Kun Suomi pelastettiin BBC:n avulla lännen leiriin

Teksti Harald Olausen

"Me bushfinnit olisimme journalisteina ilman BBC-vuosia ammatillisesti, henkisesti ja mahdollisesti myös asenteellisesti nykyistä kalpeampia versioita itsestämme. BBC ja Lontoo avarsivat ajatteluamme ja tekivät meistä monista suvaitsevaisia maailmankansalaisia."

-Toimittaja Risto Uimonen Täällä Lontoo - BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa (WSOY 2020)-kirjan esipuheessa.

Kun selailee Risto Uimosen, Hanna Rajalahden ja Ilpo Salosen toimittaman Täällä Lontoo - BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa - kirjan lopussa olevaa listaa toimituksen henkilöstöstä vuosina 1940-1997, ei voi välttyä siltä kiusalliselta huomiolta, että BBC koulutti ja piti listoillaan kylmän sodan aikana ison liudan merkittäviä ja vaikutusvaltaisia sekä ideologisesti vahvasti oikeanlaidan suomalaisvakoojia tehtävänimikkeenä "toimittajat", joiden tehtävänä oli aitiopaikalla kuiskia varmaa tietoa luotettujen korviin ja vaihtaa hiljaa hissukseen salaisuuksia toisiin salaisuuksiin, vastapalveluksena Suomen pelastaminen komminisminpeikolta Tintin Tintti neuvostojen maassa sarjakuva-albumin tapaan (Tinttihän oli äärioikeistolainen sanomalehtimies). Vaikka tämä on vain spekulatiivinen tulkinta, salaisuuksiin toimittajien ja vakoojien välinen raja on aina ollut tunnetusti häilyvä, kuten kotimainen tapaus Mats Dumell ja ruotsalainen Jan Guillou aikoinaan vankilaan johtaneilla tuomioillaan todistivat.

Esimerkkeinä Ari Valjakka, Seppo Hyrkäs, Isotalus Päivi, Jakobson Max, Koulumies Jyrki, Salolainen Pertti ja Toivanen Erkki sekä jyrkän oikeistolainen (kaikki he olivat oikeistolaisia, mutta kiersivät ilmauksen "olemalla kriittisiä intellektuelleja" Uimosen keksimän kuvauksen mukaisesti) Jyrki Koulumies muutaman tunnetumman mainitakseni tunnettuina länsimielisinä toimittajina. Pistääpä avustajaluettelossa silmään myös avoimesti vakoojana Englannin hyväksi erilaisten peitetarinoiden ja toimien avulla työskennelleen eversti J.H. Magillin nimi.

Kirjassa myönnetäänkin BBC:ssä työskennelleiden suomalaistoimittajien "bushfinneiksi" kutsuttujen, olleen BBC:n maailmanpalvelussa "Britannian valtiollisten informaatiotarpeiden toteuttajia ja brittimyönteisen ilmapiirin levittäjiä". Näin kirjoittaa kirjan lopussa Risto Uimonen, yksi entisistä bushfinneistä, Hesarin entinen toimituspäällikkö ja Kalevan päätoimittaja, tietokirjailija (mm. Iiro Viinasesta kirjan kirjoittanut) sekä entinen Julkisen sanan neuvoston vaikutusvaltainen puheenjohtaja, todennäköisesti myös yksi tämän hankkeen tärkeänä taustapiruna toimineista primus motoreista ja omaa valkopesuaan historian unohdetuilta lehdiltä tekevä auktoriteetti, jota ei siksi osata epäillä mahdollisesta vilungista tai omasta lehmästä ojassa.

