Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskiviikkoisin. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Luonto ja tyhjyys

"Mielihyvä on, niin sanoakseni, luonnon kosto"; siksi mielihyvää ei voi ymmärtää ilman luontoa, 1 Mielihyvä on Saden teoriassa hyvin monimutkainen ilmiö, ja olemme jo nähneet, miten tärkeä se on yrittäessämme ymmärtää perverssiä motivaatiota. On kuitenkin liioiteltua väittää, että mielihyvää koskevassa teoriassa riittäisi pelkkä viittaus luontoon; mielihyvä on aistillisten, älyllisten ja seksuaalisten näyttämöjen muodostama sykli, jonka keskipiste on keinotekoinen ja siten riippumaton luonnosta. Kuitenkin perverssi motivaatio on aluksi vain reaktiota luonnolliseen kiihotukseen, ja sen täytyy palata takaisin luontoon orgasmin ja siihen liittyvän purkautumisen kautta. Ensi näkemältä Sade näyttää haluavan olla naturalistinen ja ateistinen filosofi. 

Hänen romaaniensa irstailevat sankarit käyvät keskenään pitkiä metafyysisiä keskusteluja. Kertoessaan elämästään he painottavat filosofian teknisiä ja akateemisia puolia; he olisivat olleet loogisia positivisteja, jos he olisivat eläneet 20. vuosisadalla. Sadelainen "tiede" saa etiikan näyttämään luetteloita järjettömiä käskyjä tai retorisia temppuja, kuten suostuttelevia määritelmiä ja äänekkäitä julistuksia. Universaalinen kaaos, kuolema ja hävitys sekä sokea hedelmällisyys ovat tällaista verbaalista käyttäytymistä johtavia luonnon prinsiippejä. Kummastakin näkökulmasta tarkasteltuna luonto on erilaisten voimien kurimus, jossa ei ilmene sen paremmin mitään luonnollisia lakeja kuin hyväntahtoisen yliluonnollisen mielen vaikutustakaan. 

Yhteiskunnassa vallitseva epäoikeudenmukaisuus sekä kokemus ylipäätään osoittavat, että kaikki johtaa tuhoutumiseen ja jälleensyntymiseen muodossa tai toisessa. Kaaos ja kuolema edellyttävät myös jälleensyntymistä; luonto on yhtä lailla sekä pahantahtoinen että tuottelias, Luova puoli on sattumanvarainen. Miljoonat ihmiset kuolevat ja vielä useammat syntyvät. Saden luonto on tuhoava voima, jonka vaikutus tarjoaa puitteet inhimilliselle toiminnalle ja sen kausaalisille seurauksille. Metafyysisestä näkökulmasta tarkasteltuna luonto ei ole sama kuin staattinen ulkomaailma vaan dynaamisen voiman prinsiippi, conatus, aivan kuin jokin elävä olio. Sillä näyttää olevan jopa oma tahto. Tästä syystä Saden ei voida ymmärtää puhuvan kuolleesta aineesta.

Luonto ilmenee teleologisena prinsiippinä ja ylipäätään pyrkimyksenä johonkin. Saden näkemys on kuitenkin erilainen kuin Tuomas Akvinolaisen, jonka mukaan lait edustavat jonkinlaisia käskeviä tosiasioita tai universaalisesti päteviä, kaikkia sitovia ja oikean järjen mukaisia normeja. Saden luonnolla ei ole arvoja vaan se tuhoaa kaiken. Tämän tuhoutumisen tai entropian lain (jos sellainen negatiivinen normi ylipäätään on olemassa) tulisi johtaa kypsän ihmisen itsetuhoon. Itsemurha on normi, joka on helppo pitää, ja sen sisältö on hyvin triviaali. tapa itsesi, koska kuolema ja tuhoutuminen vaanivat kaikkialla. Mutta Sade ei voi tarkoittaa tällaista. Tulemme tarkastelemaan luonnon tuhoavaa periaatetta ja siitä johtuvaa luonnontilaa. 

