Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskiviikkoisin. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Saden kirjoittamasta tekstistä

Kirjoituksessaan Histoire de ma detention Sade käyttää kahta argumenttia osoittaakseen, ettei ole Justinen kirjoittaja. Ensinnäkin, hän väittää, että sellaisen teoksen kirjoittaminen Bastiljissa merkitsisi riskiä joutua takaisin vankilaan, eikä kenenkään voida olettaa tekevän tällaista itsetuhoista tekoa. Ja toiseksi, osoittaakseen, että hänen varovaisuuttaan koskeva ilmeinen olettamus on oikeutettu, hän väittää, että hänen muut kirjansa ja tarinansa, kuten esimerkiksi Aline et Valcour, ovat moraalisia. Tämä voi jopa pitää paikkansa; jos lukee niitä ilman mustien romaanien ja niiden antieettisen systematiikan herättämiä ennakko-odotuksia, voi yhtyä tähän näkemykseen. Tavanomaisemmissa teoksissa hyve osoittautuu voitollisemmaksi kuin pahe. Miksi, hän kysyy, hän kirjoittaisi jotakin niin häiritsevää ja vaarallista kuin Justine? — Tämä onkin hyvä kysymys.

Tässä hämäysyrityksessä on vielä yksi lisänäkökulma, joka on huomattava, nimittäin Saden selitys hänen teostensa psykologisista tavoitteista. Esseessä Idee sur les romaanissa hän sanoo, että romaani on mielen uskollinen peili, joten "romaanitaiteen harjoittajan tärkein tuntomerkki on ihmissydämen tuntemus." Tämä voidaan ymmärtää räikeänä valheena ja väittää, että Sade oli vain subversiivinen kirjailija, jonka romaaneiden kuvailema maailma oli hyvin epätodennäköinen. Toisaalta voidaan yhtä hyvin väittää, että tässä yhteydessä Sade oli rehellinen. Ehkäpä hän todella yrittää kuvata realistisia henkilöitä ja osoittaa, millainen ihmisluonto on häilyessään hyveen ja paheen välillä. Oma mielipiteeni on, että vaikka Sade oli subversiivinen kirjoittaja, hän kuvaa tiedostamatonta mieltä ja sen torjuntaa romaanin keinoin tavalla, joka on vakuuttava. 

Tulos ei muistuta mitään, minkä jo tunnemme tai jota olemme aiemmin ajatelleet. Tämä alue on omalaatuinen rykelmä kaikkea sitä tiedostamattoman Idin jätettä ja saastaa, joka pysyy koskemattomana niin kauan kuin mätänemisprosessin sallitaan jatkuvan, kadotakseen lopulta olemattomuuteen. Tällaisen mysteerin sijasta Sade antaa yleisönsä nähdä inhimillisen elämän sisäisen näkökulman. Kun tarkkaavaisuus käännetään sisäänpäin, nähdään jotakin sellaista, jota ei saisi nähdä. On mahdotonta sanoa, kieltääkö Sade varovaisuussyistä kirjoittaneensa jotkin teoksensa, ollessaan tietoinen laillisen syytteen alaisuuteen joutumisen riskistä, vai haluaako hän pelata pelinsä siten kuin sen on määrätty tapahtuvan — joko pitäen pahetta viettinä tai vedoten teoriaan perverssistä käyttäytymisestä. 

Ehkä kumpikin näistä tekijöistä on relevantti, koska sellaiset mallit ovat tyypillisiä paheen negatiivisuudelle ja moniselitteisyydelle. Perverssin teon tekemisen periaatteiden mukaan yritys kääntää ihmisten mielenkiinto pois pahasta on tehokkaampi tapa saada heidät kiinnostumaan pahan hyväksymisestä kuin mikään suora suositus. Tästä syystä ei olekaan niin outoa, että Sade, joka pitää kiinni säädyttömyydestään, kieltää kirjoittaneensa kielletyt teoksensa, kuten Justinen. Ensin hän ylpeilee paheellisuudellaan — ja sitten kieltää sen. Näin tekemällä hän on uskollinen omille teoreettisille periaatteilleen, niin vaikeaselkoisia kuin ne ovatkin. Tämä petollisuus ja moniselitteisyys voidaan tietysti selittää myös hänen rangaistusta kohtaan tuntemansa pelon avulla. Pelkoon olikin hyvät syyt. Hänet pidätettiin 1801 kustantajansa toimistossa ja vangittiin.