Kirjalla on kyllä paikkansa muisteluina nyky-Suomessa, jota tuntuu vaivaavan medioissa ikävästi joko kiusallinen epä-älyllinen historiattomuus tai Teemu Keskisarjan omat historiantulkinnat Jumalan kaitselmuksen johdolla. Mutta lukijan pitää muistaa kyseessä olevan ammattitoimittajien oma näkemys omasta merkityksestään ja itsesensuroitu tämän päivän näkökulma heidän silloisiin todistuksiinsa ympäristöstään ja lähimmäisistään. Eli mistä me tiedämme, mikä on totta ja mikä tarua? Kirja onkin hyvää luettavaa todistukseksi siitä, miten todellisuutta kopeloivat todellisuuden kopeloinnin ammattilaiset omaksi mieleisekseen.

Kylmää sotaa on saatu taas kerran maistaa Venäjän brutaalin Ukraina-hyökkäyksen jälkeen, ja suomut ovat tipahtaneet Niinistön sanoin suomalaisten (sinisten) silmien edestä nähdäksemme, että maailma perustuu valheisiin, ja siihen kuka sen parhaiten kertoo ja kuka siihen uskoon, tai kuten BBC:n toimittajana uransa aloittanut legendaarinen ja sivistynyt eurooppalainen Erkki Toivanen sanoo kirjassa Ilpo Salosen artikkelissa otsikolla Yksi tavallinen Toivonen: "Tarjolla oli Moskovan räikeä propaganda, Amerikan äänen räikeä hallituspropaganda tai sitten BBC:n maltillinen propaganda." Voihan sen noinkin nähdä "puolueettomalta" toimittajalta, joka esiintyi presidenttiehdokas Harri Holkerin (kok) vaalivideolla naamioituneena "herra sinivalkoiseksi Euroopaksi". Mutta uskottava selitys ei ole.

Juuri tämä onkin hyvin kirjoitetun ja toimitetun kirjan yleinen ongelma. Jutut ovat hyviä toki ja tosia, mutta kenen mielestä ja ketä varten tehtyjä? Kirjan lukee sujuvasti yhdeltä istumalta. Mutta se herättää myös paljon kysymyksiä, kuten miksi tätä bushfinneistä kertovaa kirjaa ei ole kirjoitettu aiemmin? Tai miksi se on vasta nyt tullut markkinoille? Onko sitä suunniteltu pitkään ja pantattu vielä pidempään? Onko kirjan alkuperäinen idea ollut paljastaa jotain enemmänkin salaista ja enemmänkin? Onko se ollut mahdollisesti yhtä arkaa kun ns. Tiitisen lista ja ei ole siksi toteutunut?

Selityksen siihen löytää Uimosen avoimesta tunnustuksesta kirjassa aidoimmillaan kuin kaupan hyllyltä "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Asia oli poliittisesti arka aina 2000-alun alkuun saakka, kun Suomi yritti irtaantua hiljaa Venäjästä antamalla ymmärtää, että vodkanhuuruinen tekoystävyys vielä sitoi tunnetusti rehellisten suomalaispoliitikkojen käsiä. Ei tietenkään sitonut. Se oli vain ovelaa hämäämistä ja pelaamista aikaa vastaan odottaen sopivaa hetkeä hypätäkseen verhojen takaa näkyvästi lännen kelkkaan.

Kirjaa ei ole kirjoitettu huonon omantunnon herättyä kolhiintuneen maineen puhdistamiseksi, karman kiillottamiseksi tai omaa tuntoa puhdistavaksi anteeksipyyteleväksi tunnustus- tai paljastuskirjaksi. Päinvastoin. Tuntuu kuin kirja piilottelisi jotain tärkeää ja paljon suurempaa. Se on kuin koko ajan paljastavanaan jotain. Mutta sitten juttu katkeaa tai on muotoiltu niin ympäripyöreän kaksimieliseksi, ettei siitä ottaisi selvää ne kirjassa mainitut aikanaan kuuluisat "kolme erkkiäkään" BBC:n suomenkieleisessä toimituksessa. Filosofian tohtori Marek Fields on onneksi tutkinut akateemisesti aihetta ja kirjoittanut BBC:n suomenkielisestä toimituksesta väitöskirjassaan Reinforcing Finland`s Attachment to the West - British and American Propaganda and Cultural Diplomacy in Finland 1944-1962, ja sen pohjalta kirjoittamassaan Lännestä tuulee - Britannian ja Yhdysvaltojen propaganda kylmän sodan Suomessa (Art House 2019) - kirjassa.

