Kuninkaallinen salaisuus

Teksti Harald Olausen

"Siunattu on se mies, joka rakastaa ja jälkeen jäsenensä norjistavien ja vahvistavien varhaisten kisojen vetäytyy kotiinsa ja viinistä ja laulusta nauttien aamun koittoon asti vierellään hyväilee kaunista poikaa."

-kreikkalainen runoilija Solon

Oikein sydämeen sattuu, kun kuningas sanoo Kuninkaallinen salaisuus-ohjelman lopuksi suuressa anteeksiantoakohtauksessa "olet ollut luonani melkein jokainen päivä". Miten mahtoi kuninkaan ja Kurtin laita olla? Kuningas kärsi hiljaa, mutta Kurt olisi selvinnyt vähemmällä, jos hän olisi tunnustanut olevansa homoseksuaali. Mutta palataanpa ensin rakkaaseen vanhaan Platoniin, joka kertoo Aristofaneen mukaan ihmisten olleen aivan erinäköisiä, kuin nykyisin. Nyt ihmisiä oli kahta sukupuolta, miehiä ja naisia, ennen oli hänen mielestään kolmea. Kolmannessa sukupuolessa oli puolet miestä, puolet naista, eikä siitä ollut enää Platoninkaan aikaan jäljellä hänen mielestään muuta kuin nimi. Ennen aikaan oli toista; oli androgyyni, miesnainen, todella olemassa Platonin mukaan yhtenä sukupuolena, jossa oli miestä ja naista kumpaakin yhtä paljon sekä nimessä että siinä itsessään olentona, vaikka se olikin jo hänen aikanaan muuttunut kirosanaksi.

Joskus maailmassa käy niin, että kiellot, rangaistukset ja julkiseksi häpeäksi tarkoitettu avaakin ovia uhreiksi tarkoitetuille nousta muiden tietoisuuteen ärsyttävistä eroavaisuuksistaan huolimatta samanlaisina ihmisinä kuin muutkin. Näin näyttää käyneen homoseksuaalisuudelle, jota kahlitsemaan ja kitkemään tarkoitetutut lääketieteelliset ja psykiatriset teoriat kehittyvät ihmistä ja hänen laajaa inhimillisyyttään ymmärtävään suuntaan, kuten Euroopassa tapahtui 1800-luvun lopusta. 1800-luvulla homo oli jumalan vihaama pahis ja rikollinen, jolle ei armoa herunut kristillisen kirkon vaaliessa häpeätahran levittämistä. Seuraavaksi homous teki väärin yhteiskuntaa vastaan ja oli virallisen määritelmän mukaan sairas, perverssi sekä moraalisesti rappeutunut. Tutkimusprofessori Osmo Kontula ihmettelee kirjassaan Mielen seksuaalisuus - matka kiihottumisen alkulähteille (Duodecim 2017) sitä, miten vähän on toistaiseksi kirjoitettu siitä, mitä seksi lopulta merkitsee ihmisille. Kontulan mukaan aihe on tärkeä. Joillekin seksi voi olla toistuva turhaumien ja ongelmien lähde, mutta useimmille se rikastaa elämää tai auttaa tuntemaan olon paremmaksi: "Se tuo elämään sävyjä, syvyyttä, inhimillisyyttä ja kanssakäymisen motiiveja. seksi voi olla keskeinen osa identiteettiä ja tarjoaa väylän ilmaista itseä ja luoda omaa kehonkuvaa."

Kovin opettamaiselta ja ideaalilta Kontulan kirjoitus vaikuttaa, jos sitä katsoo homona homon ja erityisesti aidon ja alkuperäisen - ei siis lässyttävän ja tasa-arvoa sekä tasavertaista perheonnea julistavan sateenkarilinssin lävitse - homoseksin, kiihottumisen ja purkautumisen veijarimaisesta ja anarkistisen vallankumouksellisesta näkövinkkelistä katsottuna. Homoudesta on jo pitkään puhuttu eurooppalaisessa hyvinvointikeskustelussa kliinisesti osana vallitsevaa yhteiskuntapolitiikkaa niin, että se alkaa kyllästyttää sekä homoja itseään (jotka harvoin tunnistavat itseään ja tapojaan olla homo poliitikkojen markkinamiesten haluamasta tavasta) että suurta heteroyleisöä, joka alkaa aavistella silloin tällöin luettuaan lesboriidoista, kun rakastetun pää löytyy pakkasesta, ettei homous olekaan sitä mukavaa ja hymyilevää sateenkaariperheiden tasa-arvoista onnea, kuin millaisena se heille on ilman erotiikkaa ja siihen kuuluvia tummia varjoja tarjottu. Yle Areenasta tuli vuoden 2021 lopulla riipaisevan koskettava kolmiosainen televisiosarja Kuninkaallinen salaisuus, mikä käsitteli kuninkaallista skandaalia Ruotsissa, kun paljastui Ruotsin kuninkaan Kustaa V olevan homo.

