Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskiviikkoisin. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Saden filosofia ja sen tausta

Markiisi de Sade kehittää kokonaisen laaja-alaisen kirjallisen projektin tarkastellakseen tahdon paheellisuutta sen kaikissa muodoissa. Saden päämäärä on ainakin puolifilosofinen hänen käydessään käsiksi paradoksaalisiin kysymyksiin ja yrittäessään välittää niiden merkityksen lukijalleen. Tällainen yritys yhdistää kerronnallinen muoto ja teoreettinen spekulaatio voi olla liian monimutkainen ollakseen havainnollinen. Todellakin, jos pääasia, paheellisuus, osoittautuu paradoksaaliseksi, Saden tekstit itse ovat arvoituksellisia. Ne näyttävät romaaneilta, mutta niitä ei kuitenkaan voi lukea sellaisina päätymättä johtopäätökseen, että Sade on epäonnistunut kirjailija. Usein on sanottu, joskin virheellisesti, että Sadea ei voi lukea lainkaan, 

Toki hänen kivjojaan pystyy lukemaan mutta ne ovat kuin salakirjoitusta, jonka tulkitsemiseen tarvitaan avain- Näkemykseni mukaan avaimena toimii oivallus, että Sade onkin itse 'asiassa valepukuinen filosofi. Vaikka emme, tietyistä ilmeisistä syistä johtuen, voikaan lukea Sadea kuten mitä tahansa standardifilosofista tekstiä, palvelevat hänen kertomuksensa ja tyylinsä kuitenkin joitakin etiikanvastaisia ja metafyysisiä päämääriä. Kun olemme kerran tutustuneet Sadeen filosofina, voimme jatkaa eteenpäin arvostamalla hänen kirjallisuuspainotteisempia saavutuksiaan, jotka muuten ehkä jäisivät lukijalta huomaamatta. Menetelmäni noudattaa seuraavia linjoja: aloitan selostamalla Saden työtä ja uraa, sitten tarkastelen hänen filosofiaansa ja palaan vielä hänen tyyliään ja kerronnallista tekniikkaansa koskeviin seikkoihin.

Tosiasiat

On ilmeistä, että Saden teokset ja muut kirjoitukset eivät ole kovinkaan tunnettuja — paitsi huhujen ja legendojen muodossa, joiden mukaan ne, totta kylläkin, ovat eriskummallisia, vaativia ja hyvin pitkiä- Ne ovat saavuttaneet mainetta myös vastenmielisinä lukea. Vaikka niissä on runsaasti pornografisia ja sadistia yksityiskohtia, ne eivät ole millään tavanomaisella tavalla seksuaalisesti kiihottavia; moni tukija näkee tekstit myös liian harhailevina ja pitkästyttävinä, jotta niihin kannattaisi uhrata huolellista tarkkaavaisuutta. Lukija, joka kuitenkin haluaa tarkkaan tutkia niitä, huomaa, että usein Saden teoksista on saatavissa vain lyhennettyjä versioita; ja useimmiten juuri Saden filosofiset spekulaatiot on poistettu. Valitettavasti on kuitenkin niin, että juuri nämä spekulatiiviset osat ovat erityisen tärkeitä Saden ymmärtämiseksi.

Sade kirjoitti useita näytelmiä, mutta vaikka hänen päämääränsä olikin tulla menestykselliseksi näytelmäkirjailijaksi, tämä päämäärä ei koskaan toteutunut. Jopa vielä tänä päivänä hänen näytelmänsä ovat suureksi osaksi julkaisematta ja esittämättä, Kuten Lely sanoo: "Nyt saatavissarnrne• olevan todistusaineiston mukaan markiisi de Sade on kirjoittanut 17 näytelmää. On epätodennäköistä, että hän olisi kirjoittanut useampia, sillä karut tosiasiat kertovat, että kaikki, mitä hän näytelmämuodossa kitz joitti, oli niin pitkästyttävää, että sen paremmin hänen perheensä kuin viranomaisetkaan eivät pitäneet sitä riittävän arvokkaana lähetettäviksi oikeuden roviolle. Itse hän suhtautui tähän työnsä osa-alueeseen hyvin vakavasti. Hänen sekundaarinen roolinsa romaanikirjailijana heijastaa hänen teatterv taustaansa — tulkinnallinen johtolanka, jota tutkikat eivät saisi unohtaa. 

Sen ohella, että oli näytelmäkirjailija, Sade oli myös oikea irstailija, ja hänen elämäkertansa paljastaa ainutlaatuisen persoonallisuuden, joka oli seikkailurikkaudessaan, ainutlaatuisuudessaan, ärsyttävässä väkivaltaisuudessaan ja kirjallisessa tuotteliaisuudessaan ällistyttävä. Vietettyään yli 20 vuotta vankilassa, Sade suljettiin elämänsä loppupuolella Pariisissa sijaitsevaan Charentonin mielisairaalaan. Napoleon kieltäytyi vapauttamasta Sadea, hänen moraalin perusteita järkyttävän vaikutuksensa takia. Kreivi Montalivet, sisäasiainministeri, antoi seuraavan määräyksen 18.10.1810: "Mitä suurinta huolellisuutta on noudatettava, että hän [Sade] ei saa käyttöönsä kirjoitusvälineitä. MieIisairaalan johtaja on henkilökohtaisesti vastuussa tämän määräyksen toimeen panemisesta." Saden muste on hedelmällistä.