Kaikki tämä asianmukaisesti teostensa johdosta. Kirjoitukset ovat edelleenkin sensuroituja monessa maassa; Sadea ja hänen teoksiaan ympäröivän paternalismin oikeushistoriaa voidaan todellakin hyödyntää missä tahansa kulttuurista sortoa ja sensuuria koskevassa tutkimuksessa. Tarkastelemani mustat romaanit ovat lyhyempi Justine, La nouvelle Justine: Julieite, La philosophie dans 1e boudoir ja pitkä, suuri Les 120 journées de Sodome. Kaksi ensimmäistä romaania esittävät yhden tarinan kaksi eri puolta; ne seuraavat kumpikin kahden erilaisen naisen — ensimmäinen hyvä, toinen paha; ensimmäinen epäonninen ja onneton, toinen ei — melko samankaltaista elämänuraa. Yksin Juliette käsittää 1 200 sivua ja kuusi nidettä. Justine lisää useita niteitä tähän kaksoistarinaan. Muut teokset ovat suppeampia, mutta jopa lyhyin, La philosophie dans e boudoir, sisältää yli 200 sivua.

Niinpä pelkkä tekstin määrä, erityisesti ottaen huomioon, että Sade aloitti kirjoittamisensa vasta 42-vuotiaana vankilauransa alussa, on suunnaton. Kaiken lisäksi Saden poika, "tämä surkea, ahne olento", poltti kaikki isänsä muistikirjat ja käsikirjoitukset poliisin avustamana vanhuksen kuoleman jälkeen. "Jumalainen markiisi" oli selvästikin hyvin työteliäs henkilö. Myös hänen romaaniensa sankarit ovat ankarasti uurastavia; heidän paheensa pakottavat heidät elämäntyyliin, joka muistuttaa enemmänkin modernin liikemiehen kuin klassisen aristokraatin elämää. Kuten nykyajan liikemiehet, hekin hankkivat raaka-aineita, muotoilevat ne uusiksi ja miellyttävämmiksi ja myyvät tuotteitaan kanssaihmisilleen; ratkaiseva ero onkin siinä, että Saden irstailijoiden raaka-aineina ovat ihmisen ruumis ja sielu.

Saden projekti edellyttää, että myös lukija on tehokkaasti työskentelevä yksilö — määrätietoinen, riippumaton, jopa hyveellinen. Varmasti ainoastaan ne, jotka ovat vähiten haavoittuvia hänen retoriikkansa suhteen, voivat lukea Sadensa läpi; mutta hän tarjoaa kenelle tahansa melkoisen haasteen tyylinsä erityisen luonteen vuoksi. Ehkäpä moraalinen vaara uhkaakin siten, että luetaan vain osa kokonaisuudesta. Syntyy väärä kuva. Jaan markiisin oppirakennelman viiteen eri tasoon. Ensinnäkin, huomaamme hänen töissään yhteiskuntasopimusteorian irvikuvan, yhdistettynä ajatukseen luonnontilasta ja utooppisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Voimme myös arvostaa elitismiä ja anarkismia koskevaa keskustelua, joka tarkastelee yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja riistoa. 