Omituista että vasta nyt uskallettiin tehdä tästä aikoinaan kovastikin mielipiteitä puolesta ja vastaan jakaneesta skandaalista elokuva. Ruotsi ole kaikista vakuutteluistaan huolimatta niin suvaitsevainen ja avoin yhteiskunta kuin meidän muiden annetaan ymmärtää tahallisesti erheellisesti. Televisiosarjaa voisi kuvailla "plutarkhoksilaiseksi" siinä mielessä, että se kuvaa miten kauneuden rakastajat kiintyvät rakkaudellaan kaikkeen, missä vain näkevät täydellisyyttä riippumatta fyysisistä yksityiskohdista, ellei sarja olisi niin järkyttävää katseltavaa; se on tehty juuri niin mielipuolisesti kuin miltä asia kaikkien osapuolten kantilta aikoinaan näytti. Kustaa V:sen on tarina lähes kaikille meille onnettomasta homorakkaudesta kärsineille ja on siksi tärkeä siitä puhdistumisen ja eheytymisen väline. ihmisenä oleminen ihmisyyttä hylkivässä maailmassa on tuskaista. ja kun siihen lisää sata kertaa lisää itseinhoa- ja syytöksiä, pahaa oloa, kiinni jäämistä ja kiinni jäämisen pelkoa, muiden pilkkaa ja elämän hyvyyden ja kunnioittamisen kadottamisen karmeat ojanpiennarten vuodet vailla toivoa ja hyvyyttä, alkaa ymmärtää mistä oikea homous ja sen painajaiset on eri aikoina tehty.

Kun kuningas sanoo sarjan lopulla entiselle rakastajalleen "tiedän, mitä olet joutunut kärsimään", se vaikuttaa täydeltä todelta eikä vain tyhjiltä näytelmään kuuluvilta fraaseilta ja kun katsoo kuningasta itseään, näkee hänen kärsineen mielessään kaikki nuo kuulemansa ja lisää kuvittelemansa kauhut, kuin mitä hänen entinen rakastajansa, ja se satuttaa katsojaa. Ikävintä sarjassa on se, että katsoja tietää miesten taistelevan turhaan mahdotonta vihollista vastaan. Heillä ja heidänlaisillaan ei ole mitään mahdollisuuksia. Kyseessä on räänlainen orastava (ja kollektiivinen, aina aika ajoin toistuva) itsemurha ja erään ikuisen ja päättymättömän traagisuuden kuvaus. Homous on aina ja tulee aina olemaan, yhtä syrjässä ja vihattua niiden silmissä, joilla on halua ja mahdollisuus vahingoittaa seksuaalisia vähemmistöjä. Sateenkaarellakin, kuten kaikilla asioilla ja ilmiöillä, on oma aikansa, alkunsa ja loppunsa. Se ei tule kestämään ikuisia aikoja, kuten Kreikan historian tunnetuimman miesparin, Harmodiuksen ja Aristogiton, taistelusta opimme. Sarjan miesparia voisi siinä mielessä verrata kuuluisaan kreikkalaispariin, että he saivat surmansa taistellessaan sankarillisesti mahdotonta vastaan. Heistä on tehty veistoksia jälkipolville symbolisoimaan uskollisuutta.

Myös siitä oli tässä kyse, vaikka elokuvassa kuningas kuolee vanhuuteen ja vanhenevan rakastajan kuolemaa ei näytetä, sillä he ovat kuolleet sillä hetkellä, kun kohtasivat toisensa vailla mahdollisuutta olla muuta kuin muiden silmissä inhottuja rikollisia. Huvittavinta sarjassa on kuninkaan rakastajan sanomana hänen vain toteuttaneen Ruotsin perustuslakia, jossa sanotaan selvästi, että alamaisen tulee rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Se on myös vallitsevalle tyhmyydelle ja moraaliselle ehdottomuudelle osoitettu piikki, joka naurattaisi, ellei kyseessä olisi henkensä puolesta taistellut syrjitty mies ja alistettu ryhmä aikana - eikä edes niin kauan sitten (minua Ruotsissa monena eri vuosikymmenenä asuneena aina ihmetyttää, kun joku ulkopuolinen väittää ruotsalaismentaliteetteja avoimiksi ja suvaitsevaisiksi. vastaan heti: ei pidä paikkansa. Tilanne on päinvastoin. Maassa vallitsee ja on aina vallinnut kummallisen nipottamisen ja salavittumaisuuden sekä ylimpien auktoriteettien nuolemisen vastenmielinen alamaiskulttuuri, mikä juontaa ylimieliseen Ruotsin suurvaltakauteen 1600-luvulla soturikuninkaaksi kutsuttuun vastenmieliseen öykkärikuninkaaseen, Kaarle XII:seen), jolloin homot olivat alimpana riistana kelvottomia ja lainsuojattomia.

