Luonnon puolesta ja vähän ihmisenkin
Teksti professori Timo Airaksinen
Kolumnin kirjoittajan ongelma on, pitäisikö olla hauska vai vakava. Jos pitää olla vakava, niin kuinka vakava. Tämä kolumni on aivan kamalan vakava, käsitteleehän se maailmanloppua ja ihmiskunnan tuhoa. En osaa kuvitella vakavampaa aihetta. Mutta ei niin vakavaa, ettei pientä pilaa mukaan mahtuisi, nimittäin politiikan ansiosta. Politiikkahan on perustaltaan, ellei nyt ihan vitsikästä, niin aikakin sinne päin.
Ilmastotuho uhkaa ihmiskuntaa ja elonkehä tuhoutuu ihmisen sitä pilaavan vaikutuksen vuoksi. Kuten Pentti Linkola aina muistutti, ihmisiä on maailmassa aivan liikaa, nyt jo yli kahdeksan miljardia. Jos kaikki ihmiset pantaisiin jonoon kilometrin välein, jono ylettyisi Maasta Plutoon ja puoliväliin takaisin. Toisaalta kaikki maailman ihmiset mahtuisivat yhtä aikaa Inarinjärven jäälle. Kun jää pettäisi, Linkolan unelma toteutuisi. Jos kaikki mahtuvat yhden järven jäälle, onko meitä sittenkään niin paljon?
Yksi nerollisuudessaan huikaisevan vihreä ratkaisu on rajoittaa ihmisen elämänpiiriä ja toimintoja: autot pois ja tossua vaan toisen eteen. Lentokoneet laitetaan pannaan. Metaania päästävät lehmät laitetaan lihoiksi ja lampaat kanssa. Se on luontevaa, kun ihmiset ovat vegaaneja. Kalat uivat merissä vapaina ja villeinä. Kaikki kommunikaatio on elektronista, joten ihmiset pysyvät pikku asunnoissaan, joissa lämpötila on maksimissaan 15 astetta. Tässä on hyvä alku maailman pelastamiselle.
Suomessa on kuitenkin vain viisi miljoonaa ihmistä, joten se mitä Suomi tekee, on ihan merkityksetöntä. Ja nyt päästään lupaamaani vakavaan asiaa: onko Suomessa uhrimieltä, joka mahdollistaa oikean ympäristöeettisen asenteen? Tai pitäisikö olla kun siitä kerran ei ole mitään hyötyä? Vastaus on: turha ruveta marttyyriksi, kun vähempikin riittää.
Uskallan väittää, että Suomi ei saa laiminlyödä ilmastonsuojelua, koska se olisi katalaa vapaamatkustamista. Meidän on oltava mukana talkoissa, koska yhdessä hyvä tulee, vaikka toimillamme ei sinänsä symbolista suurempaa merkitystä olekaan.
Sitten tulee masentava johtopäätös: ilmakehä pelastuu vain jos suurin osa valtioista puhaltaa yhteen hiileen. Kukaan tai mikään ei pakota valtiota yhteistoimintaan, joten rivistä lipsumisen houkutus on suuri. Kunhan tilanne pahenee tarpeeksi, aletaan tietysti sotia ja antaa aseiden päättää miten harvenevat resurssit jakautuvat. Valtiot sotivat keskenään, ja näin ratkaisevat ongelmansa.
Sisällissodat ovat myös suosittuja, kun muu ei auta. Ei pidä unohtaa sotavoimien käytön mahdollistamaa etujen uusjakoa, kun resurssit alati vähenevät. Mitä ilmastoidealisti siihen sitten sanoisi? Valtiot ovat avainasemassa, mutta historia todistaa niiden monipuolisen kyvyttömyyden puolesta. Maailmassa on muutama demokraattinen ja hyvin hallittu valtio vastassaan suuri joukko diktatuureja, rosvovaltiota ja luhistuneita valtiota. Ja aina vain riittää poliitikoilla kaunista puhetta.