Saden oman syllogismin mukaan siviIisaatio on osa luonnontilaa siihen sisältyvän luontaisen väkivallan takia; sivistynyt maailmamme on jo paha ja yhteiskunta epäoikeudenmukainen; ihmisen tulisi siis tehdä tämä itselleen selväksi ja oppia, miten sen suomista mahdollisuuksista voisi nauttia. Sivilisaation lopullinen päämäärä on luoda sosiaalinen konteksti, joka sopii vahvemman suorittamaan ja heikompaan kohdistuvaan julmaan riistoon. Yhteiskuntasopimus kiteytyy välineeksi, joka tekee ymmärrettäväksi törkeän tarinan (chronicue scandaleuse), eli hyväksi selitykseksi asioiden ja tapahtumien paheellisesta järjestyksestä. Toiseksi löydetään psykologinen selitysmalli henkilöstä, joka etsii nautintoa, tai oikeastaan vain kiihotusta, ja jonka motivaation selittää tämä etsintä. 

Valaistunut sadelainen sankari on henkilö, joka kaipaa äärimmäistä mielihyvää, vaikka se olisikin hyvin lyhytkestoista. Mielihyvä ymmärretään epikurolaisen mallin vastakohdaksi. Tuloksena seuraava hedonismi on myös hyödyn maksimointiin tähtäävän utilitarismin pilakuva. Sade kieltää sellaisen maksimoinnin ideologian, jonka mukaan agentti on järkevä egoisti, joka inhoaa kaikkia järjettömiä riskejä. Päinvastoin, sadelainen agentti haluaa kaiken heti — seurauksista piittaamatta. Tällainen mielihyvä liitetään harkittuun julmuuteen, perverssiin seksuaalisuuteen ja halun purkautumiseen. Tällaisen merkillisen psykologisen teorian selittäminen vaatii ilmeisesti vakavaa ponnistusta. Voidaanko tätä teoriaa kutsua hedonistiseksi? Kolmanneksi, Saden metafysiikan mukaan luonto on nähtävä kuoleman ja tuhoutumisen alkuperäisenä prinsiippinä. 

Hän tarkastelee luontoa klassisena atomistisena mallina, jonka mukaan maailmankaikkeus on energialla ja conatuksclla ladatuilla kappaleilla täytetty jättimäinen kurimus. Luonnon todellisuus on vain atomien tai kappaleitten toisiinsa törmäämistä, ja tämän perusteella Sade väittää, että siinä ei jää sijaa minkäänlaisille transsert dentaalisille arvoille. Hän on ateisti. Tästä seuraa naturalistinen etiikan vastaisuus. Silti hän ajattelee, että luonnon periaatteesta voidaan johtaa käyttäytymistä ohjaava laki, joka puolestaan ohjaa todellista tiedettä arvostamaan kykeneviä sankareita. Luonnon tärkeimmät lainalaisuudet viittaavat kohti tuhoutumista eli joukkoa väkivaltaisia yhteentörmäyksiä, jotka puolestaan kytketään yhteen mielihyväpsykologian kanssa tyhjyyteen raukenevien seksienergian purkautumiskokemusten keinoin. 

Murha on intohimo, jonka Sade haluaa tässä asiayhteydessä oikeuttaa. Hän väittää, että ristiriitatilanteet ärsyttävät ja kiihottavat mieltä. Metafysiikka on tärkeä osa Saden filosofiaa yksinkertaisesti siksi että se selittää hänen mielihyväpsykologiaansa ja johtaa meidät pimeyden ytimeen — itse pahaan. Naturalistinen etiikka on joka tapauksessa vain väliaikainen taso. Neljänneksi, Sadelle ominainen etiikka on inversion alue, jossa tavanomainen hyve kääntyy paheeksi ja päinvastoin. Tähän ristiriitaan voidaan tarjota kahtakin erilaista tulkintaa. Ensimmäisen mukaan sekä yhteisö että yksilön rooli siinä ovat sellaiset, että hyve ei yksinkertaisesti kannata — kun taas pahe puolestaan kannattaa. Aristoteelisittain sanoen, hyve on minkä tahansa haluavalta näyttävän hyödykkeen niukkuuden ja ylitarjonnan välinen keskiarvo. 