Taustaksi homouden pitkästä ja paljon ikävää sisältävästä historiasta saa lukemalla esimerkiksi Robert Aldrichin toimittamasta kirjasta Rakkaus samaan sukupuoleen -homoseksuaalisuuden historia (Multikustannus 2006). Kirja on kattava ja kiihkoton läpileikkaus seksuaalivähemmistöjen järkyttäviin kohtaloihin ja selviytymiseen - no jotenkuten - mutta mikä tärkeintä, siitä puuttuu suomalaisia tekeleitä vaivaava Setan roolin mauton korostaminen ja heikko älyllinen lähtökohta, puhumattakaan kirjoitusten virastomaisen kankeasta kielestä. Erityisen hyvä kirjassa on Brett Genny Beemyn kirjoittama luku Amerikka: siirtomaa-ajasta aina 1900-luvulle. Kirjoittaja muistuttaa, että Leila Rupp väitti Yhdysvaltojen homoseksuaalien historiaa käsitelleessä teoksessaan A Desired Past (Haluttu menneisyys), että "homoseksuaalisia halujaan toteuttavien miesten ja naisten urbaanit alakulttuurit avasivat tietä homoseksuaalisen identiteetin kehittymiselle". samaa hänen mielestään voidaan sanoa alakulttuureista, joita muodostui muualla Amerikassa 1700-luvun lopulla:

"Oli sitten kysymys osallistumisesta drag-tanssiaisiin Mexicossa, ristiinpukeutumisesta Rio de Janeiron kaduilla tai kokoontumisesta Buenos Airesin torille, oman sukupuolensa edustajista kiinnostuneet ihmiset loivat yhteisöjä, jotka perustuivat paitsi yhteiseen seksiobjektiin, myös yhteiseen käsitykseen poikkeavina ihmisinä. Se, että amerikkalaiset seksologit omaksuivat 1900-luvun vaihteessa luokan "homoseksuaali" ja "heteroseksuaali", vahvisti ajatusta erillisistä seksuaalisista identiteeteistä. Lääketieteellinen kirjallisuus teki homoseksuaalisuudesta julkisen puheenaiheen ja samalla auttoi homoseksuaalisia miehiä ja naisia löytämään sekä itsensä että yhteisön, johon he saattoivat kuulua."

Tämä on tärkeä näkökulma keskusteluun "homohistoriassa". Kun asiasta tehdään näkyvä, se saa toisenlaisen statuksen ja varjossa pidetty murtautuu väistämättä jonain päivänä esiin ja tulee hyväksytyksi tai sallituksia ja siedetyksi, kuten homous on tänään hyvinvoivassa lännessä periaatteella "paistaa se aurinko joskus risukasaankin". Kuninkaallinen salaisuus on oikealla tiellä. Meillä on siltikin vielä valitettavan vähän kaunokirjallista tarinaa homoudesta 1900-luvulla. Tutkimuksia ja dokumentteja löytyy jo hyvin ja esimerkiksi samassa kirjassa kuin edellinen artikkeli, Florence Tamage kirjoittaa otsikolla Homoseksuaalinen aika, 1870-1940 siitä käännekohdasta, mikä aloitti nykyisen homouden sietämisen Euroopassa, kun unkarilainen kirjailija Karoly Maria Kertbeny kirjoitti avoimen kirjeen Preussin oikeusministerille ja vaati "luonnottoman käyttäytymisen kieltävien rikoslakien kumoamista".