Yritys estää häntä käyttämästä sitä voidaan nähdä eräänlaisena kastraatioyrityksenä. Joka tapauksessa, Sade kirjoitti ja tuotti näytelmiänsä myös mielisairaalassa, jossa asukkaitten kerrottiin tulleen täysin hillittömiksi tämän viihteen ansiosta.  Esitykset näyttivät olleen julkisia. Tohtori Royer Collard valitti Sadesta ja Charentonista 1808, sanoen mm., että "he olivat niin harkitsemattomia mielisairaalassa, että olivat antaneet perustaa teatterin tällaisten huvinäytelmien esittämiseen, ajattelematta lainkaan niiden myrskyisää vaikutusta mieleen. De Sade on teatterin ohjaaja. Hän esittää näytelmät, jakaa roolit ja ohjaa ne. Hän on myös mielisairaalan runoilija. Miten tällaisia asioita voidaan ylipäätään sallia mielenvikaisten hoitolaitoksessa? Sellaisia rikoksia ja moraalittomuutta!" 

Moraalisesti inhottavien näytöskappaleitten esittäminen mielisairaille oli Saden rikkomuksista vähäisimpiä, mutta se tarjoaakin johtolangan Saden filosofian tulkintaan. Säädyttömän ja selittämättömän käyttäytymisen kirjallinen esitystapa on hänen äärimmäinen paheensa, ja kuvitellun julmuuden teatraalinen näytteillepano se aihe, josta hän on kiinnostunut. On todella tyypillistä Saden kohtalolle, että hänet suljettiin mielisairaalaan siitä huolimatta, että hän oli varmasti terve, kuten hänen testamenttinsa viisi lukua osoittavat. Testamentti itsessään on pienimuotoinen mestariteos. Hän tarjosi myös potilaille antipsykiatrista hoitoa — jollaisena sen nyt ymmärrämme, luettuamme Thomas Szazia. Sade ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut kiinnostunut ihmisten hoitamisesta, kuten hän myös romaaneissaan tekee tiettäväksi. 

Oliko hänen aikomuksenaan nostattaa kaaos mielisairaalan sisällä? Hänen elämänsä lopullinen arvoitus keskittyy siihen, mitä hän teki mielisairaille sairaalassa, mutta kuva on yhtä hajanainen kuin jännittäväkin. Kuten jo on todettu, Sade ei ollut elämänsä aikana vain mieIisairaalan hoidokki, vaan myös vanki. Vaikka hän oli aina selvinnyt viekkaudella ja hyvällä onnella, hänet jopa tuomittiin kuolemaan joistakin hänen oletetuista rikoksistaan, kuten seuraava lainaus osoittaa: 1772 syyskuu — Julkisen syyttäjän syyte Marseilleissa: Sade ja Latour on tuomittu esittämään julkinen anteeksipyyntö katedraalin oven edessä ennen kuin heidät viedään Saint-Luisin torille, jossa "mainittu herra Sade mestataan kirveellä ja mainittu Latour hirtetään hirsipuussa. sitten mainitun herra Saden ja mainitun Latourin ruumiit poltetaan ja heidän tuhkansa sirotellaan tuuleen." 

Väitetty rikos on myrkyttäminen ja sodomia. Sade ja Latour teloitetaan poissaolevina Aixissa. On totta, että Sade ja Latour kohtelivat väkivaltaisesti heitä vastaan syytteen nostaneita prostituoituja, mutta yleisesti ottaen heitä koskevien rikosten syyteaineisto jää kyseenalaiseksi. Tällainen esimerkki todistaa enemmänkin siitä, miten laki ylipäätään toimi ja miten vakavasti seksuaalisuuteen kohdistuviin rikoksiin siihen aikaan suhtauduttiin. Sodomian seurauksena oli kuolemanrangaistus, eikä jumalanpilkasta päässyt yhtään vähemmälIä. Saden osoitettiin syyllistyneen kumpaankin, ja hänen vaikeuksiensa lisäämiseksi hänen myöhemmin — erheellisesti — oletettiin olevan pahamaineisen Zoloe-pamfletin (1800) julkaisija, pamfletin, joka hyökkäsi itse Napoleonia ja muita tärkeitä henkilöitä vastaan. 