Kun ihminen on niin sanoaksemme liian hyveellinen, ympäristö yhdistää häneen piirteitä, jotka eivät näyttãydy suorastaan paheellisina, mulla kylläkin haitallisina persoonallisuuden häiriöinä. Toisaalla myös riittämätön hyveellisyyden tai sen virheellinen tuonne on sekin vaaraksi. Mulla kukapa ei häilähtelisi puolelta loiselle? Sadelle hyveellisyyden kultainen keskitie on niin kapea, että kukaan ei koskaan mahdu kulkemaan sitä pitkin, ja merkittävä osa Saden kirjoittamasta tekstistä on osoitetulla teesin tukemiseen toisen tulkinnan mukaan kaikki kulttuurit tukevat erilaisia ja keskenään taistelevia arvoja. Tämä relativismi voidaan osoittaa toteen hyödyntämällä vertailevan antropologian menetelmiä; tukeakseen mielipiteitään Sade empiiristä aineistoa häkellyttävällä tavalla. 

Hän yritti luonnostella roistojen ihanneyhteiskunnan, jossa on olemassa mahdollisuus palata etiikasta yhteiskuntasopimuksen irvikuvaan. Kertomus kiertyy takaisin alkupisteeseensä, ja irvikuva tarjoaa sisällön myöhemmin seuraavalle filosofisille tasoille Saden todellinen ongelma ei ole hänen etiikkansa pintatasolIa. Kuten tulen viittaamaan, ongelma on, että kiellettyään kaikki pysyvät arvot — väkivaltaista mielihyvää lukuun olematta — Saden täytyy kuitenkin postuloida jonkinlaisten objektiivisten arvojen olemassaolo ja pätevyys. Todella paheellinen ihminen haluaa suorittaa rikoksen, ja mikään ei kiihota häntä enempää kuin ilkeys. Mutta: voidakseen tehdä rikoksen, hänen täytyy ensin määritellä rikos, ja jotta riko ylipäätään voisi olla olemassa, täytyy olla olemassa myös lakeja ja arvoja.

Rikollinen, paheellinen ihminen rikkoo sekä luonnollista että säädettyjä lakeja. Tästä syystä pahe loogisesti edellyttää myös hyveen olemassaolon. En usko, että Sade tyytyy pelkästään kapinoimaan inhoamiensa ihmisten antamia subjektiivisia tuomioita vastaan. Hän ei myöskään olisi kiinnostunut vain epäsuotuisten seurausten tuottamisesta; ne pyrkivät ilmenemään itse sadelaisen agentin kannalta joko tuntemattomina tai irrelevantteina. Hänen täytyy murtaa omat todelliset arvonsa ja tuhota vallalla olevat uskonnolliset ja moraaliset lait. Tuhoava luonto hänet tekemään näin, ja voidakseen nauttia siitä hänellä täytyy olla jotakin, mitä tuhota eli hyveellisyys. Näin ollen täytyy olla olemassa kaksi aitoa, keskenään ristiriidassa olevaa arvojoukkoa: yhtäällä ne arvot, joita vastaan yksilö rikkoo, ja toisaalta ne, joiden toteuttamiseen hän pyrkii. Miten tämä on mahdollista? 

— Kas tässä ongelma, johon törmäämme yrittäessämme ymmärtää pahuuden ja tahdon paheellisuuden luonnetta. Voidaksemme vastata siihen meidän on käännyttävä Saden tyylin idean puoleen, tyylin, jonka avulla hän yrittää yhdistää kahden keskenään yhteensopimattoman moraaliteorian näkökulmat. Viides ja viimeinen Saden luoma taso on tyyli eli se, mitä voidaan kutsua estetiikakseen. Tekstin funktiona ei ole pelkästãân loimia pornografisena kertomuksena, skandaalimaisena romaanina tai sekavana filosofisena tutkielmana, vaan myös kidutuksen välineenä, jolla Sade kurillaan lukijaansa- Tyyli on muotoiltu sellaiseksi, se oikeuttaa viestinsä kuulijoissaan herättämillään vaikutusten katilla. Ensin lukijassa herää utelias viehätys ja seksuaalinen kiihotus, multa onnistuessaan pyrkimyksissään Sade lopuksi korvaa nämä tuntemukset inholla ja aggressiolla. 