Luonto tuhoaa kaiken ja luo täten tyhjyyden; tätä tietä ei kuitenkaan ole helppo seurata. Rauniot, kuten itse termikin kertoo, ovat sotkuiset. Vaikka luonnon periaatteen käyttö johdatteleekin meidät Saden etiikan ja estetiikan piiriin, voidaan sen metafyysisistä puolista kuitenkin väittää seuraavaa. Koska periaate edustaa kaaosta tai, kirjaimellisesti, entropiaa, ei sen omien päämäärien ristiriidattomuudelle jää sijaa. Sade ei väitä, että tämä periaate olisi tieteellinen luonnonlaki, joka ilmentäisi sellaisia antropomorfisia tarkoitusperiä ja arvoja, että niiden avulla voitaisiin tehdä ennusteita ja opastaa ihmistä. Sellaiset ennusteet olisivat oletettavastikin yhtä päteviä kaikkien ihmisten suhteen. 

Väittää jotakin tällaista merkitsee Saden teosten radikaalisuuden ja subversiivisuuden asteen väärin ymmärtämistä. Hän voi ajoittain esittää luonnon periaatteen ikään kuin tieteellisenä tuhoutumisen lakina. Tämä hypoteesi kuitenkin kumoutuu sen tosiasian valossa, että tällainen laki soveltuu vain joihinkin ihmisiin, mutta ei kaikkiin; tai, tarkemmin ilmaistuna, sen soveltaminen vaihtelee huomattavasti yksilöiden kesken heidän moraalisesta, älyllisestä ja yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen. Ihminen voi leikitellä tämän periaatteen kanssa Ja hyödyntää sitä omaksi edukseen. Paheellinen ihminen voi tuhota muita ja menestyä. Tällainen ihminen voi myös väittää, että luonnon periaate toimii hänen päätöstensä kautta ja hyödyntää tätä ajatusta. 

Jos taas asia on päinvastoin eli luonnon laki onkin universaalinen entropian eli vähitellen häviävän järjestyksen periaate, ei paheellinenkaan ihminen voi välttää sen otetta. Tämän lisäksi, jos se on ylivertainen moraaliperiaate, ihminen tuhoaisi myös itsensä. Saden oma subversiivinen logiikka kieltää kummankin johtopäätöksen. Jotkut ihmiset eivät tuhoudu, vaan tuhoamalla toisia he seuraavat luonnon lakia ja voivat rikkoakin sitä. Saden mukaan paheellisen ihmisen täytyy elämänsä aikana rikkoa kaikki lait ja periaatteet, ja tämä pätee myös luonnon lakiin — jos sellainen on olemassa. Jotkut Saden irstailijoista haluavat tuhota jopa itse luonnon. Kuten traagiset sankarit, hekin pyrkivät mahdottomaan. 

On helppoa myöntää, että kauhun teatteri saavuttaa kerronnallisella tasolla katastrofin mittasuhteet, mutta luonnon periaate saattaa vaatia, että sekä inhimillinen että keinotekoinen tuhotaan. Jos asia on näin, sankarien taistelu itsesäilytyksensä ja menestyksensä puolesta on ristiriidassa niiden normien kanssa, jotka voidaan johtaa luonnon periaatteesta. Juliette, paha ja vahva nainen, rakastaa rahaa ja yltäkylläistä elämää. Mutta: jos ihmisen velvollisuus on tuhota kaikki — miksi hän epäröi oman elämänsä suhteen? Tästä eksistentiaalisesta pulmasta on olemassa myös heikompi tulkinta. Se kieltää teleologisuuden olemassa: olon ja pitää elämää ja kuolemaa luonnon kannalta yhdentekevinä. 

Tämän mukaan ihmisen ei tulisi piitata siitä, mitä hän tekee, koska kaikki on kuitenkin merkityksetöntä. Tällaisen pessimistisen tulkinnan avulla on kuitenkin vaikea ymmärtää, mikä on sadelaisen mielihyvän lähde. Inhimillinen agentti joutuisi kohtaamaan mykän ja sokean vihollisen, jonka toimintaperiaatteita hän ei voi ymmärtää ja joka lupaisi pikemminkin pettymystä kuin nautintoa. — Tulen tarkastelemaan kumpaakin tulkintaa, vaikka johtopäätökseni onkin, että Sade edustaa jälkimmäistä. Luonnon jälkimmäiseen tulkintaan voidaan ehdottaa seuraavaa tarkennusta: luonnolliset lait ja luonnon aktiivisuuden periaate muodostavat myytin (tässä termi "luonto" merkitsee luonnon olemusta eli kaikkea, joka on todellista). 