Tämä erehdys hänen kirjallisen tuotteliaisuutensa suhteen selittää osan siitä vainosta, jota Sade sai kokea elärnänsä myöhempinä vuosina. Vetoomuksistaan huolimatta Sade ei saanut armoa Napoleonilta, vaikka hänen oma poikansa kuoli rintamalla. Hänen maineensa oli jo laskenut tasolle, jolla hän ei enää ollut oman kohtalonsa herra. Erityisesti hänen anoppinsa, lady Montreuil, joka oli antanut pidättää hänet ja pyrki pääsemään eroon koko hänen sukulaisuudestaan. hienotunteisesti, kiusasi häntä. Tämä tosiseikka on herättänyt kysymyksen siitä, onko Saden naiskuvauksia jo etukäteen tietyllä tavalla vinouttanut hänen problemaattinen suhteensa lady Montreuiliin. Hänen vaimonsa luonne ja mielipiteet ovat niin ikään hyvin ongelmallisia. Sade tuli jo varsin aikaisin maankuuluksi, aluksi irstailuistaan ja skandaaleistaan.

Myöhemmin myös kuuluisaksi teoksistaan, ja lopuksi tasavaltalaisista mielipiteistään Ranskan vallankumouksen aikana. Vaikka hän oli itse vallankumouksellinen, hänet — varsin tyypillisesti — lähes teloitettiin, koska häntä pidettiin aristokraattina. Hän vältti giljotiinin vain siksi, että ylenpalttiset teloitukset aiheuttivat tunnistamisongelmia, eikä häntä kyetty sitovasti tunnistamaan: 1794 — Saden nimi esiintyy yhdentenå10ista kahdenkymmenenkahdeksan oikeuteen toimitettavan vangin nimiluettelossa. Jostakin syystä oikeudenpalveljia ottamatta Saden huomioon, ja ottaa mukaansa vain kaksikymmentäkolme kymmenestäkahdeksasta. Kahta lukuun ottamalla kaikki teloitetaan samana päivänä. Kuten tulen osoiltamaan, Saden elämänvaiheiden tunteminen on tärkeää hänen filosofisen oppinsa ymmärtämiseksi. Hänen elämänsä ei suinkaan aina ollut hänen romaaniensa mukaista.

Ensinnäkin, häin oli onneton irstailija — tosiasia, joka kumoaa hånen teoriansa paheen hyväksi tekevästä vaikutuksesta. Toiseksi, usealla hànen uusimmista elämäkerran kirjoittajistaan näyttävät liioitelleen Saden henkilökohtaisen irstailun astetta, pyrkien näkemään sen juuri hänen romaaniensa esittämän irstailun mielikuvana. Taatusti hän oli paheellinen ja väkivaltainen ihminen, joka halltioituneesti suositteli rikosta — mutta elämä ei ole romaania. Voidaan esimerkiksi kysyä: tappoiko Sade koskaan ketään puhtaasta tappamisen nautinnosta, kuten hänen omat oppinsa edellyttäisivät? Mitä ilmeisin vastaus on eihän ole tappanut. Hän on voinut olla tottunut puhumaan mielikuvia ruoskalla ja tikarilla, mutta hän ei näytä koskaan tappaneen ketään, paitsi ehkä sodassa, johon hän oli nuorena miehenä ottanut osaa. Hän on saattanut haluta tappaa omana aikanaan.

Aikakauden laillisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen viitekehyksessä hänen oli pakko tukahduttaa kaikki tällaiset halut. Ihmisen oman elämän ja uran rajoitukset muodostavat jyrkän vastakohdan romaanin vapaudelle, jossa pelkkä abstraktio määrää tahdin. Saden julmuus on lopultakin vain kuvitteellista. Käsillä olevassa teoksessa tulen keskittymään Saden neljään pääteokseen eli niihin, joita kutsutaan hänen kielletyiksi romaaneikseen - Ne tekivät hänestä kuuluisan, eikä syyttä. Hänen enemmän tavanomaiset laajemmat teoksensa ja esseekokoelmansa ovat vähemmän tunnettuja kuin salaisemmat, "mustat" romaanit. Poikkeuksen muodostaa tietenkin Saden romaanitaidetta käsittelevä essee, Idée sur les romans, joka ansaitsee lulla huolellisesti luetuksi. Se väittää olevansa Saden suuren kirjallisen projektin erityispiirteiden selitysteos. Tämä esseekin on harhaanjohtava.

Sade antaa laskelmoidusti itsestään kuvan tavanomaisena kirjailijana, jonka päämäärät eivät ole sen paremmin yllättäviä kuin vallankumouksellisiakaan. Tässä yhteydessä hänen strategiansa muistuttaa hänen yrityksiään että häin olisi tärkeimpien salaisten teostensa kirjoittaja; hän laatii taidokkaita todisteita siitä, että hän ei mitenkään voi olla Justinen kaltaisen teoksen kirjoittaja. Sade kirjoittaa tyypillisesti petollisella tavalla: En koskaan, toistan, koskaan kuvaa rikosta muutoin kuin helvetin väreissä; haluan, että se nähdään alastomana, että sitä pelätään, että sitä vihataan, enkä tunne muuta tapaa kuin maalata se kaikessa kaameudessaan Hävetköön ne, jotka ympäröivät rikoksen ruusuin! Heidiin näkemyksensä eivät ole puhtaat, enkä tule koskaan tekemään samoin- Älkää siis syyttäkö minua romaanista Juustine\: en ole koskaan kirjoittanut yhtään sellaista teosta.