Miksi Kuninkaallinen salaisuus on sitten tärkeä homojen kannalta, vaikka se on ikävää katseltavaa ja päättyy ikäväasti? Siksi, ettei tällaista voi enää tapahtua, vaikka sama homovihamielisyys istuu samoissa ihmisissä yhtä syvällä kuin aina. Nykyisin se on tuomittua eikä hintittely ole enää sopivaa, tai pitäisi olla lain mukaan mutta mihin paha maailmasta katoaisi, se vain piiloutuu näkyvistä. Homohistoria on täynnä ikäviä tapahtumia. 1600- ja 1700-luku sekä 1800-luvun alku olivat homojen kannalta synkkää ja julma aikaa. Esimerkiksi vuonna 1822 Englannissa Clogherin piispa Percy Jocelyn jäi kiinni itse teosta Lontoon Heymarketin White Lion-pubissa. Toinen skandaalin uhreista oli silloinen maan ulkoministeri, varakreivi Castlereagh, joka tunnusti kuningas yrjö IV:lle häntä syytettävän samasta rikoksesta kuin piispaakin ja teki sen jälkeen itsemurhan. Lisää kamalia esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi William Beckford, aikoinaan Englannin rikkain ja mahtavin mies, joutui pakenemaan manner-Eurooppaan kymmeneksi vuodeksi vuonna 1785 homoskandaalin takia.

Kuninkaallinen salaisuus näyttää millaista kiusaa ja ikävää homouden kriminalisointi sai aikaan kaikissa ihmisissä, niin maan homokuninkaassa kuin hänen rakastajassaan, ja tekee heitä ympäröivistä häikäilemättömistä valtasysteemeistä ja ihmisistä laittomia saalistajia, jotka eivät epäröi käyttää homokorttia saadakseen lurjusmaiset ikävyytensä ammutuksi yleiseen takaraivoon pysyvällä kiinnityksellä. Molemmille sarkan rakastavaisille kävi kalpaten ja molemmat joutuivat sekä kieltämään itsensä että elämään muiden heille määräämässä helvetissä, kuningas toki kullatussa mutta helvetissä silti yhtä yksinäisenä ja itseinhoa täynnä kuin rassurakastajansa, joka joutui vielä kuin lisäkärsimyksenä kokemaan natsi-Saksan homoihin kohdistetut julmuudet, ja sen jälkeen hovin "hyökkäys on paras puolustus"-systeemillä epäreilun kahden vuoden vankilatuomion rikoksesta, jota hän ei olut tehnyt.

Vai oliko? Se jää hieman ilmeisen tarkoituksellisesti epäselväksi, sillä sarja on tehty täysin kuninkaan rakastajan näkökulmasta eräänlaiseksi postuumiksi puolustuspuheenvuoriksi tämän päivän "kaikki ovat tasa-arvoisia"-näkökulmasta, minkä tekee huvittavaksi se, että samaan aikaan kun tämän repliikin kuulee itse kuninkaan suusta, paljastuu ruotsalaisen teeskentelyn syvin olemus; kaikki eivät voi olla eivätkä koskaan tule olemaan muuta kuin paperilla tasa-arvoisia ja veljiä keskenään. Kuninkaallinen salaisuus on lajissaan järkyttävää katseltavaa ja sitä voi hyvin suositella LGBTQ-kansan lisäksi myös kaikille niille ymmärtämättömille, jotka eivät ymmärrä vapauden olevan henkilökohtaista ja seksuaalisuuden kuuluvan jakamattomiin ihmisoikeuksiin. Itse sarjassa jokin näkymätön ärsyttää. lavasteet ovat kuin Carl Larssonin piparkakkukermamaailmasta ja sivuosanesittäjien näytteleminen kuin Tage Danielssonin Ronja Ryövärintytär-elokuvasta - yhtä suoraan dialogina itse päätapahtuvaa tukevaa ja siksi liian suoraviivaista ollakseen uskomatonta ja vasemmalla kädellä kokeiltua puolivillaisuutta.

Mutta niin on tarkoituskin. Florence Tamagne muistuttaa, että vaikka ensimmäiset militantit homojärjestöt perustettiin, homot ja lesbot toimivat aktiivisesti ja homous näkyi uudella tavalla kirjoissa ja lehdissä, me emme saisi aliarvioida sorron ja kiihkeän homofobisten asenteiden pitkäaikaista vaikutusta, joka jätti tämän aikakauden ihmisiin monenlaisia jälkiä sosiaaliluokan, sukupuolen ja alkuperän mukaan. Tämä on myös Kuninkaallisen salaisuuden oikeutus ja puolustukseksi luettava, vaikka tarina hieman ontuu ja se esitetään omassa liemessään, sillä sarjan ongelma on sama kuin hengettömän ja lähes tyystin erotiikan hylkimän Dome Karukosken Tom of Finland (YÄK!) elokuvakin yrittäessään pilkuntarkasti kuvittaa historiallisia tapahtumia. Se ei yksinkertaisesti annan mahdollisuutta vapaaseen kerrontaan ja mielikuvituksen tai unien (lue: pelkojen) sallivampaan käyttöön itse tarinaa kerrottaessa. Väillä sarja on kuin tasapaksua puurtamista paksunietoksisissa Värmlandin metsissä ruotsalaismaatiaishevosten huuruisten harjaspäiden heiluessa kilpaa reelle nostettavien puupöllien kanssa.