En ole kirjaa lukenut, mutta luulen sen orjallisesti noudattavan paljolti samaa totuudentulkintaa, kuin nyt käsiteltävässä kirjassakin; asiat on tutkittu joko pelkästään dokumenttien tai aikalaistodistajien silmin eikä se aina ole välttämättä hyvä, sillä siinä tuppaa unohtumaan älyllisen uteliaisuuden ja etsimisen sekä ankaran lähdekritiikin suomat mahdollisuudet löytää asioista jotain muiden unohtamaa tai hylkimää oleellista ja ratkaisevaa, ei-totuttua ja ei-perinteistä tulkintaa, avata ikkunaa hieman suuremmaksi tuntematonta ja vielä tutkimatonta maailmaa päin. Liian läheltä asioita seuranneilla kun tuppaa olemaan aina asiasssa kuin asiassa liian romanttinen ja liioiteltu kuva omasta roolistaan ja tärkeydestään hommissa kuin hommissa savolaismiesten tapaan - toimittajista nyt puhumattakaan.

Suomi sai Uimosen mielestä bushfinneistä kokonaisen koulukunnan omin aivoin ajattelevia journalisteja, "joihin ei itsesensuurin basilli muutamaa lukuun ottamatta tarttunut". Mutta hän ei kerro keihin se sitten tarttui ja millaisin seurauksin. HUH! MITÄ TEKSTIÄ. Ei ole kaukana Mika Waltarin 1930-luvulla kirjoittamat neuvosvastaiset sankariseikkailut. Jo Uimosen kirjoituksen muoto ja viittaussuhteet paljastavat hänen edelleenkin kantavan sydämessään pyhää tehtäväänsä journalismissa lännen propagandan oikeuttamisessa ja levittämisessä: "Kun liittoutuneet maat olivat kukistaneet Saksan, Neuvostoliiton muodostama uhka Suomelle korostui Britannian ulkoministeriön arvioissa."

Tämä näkyi Uimosen mukaan siinä, että kun BBC lopetti lähetyksensä Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan näiden maiden kielillä jo 1957, Suomi jäi edelleenkin aina vuoteen 1997 saakka lähetyskieleksi: "Britannian hallitus halusi jatkaa Suomen tukemista ja sen pitämistä osana länttä myös niillä keinoilla, joita radioaallot tarjosivat. Lontoossa ei myöskään luotettu tuossa vaiheessa Yleisradion mahdollisuuksiin luotettavan informaation välittäjinä."

Uimosen sanat "myös näillä keinoilla" ja Yleisradion mollaaminen (ehkä pelottavan pääjohtaja Hella Wuolijoen esimerkin järkyttämänä - Hellahan vasemmistolaisti Ylen ohjelmatarjonnan kertaheitolla tuomalla Ylen radioaalloille kerran viikossa ohjelman nimeltään Työmiehen tunti) antavat huutia kirjan vakuutteluille hyvistä ja ammatillisista periaatteista, johtotähtenään suurimperiuminsa II ms:n jälkeen menettäneessä Britanniassa BBC:n ottama Intian paikka brittien kruununjalokivenä, ja maailmanpalvelun ollessa niin ikään kruununjalokivi BBC:lle kuin siten Britanniallekin - tätä mantraa tuntuvat hokevan kirjan mukaan aina kulloisetkin BBC:n pomot - tylsää ja tyhjänpäiväistä jorinaa.