Tyylin tarkoituksena on toimia itseään vahvistavana pragmaattisena teoriana tai välineenä, jonka vaikutus ulottuu kertojasta viattomaan lukijaan asti. Vaikutus kattaa erilaisia tyylikeinoja, kuten toiston, metaforan ja tekstin rakenteellisen pilkkomisen. Minkä tahansa tulkintayrityksen, joka pyrkii Saden arvoituksellisen projektin ratkaisemiseen, täytyy hyödyntää tätä kauhun ja inhon asiantuntemusta. Pahuudesta kertova teksti voi itsessään olla pahuuden välikappale, ja voi tästä syystä tarjota hyvän välineen pahuuden tarkastelemiselle. Oma lähestymistapani hyödyntää Saden näkemystä pahuudesta. En tule koskettelemaan kovia tosiasioita, koska Saden kertomukset tuskin tarjoavat kovin todennäköistä kuvaa maailman menosta. Hänen romaaneissaan kaikki on epätodellista. Jumalainen markiisi on tässäkin mielessä subversiivinen kirjailija.

Sade itse ei osoita minkäänlaista tahdon heikkoutta, itsepetosta, moraalista välinpitämättömyyttä tai edes erehtyväisyyttä. Hän tähtää subjektiiviseen mielihyvään ja objektiiviseen vahingoittamiseen; metodina on täydellinen itsensä tunteminen eli itsetajunta. Hän todella välittää arvostamistaan vasta-arvoista, ja on valmis kärsimään vankeusrangaistuksen ja minkä tahansa sensuurin vain viihdyttääkseen lukijoitaan. Juuri tästä syystä hän on jumalainen. Hän on pahuuden elävä huutomerkki siten, että hän pyrkii sabotoimaan mitä tahansa sellaista näkemystä, jota Hannah Arendt tapasi kutsua "pahan arkipäiväisyydeksi". Lukemattomien — esimerkiksi natsien suorittamien hirmutöiden — avuttomien uhrien äärimmäisenä turvana on ollut julmuuden typistäminen pieneksi, harmaaksi, kyllästyttäväksi ja jopa tunnistamattomaksi esineeksi. 

Sellaisena pahuudelta kuitenkin puuttuu itseisarvon lisäksi myös arvo jonkun muun kannalta tarkasteltuna; se on kykenemätön palkitsemaan edes omia agenttejaan. Tästä näkökulmasta katsottuna jopa pahinkin julmuus olisi vain agentin oman erehdyksen ja psykologisen heikkouden ilmentymää. Saden projektin tarkoitus on taistella tällaista näkemystä vastaan. Hän kuvailee paheellisuuden voimakkaana ja aitona ilmiönä, joka lupaa suurta kunniaa ja mainetta sekä tarjoaa kaikki mahdollisuudet nautintoon, luovuuteen ja tyydytykseen. On varmasti totta, että yritys rikkoa kaikki normit liittyy jotenkin yksilön vapauteen ja luovuuteen. Toisaalta se kuitenkin liitetään pääasiassa subversiiviseen toimintaan. Paheellisuudesta tulee aivan omanlaatuisensa ongelma, kun sitä tarkastellaan arkipäivän rajoitusten ulkopuolella.

Pahuuden arkipäiväisyyden ajatus on uusi yritys väittää, että pahuudella ei ole arvoa; pahuus ei herätä tautologiaa, jonka mukaan paha tuomittaisiin pahaksi siitä syystä, että se on luontaisesti ei-haluttavaa tai pahaa sellaisenaan. Päinvastoin, syyte arkipäiväisyydestä asettaa pahuuden luonteen esteettiseen ja emotionaaliseen valaistukseen, joka luo mielikuvan, että asiasta on sanottu jotain informatiivista. Päädytään siihen, että pahuus tuomitaan, vaikka sille on ominaista arkipäiväisyys. Tämä on kaikissa tapauksissa negatiivinen piirre, mutta sellainen, jota ei yleensä liitetä pahuuden luonteen kuvaamisen kaltaisiin asioihin. Saden omassa estetiikassa, jossa hän kuvailee paheellisuutta uusin termein — termein, joiden tarkoituksena on ilmentää pahuuden loisto ja suuruus — esiintyy suunnilleen samantapainen strategia, vaikka lopputulos on päinvastainen.

