaipaammekin suuresti häntä ja hänen irvailevaa kynäänsä ja alati levotonta mieltään, kun hän osana keski -ja uuden ajan uutta eurooppalaista protestiliikettä muutti perin pohjin siihenastisen tavan ajatella ja olla alamaisesti ylemmille auktoriteeteille nöyrä. Erasmus oli kaikkea muuta. Hän oli älyllisesti ylivertainen sen ajan moniin typeryksiin verrattuna ja siksi myös kirjoituksissaan rohkea ja röyhkeä asettuessaan vastustamaan vallitsevaa typeryyslatteusmaailman lässytyksiä sekä kirkon ja ruhtinaiden ja luostarien valtaa vapauttaakseen yksilön heidän palvomisesta. Leopold Ranke ylisti hänen syvää oppineisuuttaan ja rikasta, hienoa, leikkisää, rohkeaa ja hienostunutta henkeänsä, joka ilmeni hänen kaikissa kirjoituksissaan.

Erasmus ei ollut marttyyri kuten Giardono Bruno tai taistelija kuten Luther. Mutta hän oli sen ajan suurimman älykön, englantilaisen lordikansleri Thomas Mooren, jonka UTOPIA-kirja vuodelta 1516 aloittaa utopistikirjallisuuden pitkän matkan, ystävä ja pakinoitsija, joka keskittyi puhumaan kohtuuden ja terveen järjen puolesta järjettömyyksien ja typeryyksien hallitseman ajan keskellä. Erasmuksesta typeryydet - niitä oli kahta lajia; negatiivinen eli yhteiskunnallis-kirkollinen sekä positiivinen eli sydämen yksinkertaisuus - olivat myös Voltairen suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsiteparin syntymisen pohjalla. Erasmus tuli luoneeksi antiikin teräväsanaisten epäilijöiden opetuksen innoittamana kuolemattoman kysymyssarjan patologisille valehtelijoille, jotka esiintyvät hyväntekijöinä, kun hän kysyi, voiko sellainen ihminen, joka vihaa itseään, rakastaa toista? tai voiko itsensä kanssa riitelevä ihminen sietää toisia? Erasmus epäili, ettei kukaan, joka kokee oman minänsä harmillisena ja vaivalloisena, voi tuottaa toiselle nautinnon iloa.

Tässä mielessä Erasmuksen työnjatkajia ovat professori Timo Airaksinen ja dosentti Heta Gylling. Millä tavalla? se selviää "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020)-kirjasta.