Juuri siksi on ikävää, ettei kirjassa aidosti ole haluttu kurkistaa kulissien taakse ja analysoida itse uutis- ja ohjelmatarjontaa kriittisesti peilaamalla kulloistakin maailmanpoliittista tilaa ja tarvetta, kuten se mikä on ajanut BBC:n suomalaistoimituksen kulloinkin tekemään niin kuin isännän ääni on talossa määrännyt. Niitä sivutaan toki ohimennen, mutta esimerkit ovat valjuja ja riittämättömiä.

Kirjassa bushfinnit, kuten toimittaja Kari Mänty (kok) artikkelissaan otsikolla Max Jacobsonin ura lähti lentoon BBC:stä, ovat niin innoissaan omasta länsimielisestä arvokonservatismistaan, etteivät malta pistellä sinne tänne piikkejä liberaaliin ja vasemmistolaisen suuntaan: "Jacobsonissa vahvistui käsitys, että meno Englannin kanaalin vastakkaisilla rannoilla oli erilainen. Englannin demokratiassa ei Ranskan tapaan vallinnut vapaus, veljeys ja tasa-arvo vaan yksilöllisyys, eriarvoisuus ja suvaitsevaisuus." Kommenttihan on mustavalkoisuudessaan kuin suoraan kokoomuksen arvostelua herättäneissä ohjelmista 1940-luvuilla.

Moinen väite olisi tarvinnut hieman enemmän lihaa luun ympärille, kuten myös Männyn kertomus Jacobson jonottamassa maailman ehkä tunnetuimman aatehistorioitsija Isaiah Berlinin luennoille. Hän mainitsee tämän kuin suurena uutisena. Miksi hän ei kerro sen sijaan, mitä Jacobson oppi tai miten Berlin vaikutti hänen ajatteluunsa tai oli vaikuttamatta? Tai puhuttiinko BBC:stä enemmän pinnallisesti yleisesti vai syvällisen analyyttisesti kohteita tarkoin tutkien? Epäilenpä. Mutta se olisi ollut kiinnostavampaa ja syvällisempää - melkein tutkivaa - journalismia, mihin kirjassa ei valitettavasti muutenkaan ylletä.

Syvälle ei haluttu päästä. Pinta riitti. Olihan kysymys uutis-ja ajakohtaisjournalismista. Entä tekikö Jacobson Berlinistä ohjelman? Ei tainnut tehdä ja syykin oli selvä. Berlin, jota pidettiin liberaalina sosiaalidemokraattina, oli kirjoittanut vuonna 1939 Karl Marxin elämänkerran, ja jo pelkkä ajatus kirjoittaa siitä tai pohdiskella vuoden 1848 Kommunistisen manifestin Euroopan hulluna vuonna julkaisuutta Marxia laajemmin sai Jacbsonin, joka myös oli Berlinin tapaan juutalaistaustainen, lännen poliittisen oikeaoppisuuden nimissä voimaan pahoin.

Myöhemmin Berlin oli tavallaan kollega Jacobsonille, kun hän piti BBC:lle vuonna 1952 kuuluisaksi tulleen luentosarjansa "Freedom and its Betrayals" ja seuraavana vuonna (1953) samalle kanavalle luennon "History as an Excuse", joka ilmestyi myös myöhemmin esseenä "Historical Inevitability". Jos minä olisin ollut Kari Mänty, olisin ottanut Jacobsonista kirjoittamani kirjoituksen pohdinnaksi tämän hedelmällisen ristiriidan: mitä Jacobson oppi ja ei oppinut Lontoossa ja miksi hänen ajattelunsa muodostui sellaiseksi, kun se muodostui versus Isaiah Berlinin ajatukset ja BBC:lle pitämät luennot? Tai mikä oli BBC:n rooli Jacobsonin ajattelunsa kehityksessä ja mitä hän oikeasti Lontoossa teki? Siihen aikaan maailma oli vaarallisen vainoharhainen ja kahtia jaettu. Entä minkä asteen vakoilijana häntä pidettiin ja ketkä olivat hänen mahdolliset isäntänsä?

