Lopussa meille on varattu sama rooli

Teksti Harald Olausen

"Wika soittaa levyjä vapauden, tasa-arvon ja hyväksynnän puolesta. Hän on 84-vuotias ja Puolan vanhin DJ. Hän on elänyt läpi Puolan kuohuvat vuosikymmenet ja tehnyt päivätyönsä, mutta musiikki kutsuu Wikaa edelleen: soittamaan levyjä, tanssimaan ja yhdistämään ihmisiä. Ohjaaja: Agnieszka Zwiefka (Wika! Puola 2022) – Yle Areena pridekuun elokuvia.

https://areena.yle.fi/1-61826408

Jollain tavalla Puolan vanhimmasta dj:sta, Wikasta, kertova elokuva viehättää, ja jollain tavalla taas ei, ja enemminkin ärsyttää. Syynä on elokuvan liiallinen asetelmallisuus ja sanoman alleviivaa selvyys siitä huolimatta, että elokuva on tehty maassa, jonka hallitus vielä viime vuonna jakoi samanlaiset vanhoilliset idioottiarvot kuin uudelleen USA:n presidentiksi mielivä ISO MIELIHARMI!

Wika on vastaanhangoittelija, jolla on otsaa olla katolisessa umpikonservatiivisessa yhtenäiskulttuurissa se kummajainen, joka ei helpolla asetu hänelle elämän varaamaan surkean "vessamummon" rooliin kuolemansa saakka. Wika panee haisemaan ja tekee uraa dj:na, vaikka se ei miellytä hänen lapsenlapsiaan eikä "vanhuustovereitaan" (nyrpeät "kanssamummot" nälvivät Wikaa ja hän kuiskaa avustajalleen soittavansa mieluummin "niille homoille"). Onko hän hieman tekopirteä ja koko juttu vain showta?

Mietin mikä tästä tekee pridekuun-elokuvan? Sekö että Wika esittää olevansa onnellinen, vaikka ei sitä ole? Vai sekö, että hän tanssii ja tanssittaa muita, ja pitää erityisesti homoille soittamisesta? Hieman hönö Aku Ankkakin voisi olla pridemaskotti samoista syistä paitsi, ettei hän tiedä olevansa onnellinen ja framilla. Syvyyttä dokumentissa on yhtä vähän kuin naapurin kuralammikossa. Jokin ei nyt natsaa. Katsokaa tekijäkaartia! Tämähän on mainostoimiston tekeleitä, väittävät mitä väittävät.

Siellä täällä vilahtelee sateenkaarin väreissä lippua ja sukkia, mutta eivät ne yksin vielä kesää tee. Winka ei itse kuulu seksuaalisiin vähemmistöihin. Mikä hän on? Se jää epäselväksi. Ehkä he ovat tehneet priden kanssa diilin. Wika hyödyttää heitä. Mitä enemmän Winkaa seuraa, sitä enemmän tulee vakuuttuneeksi jonkinlaisesta adhd-mummossa, ja tyhjyyttä kolisevassa dokumentissa Winkan kuriton, ja jatkuvasti häiriköivä kissa, alkaa vaikuttaa dokumentin kiinnostavimmilta hahmolta. Vai onko kyseessä Abbaa senioreille? Eräänlainen melkein musikaali tai terveyshallituksen kuriton geriatria-kampanja ilmaiskondomeilla?

Maailman dialektinen perusvire pohjautuu väärinymmärryksen oikeellisuuteen, sillä kiikkulautana puolelle ja toiselle heiluva maailma, ei ole mitään muuta kuin sattumanvaraisuuksien oikullisuuksien sulattamo ja kaatopaikka. Millään ei ole lopulta mitään merkitystä, kun kaikki häviää. Meille kaikille on varattu sama rooli: kuoleman esihuoneena toimiva ikävien jäähyväisten täyttämä kivulias vanhuus. Hegel tämän tiivisti hyvin: "Kukaan ei ole ymmärtänyt minua paitsi yksi, ja hänkin ymmärsi minut väärin".

Tämä tulee Wikasta hyvin esille, sillä hän elää todeksi näitä lohduttomia sanoja kuoleman ja elämän välisellä alueella. Wika ja dokumentrti eivät vakuuta. Jollainen tavalla se jättää katsojan kylmäksi, koska Wika teesekentelee. Elokuva, vai mikä tämä on, dokumenttiko (?), ei hengitä vapaata ilmaa. Kamera on etäinen ja leikkaukset ovat olleet kortilla. Se näkyy tahmeana lopputuloksena Pina Bauchin Cafe Mulleriä muistuttavassa tanssikohtauksessa, joka puuroontuu.

Kohtauksessa on silti ansaittua yritystä ja voimakas ironinen tunnelataus (toinen tanssikohtaus ei enää onnistu samaan ja tunnelma lässähtää, koska näemme aidon tilalla paljastavaa muovia, pahvimukeja ja pilailukaupan halpiskummajaisasuja) ihan kuin MUMMOPOWERIA olisi julistettu uhmalla kirjaimellisesti haudan partaalta mummojen tanssiman laulun sanoin KOHTALON IVAA vastaan, ihan kuten onkin tehtykin hymyssäsuin ja pilke silmäkulmassa ja mikä tärkeintä, vielä melkein elossa.

"Vastapäätä, bussissa, tänään iltapäivällä. Tyttö, yhdeksänkymmenen, silmät siniset. Tähyili ylös kehosta, joka oli muuttunut ihan liian nopeasti. Näin tytön viiltävän kauniin. Hän käveli hitaasti kotiinsa. Kotiin, jossa kukaan ei odota. Siniset silmät, yhä samat, keho vain vanhentunut. Siniset silmät, viimeiset todistajat. Siniset silmät kertovat, mitä halusit elämältä…(loppu on lässytystä)"