Teksti Professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskiviikkoisin. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Perverssiyden määritelmä

Hyväksyessään ajatuksia, joita voidaan nimittää poelaiseksi perverssiyden määritelmäksi, Sade kääntää ylösalaisin optimistisen periaatteen siten, että tästä lähtien kaikki johtaakin pahoihin päämääriin. Romaaneissaan, joskaan ei aina omassa elämässään, hän hyödyntää täysillä arvorelativismia ja pitää maailmaa sellaisena, että vain paheellisuus on kannattavaa. poelainen perverssiyden määritelmä, jonka Edgar Allan Poe muotoilee esseessään Perverssiyden paholainen, voidaan lausua seuraavasti: perverssi ihminen tekee jotakin sellaista, mitä hänen ei pitäisi tehdä — juuri siitä syystä, että hänen ei pitäisi niin tehdä. 

Näin muotoiltuna määritelmä kuitenkin törmää arvojen objektiivisuuden ongelmaan, sillä Poen perverssiys (ja sen sadelainen paralleeli) edellyttää välttämättöminä ehtoina toteutumiselleen todellisia arvoja ja tietoa niistä. Sekä Paholaisen että Saden täytyy tietää, mitä heidän ei pitäisi tehdä, ja jotta tämä olisi mahdollista, heidän on tiedettävä, millaisia ovat ne arvot, joita he eivät saisi loukata. Poe aloittaa kritisoimalla muka tieteellisesti aristoteelista mielen teleologista ja funktionalistista käsitettä. 

Sen mukaan psyykkinen koneisto pyrkii saavuttamaan tiettyjä sisäisiä ja luontaisia päämääriä sinänsä, tai toimimaan tietyllä hyvällä tavalla. Mieli on "musta laatikko", jonka sisältö voidaan päätellä niistä tuotteista, joiden tuottamiseksi se on suunniteltu. Tämän lisäksi nämä väitetyt tuotteet liitetään joihinkin päämääriin, jotka puolestaan voidaan johtaa holistisesta luonnon käsitteestä ja sen luojaa koskevasta tiedosta, Käsite on teleologinen; kaikki prosessit, jotka eivät palvele oikeita päämääriä, ovat poikkeavia, heikkoutta ja erehdystä. Tahdon heikkous eli akrasia näyttää selittävän paljon ihmisen mielettömyydestä. 

Mieli tähtää luonnollisesti hyvään, ja akrasia selittää, miksi kuitenkin tapahtuu jotakin muuta. Ihminen arvostaa terveyttä, mutta sortuu silti polttamaan tupakkaa. Hän on heikkotahtoinen eli akraattinen. Hänen arvoihin suuntautuva tahtonsa on vieraiden impulssien uhri. Tämä näkemys akrasian merkityksestä on Poen mukaan kuitenkin erheellinen. Empiiriset havainnot osoittavat, että ihmismielessä on piirteitä, joita ei voi ymmärtää pelkkänä heikkoutena tai erehdyksenä. Ihmisessä on hulluutta ja pahuutta.

Käsitys mielestä jonakin funktionalistisena ja teleologisena implikoi sillä olevan sisäisiä päämääriä, ja mikä tahansa poikkeaminen niistä on vain satunnaista. Kuitenkin, Poen omin sanoin, ei ole olemassa mitään "ihmisen ennalta käsitettyä kohtaloa". Päinvastoin, empiirinen tieteellinen havainto eli induktio osoittaa mielen toimivan sellaisten periaatteiden mukaan, joita ei voi ymmärtää funktionalistisesti. Ne eivät palvele järkeviä päämääriä. Niinpä mieli voidaan Poen mukaan nähdä myös itsetuhoisena koneena, jonka spontaanit prosessit eivät osoita mitään korkeampaa suunnittelua optimismin edellyttämällä tavalla.

Ne on siitä syystä luokiteltava pahoiksi. Asianmukainen asenne tällaisia päämääriä kohtaan on ehkä Poen oma sardoninen nauru. Tutkikaamme tällaisia perverssejä päämääriä. Voimme miltei kuulla Saden äänen, kun Poe kirjoittaa tärkeästä induktiivisesta havainnostaan seuraavasti: Induktio, a posteriori, olisi saanut frenologian myöntämään, että inhimillisen toiminnan synnynnäinen ja primitiivinen periaate on paradoksi, jota voimme osuvamman sanan puutteessa sanoa perverssiydeksi. Merkityksessä, jossa minä sitä käytän se on itse asiassa mobile ilman motiivia, motivoimaton motiivi. 