Petturuuden pahin laji on itsepetos, sillä petturi on kokoa ajan läsnä. Tämä on se hinta minkä ympäristönsä paineiden takia myös tänä päivänä syrjityt ja harvoin puhuttu ryhmä piilohomot ja bi-miehet joutuvat lankeamaan. Ja mikä pahinta, se on koko elämän kestävä vankila, josta ei ole poispääsyä muuta kuin kohtaamalla himonsa kohde oli se miten vaikeaa ja vaarallista tahansa, sillä jokaisen oma yksilöllinen seksuaalisuus on koko ajan läsnä hänessä itsessään vauvasta vaariin. Jostain kumman syystä erityisesti Pohjois-Europan vahvasti protestanttiset hyvinvointiyhteiskunnat ovat perinteisesti suhtautuneet kielteisesti homoihin, kun taas katolisissa maissa homoutta on osattu katsoa eräänä kulttuuriin kuuluvana ilmiönä läpi sormien. Suomessa homous on kuulunut keskiajalta lähtien pahimpien ja kuvottavampien syntien joukkoon. Lönrothin sanastossa homot olivat "takatuuppareita". Kansan suussa yleisiä olivat "miehimys", mikä viittaa miehen irvikuvaa olennosta ilman miehisyyttä, sekä "hinttarit", joiksi kutsuttiin inhottavina inisijöinä pidettyjä pervertikkoja ilkeän heterokansan suussa, kuten esimerkiksi Setan pitkäaikaisena puheenjohtajana toiminutta poliitikko Jorma Hentilää (1937-), jota pantiin alta lipan jopa homopiireissä osin hänen omaa huumorintajuttomuuttaan ja tahallista uhriutimistaan ja ulkonäkönsä takia.

Luonnottoman seksin vaaroista suomalaisia on varoitettu Tuomas Akvinolaisen tavoin jakamalla ne neljään eri luokkaan; ensimmäinen ja vähäpätöisin oli huoran palveluksiin antautuminen, seuraavaksi oli aviorikos ja sukurutsa, neljättä homovastaiset kirkonmiehet pitivät erityisen vastenmielisenä ja pirun keksintönä: runkkaamista, eläimiin sekaantumista, sekä miesten välistä seksiä. Eräs mielenkiintoinen alaviite sarjassa toki esiintyy, mikä tekee homomaailmasta kaikkien ulkoisten ja sisäisten vaikeuksien keskellä elinvoimaisen: homon on aina rikki mennessään koottava itsensä ja keksittävä itsensä uudelleen. Näin on ollut aina ja tulee aina olemaan. Hän ei enää itse syvässä sisimmissään kaipaa epänormaaliuden pelossa vakuutteluja olevansa seksuaalisesti normaali eikä hän enää voittamattoman kutsun ja mahdollisuuden edessä halua kieltää omaa nautintoaan. Juuri tätä kuvaa elokuvan epäsuhtainen rakkauspari; kuningas kultaisessa häkissään ei enää välitä muusta kuin nautinnosta muiden mielipiteistä huolimatta ja kuninkaan rakastaja ei saa silmiään irti kauniista nuorukaisista. Silti sarja on kaunista katseltavaa, sillä siinä on kuvattu oikean homouden kahdet todelliset kasvot. Yhtäältä homous on eroottista hedonismia ja villiä mielikuvitusta, toisaalta taas miesten välistä ystävyyttä korostavaa.

Kuninkaallisessa näkyy myös vanha platonilainen jako "tavalliseen" ja "taivaalliseen" rakkauteen. Miehen ja naisen välinen tavallinen rakkaus tuottaa lapsia, mutta miesten välinen taivaallinen rakkaus on parhaimmillaan sarjassa kuninkaan ja hänen rakastajansa, Kurt Heijbyn, välistä fyysistä rakkautta kuvatessaan taivaallisen kutsuvaa. Nämä kuvat ovat sarjan parhaimmistoa; ihan itkettää kuinka kauniiksi ja luonnolliseksi vanhan miehen ja nuoremman miehen välinen eroottinen ystävyys osataan Kuninkaallisessa salaisuudessa kuvata. Siinä ei ole mitään imelää ämmämäisyyttä nykypäivän homoelokuvien tapaan - onneksi. Jopa kuninkaan ja homojen alamaailman kohtaaminen laivaristeilyllä on tyylikkäästi kuvattu itse kohdettaan ja homoutta kunnioittavasti käsitellen.