Täten pääsemme eroon lakien merkitystä koskevasta kysymyksestä, joka muuten tarjoaisi ratkaisemattoman ongelman. Sade itse ei ryhdy mihinkään näennäistieteelliseen teorianmuodostukseen näiden asioiden suhteen vaan hän viittaa nimenomaan myyttiin tuhoavasta luonnosta. Kuten tarina, jonka merkitys on verhottu, myytti kattaa kaiken elämälle olennaisen. Tässä mielessä luonnon periaate on vihjaus siihen totuuteen, että maailma on kaoottinen. Toisin sanoen, tekojen (kausaaliset) seuraukset ovat kontrolloimattomia toisin kuin (intentionaaliset) tulokset, jotka edustavat keinotekoista yhteiskunnallisessa ympäristössä. Tässä luvussa pyrin selventämään Saden näkemystä. 

Saden luonto-käsitteen vertauskuvallinen tulkinta paljastaa sen perustan, jolle hänen filosofiansa rakentuu. Kaikki on sattumanvaraista: mistä tahansa ihminen nauttiikin, se on ikään kuin haaskalla käymistä tai erottelemattomasti kaiken sattumalta saatavilla olevan syömistä. Maailma on jättiläismäinen ruumis, jossa ihminen käy laitumella. Haaskaeläin on väsymätön vaeltaja, jolla ei ole varaa pysähtyä; hänellä ei ole siihen kykyä. Tästä syystä — painottaa Sade — kaikki, jota hän tuottaa tai syö, on jätettä, kuten uloste. Tällaiselta näyttää haaskaeläin ollessamme selvillä itse luonnon metafysiikasta. 

Tämä tutkimus johtaa meidät kuitenkin kohti mielihyvän psykologian toista likiarvoa — sen älyllistä muotoa — siten ymmärrettynä, että kyseessä on hyvitys neitseelliseen viattomuuteen ja hyveellisyyteen verhottuja uhreja kohtaan tuntemastamme luonnollisesta ikävystymisestä. Mielihyvä, joka on luonnon kosto, muunnetaan reaktioksi luontoa vastaan: sietämättömän kontrolloimaton aistillinen ärsytys suunnataan viattomiin uhreihin heille aiheutetun tuskan ja ahdistuksen muodossa. Syntyy kostaja. Mutta tämä edellyttää luonnollisen hallintaa. Tuloksena on taidokkaasti rakennettu keinotekoinen maailma. Kostajasta tuleekin äärimmillään yhteiskunnassa toimiva saalistaja, koska siellä hän voi saada saaliinsa kiinni. 

Inhimillinen kehitys kulkee siis haaskaeläimestä kostajan kautta kohti saalistajaa. Se johtaa paskasta murhan ja kidutuksen kautta kohti purkautumista. Koprofilia, nekrofilia ja olemattomuus kuvaavat ihmisen kosmisen kohtalon kolmea tasoa. Sadelainen luonnonkäsitys on ymmärrettävä karttana, joka näyttää ihmisen tien vulgaarista materialismista kohti helvettiä. Ulkopuoliset atomit ja voimat muuttuvat askel askeleelta myytiksi ihmisessä olevasta pahuudesta. D. H. Lawrence kuvailee täydellisesti sadelaista ihmisen taistelua luontoa vastaan ja hänen hullua viettiään tuhota kaikki mielekäs. 

Lawrencelaisessa tarussa Birkin, joka on ollut sairaana, on matkustellut Ranskassa. Masentunut Ursula kävelee yöllä lammelle, jonka pinnasta kuu heijastuu. Äkkiä Birkin ilmestyy paikalle, kuin deus ex machina, vasten naista symboloivan kirkkaan ja selväpiirteisen kuun kuvajaista. Mies ei kykene ymmärtämään havaitsemaansa tilannetta. "Ei tarvittaisi totuutta, jollei olisi valheita", hän sanoo. "Silloin ei tarvitsisi pitää kiinni sanoistaan." Tästä syystä hän haluaa hävittää edessään olevan valheen, yksinkertaisen, selväpiirteisen, kirkkaan naiseuden kuvan: 'Ja vieläkään Birkin ei ollut tyytyväinen. Hänen oli jatkettava kuin hulluuden riivaamana. Hän keräsi suuria kiviä ja paiskoi ne peräjälkeen kuun valkoisena hehkuvaan keskukseen.