Jacobson oli sivistyneenä ja syvällisesti politiikkaa sekä yhteiskuntaa ja niiden mekanismeja tuntevana tavallaan, kuin Suomen oma Henry Kissinger, myös juutalaistaustainen. Jacobsonin ajattelun kehittymistä Berlinin vastaavaan olisi ollut hedelmällistä verrata jo siksikin, ettei Berlin koskaan ollut pragmaatikkona minkään puolesta tai mitään vastaan ehdottomasti sellaisenaan, vaan pyrki luomaan oman synteesinsä kaikesta mahdollisesta.

Asia, joka yhdisti myös näitä kaikkia edellä mainitsemaani kolmea viisasta juutalaista omissa toimissaan ja ajatteluissaan. Esimerkiksi Kissinger pohti laajasti maailman mekanismejä ja siinä politiikan ristiriitoja tasapainottavia mahdollisuuksia. Maailma oli menossa hullummaksi eikä Hitlerinkään kauhuista ollut vielä pitkä aika? Mitä nämä kolme älykköjuutalaista olisivat silloin pohtineet elämästä ja sen mahdollisuuksista?

Kevyestä journalistisesta otteestaan ja pienistä analyyttisistä puutteistaan huolimatta, Männyn luku Jacobsonista on kirjan kiinnostavinta luettavaa. Jacobson kirjoitti kokemuksistaan kehutun kirjan Englanti valinkauhassa (WSOY 1952), jota en ole lukenut. Mutta voin hänen muita kirjojaan lukeneena aavistella tyylin olleen vaikuttava ja silmiä mahdollisesti myös avaavana yllätyksellinen. Mutta tämä toimittajien kirjoittama kirja itsestään ei paljoa yllätyksiä tarjoile. On kirjassa silti eräs mielenkiintoinen kirjoitus, josta paistaa läpi vaiettuja vakoojamaailman pikkusalaisuuksia ja mahdollisina johtolankoina taustoja sekä motiiveja kunnon vakoojajännäreiden tapaan.

Tunnettu ex-toimittaja ja ex-poliitikko, Pertti Salolainen ei salaile mitään muistellessaan miten virolaistaustainen BBC:n suomenkielisen toimituksen päällikkö Hillar Kallas, kirjailija Aino Kallaksen poika (onkohan mitään sukua nykyisen pääministeri Kaja Kallaksen Siim-isälle ja entiselle pääministerille sekä Viron EU-komissaarille?) tarkasti hänen asenteensa Neuvostoliittoa kohtaan, ettei vain ollut mitään "hämärää agendaa" ennen kuin tutustutti Salolaisen pieneen virolaisemigranttien lontoolaisryhmään, jotka todennäköisesti toimivat Rautaesiripun molemmilla puolin Viron itsenäisyyden puolesta ja vapauttamiseksi neuvostopakkopullasta.

Kun suomalaistoimittajilla oli näinkin selkeä näkemys siitä, ketkä olivat hyviä ja ketkä pahoja, ja kenen puolella he toimivat, oli kummallista, että politiikkaan heistä eksyivät vain Max Jacobson (kok) ulkoministeriöön ja myöhemmin EVA:n johtotehtäviin "kaikkien aikojen tunnustetuimmaksi bushfinniksi sittemmin noussut maailmanluokan diplomaatti" toimittaja (BBC:ssä toimittajana vuodet 1973-1974) Kari Männyn sanojen mukaan, sekä Erkki Raatikainen (sdp) ja Pertti Salolainen (kok).

Mikä olisi oikea nimitys näille bushfinneille, kun kysymys oli meistä ja heistä eli rajusta informaatiosodasta, jonka Uimonenkin tunnustaa, vaikkei tunnu näkevän mitään moraalista ristiriitaa siinä, että levitti totuudentulkintaa vieraan vallan laskuun? Olisiko joku ilkeämpi ja osuvampi? Vain neuvostopropaganda oli heidän mielestään väärää ja pahasta.