Sade itse saattaisi myöntää, että pahuus on arkipäiväistä, mutta vain sellainen pahuus, joka esiintyy valtion harjoittamassa "virallisessa" väkivallassa (on tietysti totta, että valtio kuitenkin tarjoaa useimmat ja tutuimmat esimerkit julmuuden harjoittamisesta). Tällaisen virallisen väkivallan suositeltava piirre on sen oletettu persoonattomuus; julmuus on vain byrokraattisen valvonnan väline lukemattomien muiden yhtä persoonattomien välineiden joukossa. Koska rationaalinen byrokratia on työkalu jota täytyy käyttää formaalisten sääntöjen mukaan, täytyy mikä tahansa sen tuottamien vaikutusten synnyttämä persoonallinen nautinto luokitella koneiston toimintahäiriöksi. Saden vastaveto on ilmeinen, nimittäin, kuten hän sanoo, julmuudesta pitäisi nauttia. 

Hänelle pahuuden arkipäiväisyys merkitsisi sitä, että kaikki pahuus, mihin ei liity nautintoa, onkin todella ikävystyttävää. Vastakohtana julkisen väkivallan arkipäiväisyydelle Sade privatisoi väkivallan yksilön henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi. Jopa valtion julmuus voisi hänen mukaansa olla nautittavaa, jos se onnistuisi luomaan sellaisen epäoikeudenmukaisen vallanjakojärjestelmän, joka mahdollistaisi ihmisen omien päämäärien toteutumisen. Hän näyttää sanovan, että pahuudelta pitäisi riistää sen arkipäiväinen luonne. Hänen kanssaan purjehditaan siis todella tuntemattomilla vesillä. Filosofit ovat tuskin kyenneet todistamaan, että paheen loisto olisi mahdottomuus kaikissa julmuuden konteksteissa. 

Sade väittää loistoa mahdolliseksi; hän tekee sen kertomalla tarinan solipsistisesta mielestä, joka kääntää tarkkaavaisuutensa sisällään olevaan libidinaaliseen maailmaan ja huomaa, että näyttämö on täynnä kauhua, väkivaltaa ja itsekästä mielihyvää. Tässä mielessä hänen tarinansa Idistä jää puhtaasti henkilökohtaisen ja yksityisen nautinnon asteelle, joka on kaikkien normien ja arvojen ulkopuolella. Tällainen solipsismi, jossa me liikumme oman mielemme yksityisyydessä nähden sen sisältäpäin, on Sade-tutkimukseni teema. — Menkäämme hieman asioiden edelle ja katsokaamme, miten kertoja itse luonnostelee erästä irstailevaa sankariaan Herttua de Blangisia ja hänen elämäänsä kuvataan seuraavasti:

"Luonteeltaan vilpillinen, kova, käskevä, säälimätön, itsekäs, yhtä tuhlaileva nautinnoilleen kuin saita olemaan hyödyksi, valehtelija, herkkusuu, juoppo, pelkuri, sodomiitti, sukurutsainen, murhaaja, tuhopolttaja, varas, ei ainoatakaan hyvettä korvaamassa niin monia paheita. Mitä sanoinkaan? Hän ei koskaan edes uneksinut yhdestäkään hyveestä, vaan ne olivat kaikki hänelle kauhistus ja hänen kuultiin usein sanovan, että ollakseen todella onnellinen tässä maailmassa ihmisen ei täytynyt ainoastaan antautua kaikille paheil1e, vaan hän ei saanut sallia itselleen koskaan hyvettä eikä kysymys ollut vain Siitä, että oli aina tehtävä pahaa, vaan myös siitä, ettei saanut koskaan tehdä hyvää."