Kunnes jäljellä ei ollut enää muuta kuin loiskuava ontto ääni ja kuohahtanut lammen pinta, kuuta ei enää näkynyt, vain muutama välkehtivä valonsirpale ajelehti siellä täällä pimeydessä päämäärättä ja tarkoituksetta, synkän sekasortoisesti kuin sattumanvaraisesti heittelehtivä mustavalkoinen kaleidoskooppi." Mikä on selkeää ja vilpitöntä, sitä ei voi muuttaa, mutta ei myöskään selittää. Birkin käyttäytyy kuin mielipuoli. Vimma vie hänet kuitenkin kielen tuolle puolen, kuten kidutuskin tekee, ja se tyydyttää häntä. Mutta kuu tulee aina takaisin: "Vääristynyt, ripsureunainen kuu värähteli taas veden pinnalla voimistuneena ja uudistuneena." Lawrence ehdottaa, että puhdas tunne, ilman kieltä ja totuutta, on kuin paratiisilintu.

Sellaista, jota ei koskaan voi pyydystää. Kuu voidaan särkeä, mutta se palaa takaisin tarkalleen sellaisena kuin se olikin. Mikään ei ole muuttunut, koska mitään ei ole muutettukaan; luonnon tapahtumat ovat ihmisen pahansuopuuden tuolla puolen. Ne ovat illusorisia heijastumia todellisuudesta, joka on paljon syvempi kuin mihin kokemuksen ja kielen tutkaimet yltävät. Samanaikaisesti ilmenee, että lawrencelaisessa vertauskuvassa luonnon myytti on naisen olemus. Sadelainen henkilö kohdistaa vimmansa asioihin, joita hän ei voi sen paremmin kontrolloida kuin loukatakaan. Tästä syystä Saden näennäismaterialistisella metafysiikalla ei ole muuta perustaa kuin sen dynaaminen voima, joka tuottaa mielivaltaisia kausaalisia seurauksia. 

Sen perusta on myös tiukasti uskonnonvastainen. Kristinuskon vastaisessa kapinassaan Sade unelmoi luonnon periaatteesta, joka toimisi kaiken kristillisen negaationa. Tässä haavemaailmassa ei ole jumalia ja luonto itse olisi panteistinen, mutta spinozisminvastainen pahuus. Saden luonto pyrkii omaksumaan itselleen palvotun objektin piirteitä ikään kuin Sade itse taistelisi häviöön tuomittua kamppailua tällaista antropomorfista ajatusta vastaan. Hän haluaa kuolleen luonnon, mutta myös luonnon voimat vaativat osakseen huomiota ja kunnioitusta. Sade ei oikeastaan koskaan onnistu horjuttamaan tällaista luonnon näennäisteleologista tulkintaa, yrittipä hän miten ankarasti tahansa. 

Yksinkertaisimman mahdollisen Sade-tulkinnan mukaan luonto on jotakin yksilön ulkopuolella olevaa. Näennäismaterialistina Sade olisi sitä mieltä, että luonto sellaisenaan on etäinen ja tuhoutumaton. Mutta sellainen tosiasia ei tarjoa hänelle minkäänlaista lohtua. Kaikki kuolee tehdäkseen mahdolliseksi jonkin muun syntymisen. Sielumme tuhoutuvat. Tämän yksinkertaisen tulkinnan mukaan vain aine ja voima ovat todellisia, ja siksi ne eivät voi tuhoutua: elämän ja kuoleman sokeiden voimien alaisena luonto vain muuttuu.  Luonto tuhoaa ja luo jatkuvasti.  Sadelaisen näkemyksen mukaan itse luominen on kaoottista, koska sitä ei voida sen paremmin kontrolloida kuin hyödyntääkään. Kaikki syntyvä edustaa arvoitusta ja jopa uhkaa.