Vapaan maailman, mitä he edustivat ajattelussaan ja jutuissaan ei. Uimonen imi tuolloin jo journalistiseen sisukseensa kaiken ylevöittävän sekä oikeuttavan maailmanpelastusohjelmansa offensiiviina pragamaattisen konservatismin johtotähtenään johtavat länsimieliset konservatiivit Max Jacobson ja Pekka Tarkka. Sen avulla matalissa vesissä pelastettiin uhattuna vuonna 1968 taas kerran vasemmistohuligaanien toimesta ollut suomalaisporvarillinen maailma, yksityisomaisuus ja erityisesti miljoonat kesämökit saunoineen kolhoosien yhteissaunoilta- ja käymälöiltä (exdemarikansanedustaja Jouni Backmanin idea 1990-luvulla).

Yksi selitys on se, että muut BBC:n suomenkielisen toimituksen toimittajat tekivät virallisen työnsä toimittajina huolellisesti ja näkyvästi, samoin suomalaiseen tarkkaan tapaan oletettavasti myös epävirallisen tehtävänsä toimia viestien viejinä ja kontaktien välittäjinä. Niistä olisi ollut kiinnostavaa lukea. Nyt vaikutti siltä, että Uimonen oli orkesteroinnut koko jutun siistiksi rapujuhlien snapsipuheiksi luokkaamatta ketään, mutta myös paljastamatta mitään kiinnostavaa ja todellista - valitettavasti.

Nyt kun Suomi on ajautunut ensin EU:n, ja sitten mahdollisen Natojäsenyyden, myötä avoimesti lännen yhdeksi tärkeimmäksi etuvartioksi, ei ole enää häpeällistä tunnustaa Uimosen tapaan rivien välistä olleensa osa tätä suurelta osin vieläkin piilossa olevaa länsimaista propagandaverkostoa, jonka tehtävänä oli yrittää pitää suomalaiset oikeistopoliitikot tietoisina siitä, ettei heitä ole hylätty Rautaesiripun taakse (jonkun tulkinnan mukaan Rautaesirippu kulki Suomen läpi niin henkisesti kuin fyysisestikin), vaan että maa oli edelleen tärkeä osa länttä - eihän muuten brittipääministeri Boris Johnson olisi käynyt näyttävästi Helsingissä allekirjoittamassa paperin, jolla ei ollut muuta merkitystä kuin uhitella ja röyhistellä Putinin johtaman Venäjän suuntaan.

Tämän artikkelin kirjoittaja toimittaja Harald Olausen myöntää myös olevansa puolueellinen. Hän teki keväällä 1990 muutamia ohjelmia Britanniasta Ylen radion ulkomaanpalveluun mm. Manchesterin vankilakapinan loppumisesta. Ne lähetettiin Tänään iltapäivällä-ohjelmassa. Kirjoittaja kertoo silloin, kuten yhä edelleenkin, ihmetelleensä BBC:n suomenkielisen toimituksen olemassaoloa ja ohjelmia. Tänään kun Suomi on EU:n ja kohta myös Naton jäsen, hän ymmärtää hyvin miksi ne olivat olemassa. Suomi oli näin pelastettu Lontoon silmissä lännen leiriin, kuten toimittaja Uimonenkin, vuosina 1973-1975 BBC:ssä toimittajana työskennelleenä tunnustaa avoimesti kirjassa.

Risto Uimosen, Hanna Rajalahden ja Ilpo Salosen toimittama Täällä Lontoo - BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa -kirja antaa myös vahvistuksen sille, miksi koko BBC-hässäkkä oli yliampuvaa ja vahvasti liioiteltua. Kukas se kissanhännän nostaisi ellei kissa itse. Paljon oli selvästikin myös tässä tapauksessa melua tyhjästä, kuten toimittajilla on tapana tehdä tyylilleen uskollisesti paisutellessaan kärpäsestä härkästä!