Sen ajamina me toimimme ilman käsitettävää päämäärää; tai jos tämä ymmärretään itsessään ristiriitaiseksi ilmaisuksi, voimme täsmentää väitettä sanomalla, että sen pakottamina me toimimme syystä, josta meidän ei pitäisi toimia. Teoriassa mikään peruste ei voisi olla perusteettomampi; mutta itse asiassa ei ole mitään sen vahvempaa perustetta. Tiettyjen ihmisten kohdalla tietyissä olosuhteissa se muodostuu ehdottoman vastustamattomaksi. Kuten tulemme näkemään, Sade käyttää samanlaista antiaristoteelista perverssiyden mallia kuin Poekin. Heidän filosofiansa voi siten kärsiä saman tyyppisestä heikkoudesta. 

Poen tapauksessa näyttäisi yllä olevan sitaatin termi "vastustamaton" viittaavan pelkkään akrasiaan, jota se ei kuitenkaan tässä yhteydessä mitenkään voi merkitä: akraattinen ihminen haluaa tehdä hyvää, mutta on kykenemätön vastustamaan jotakin vastakkaista viettiä. Poe väittää edelleen, että perverssiys merkitsee kaikenlaisten motiivien puuttumista, mutta myös tämä väite voidaan kyseenalaistaa. Todellisuudessa Poe haluaa korvata teleologisen päämäärän kausaalisesti vaikuttavan voiman käsitteellä, joka ajaa agenttia eteenpäin kohti omaa tuhoaan. 

Poen mukaan mikään motivoiva peruste, arvo tai päämäärä ei voi selittää tätä outoa mahdollisuutta. Millaisia esimerkkejä perverssistä motivaatiosta Poe antaa? Niitä on useitakin, joista ensimmäinen tarkastelee puhujan "vilpitöntä halua kiusata kuulijaa verukkeilla". Vaikka puhuja haluaa miellyttää ja kykeneekin siihen, hän antautuu kiusaukselle ärsyttää ja tulee itse sotkeutuneeksi tuhoisaan näytelmään. Puhuja toimii vastoin omia hyviä aikomuksiaan. Tämä ensimmäinen tapaus muistuttaa Aristoteleen tuttua tapausta tahdon heikkoudesta.

Poen toinen esimerkki koskee henkilöä, jonka pitäisi määräaikaan mennessä suorittaa jokin tärkeä tehtävä, mutta hän odottaa, kunnes on liian myöhäistä. Tässä tapauksessa voimme ajatella, että hän ei etukäteenkään ajatellut tehdä työtä ajoissa. Kiintymyksessään tuhoon hän vältti työn tekemistä alusta lähtien. Kolmas tapaus kuvaa vaaran aiheuttamaa jännitystä tilanteessa, jossa henkilön on pakko uhmata turvallisuusmääräyksiä — yksinkertaisesti siksi, että ne ovat olemassa. 

Neljäs ja viimeinen esimerkki on kertojan oma kohtalo, kun hän kirjoittaa kuolemaan tuomittujen sellistä saatuaan tuomion rikkaan sukulaisensa murhasta. Kirjoittaja kertoo, että hän yksinkertaisesti halusi järkyttää oman menestyksensä ja hyvinvointinsa pysyvää tilaa; hän tunnustaa juuri siksi, että hän haluaa tunnustaa. Poen määritelmä perverssiydestä vaatii, että "teemme niitä [pahoja tekoja] vain siksi, että meistä tuntuu, että meidän ei pitäisi tehdä niitä". 

Tämän tyyppinen väite, erityisesti sen motivationaalinen osa — koska meidän ei pitäisi — on analysoitava ja verrattava sitä akrasia-lähestymistapaan, jota se todella muistuttaa. Poe ei oikein saa lukijaansa vakuuttuneeksi, että hän on kuvannut uuden: antiaristoteelisen mentaalisen ilmiön. Poen pitäisi näyttää, että henkilökohtainen tuho on agentin paras valinta. Jos se ei ole, hänen esimerkkinsä kuvaavatkin vain akrasiaa siten ymmärrettynä, että agentti on valinnut toiseksi parhaan vaihtoehdon. 

Oletetaan esimerkiksi, että turvallisuus on henkilön tärkein huolenaihe, mutta siitä huolimatta hän hyppää kuiluun. Poen mukaan itse putoamisen täytyy olla paras valinta. Kiusaus olla hyppäämättä voidaan siten ymmärtää viitaten saavuttamattomaan turvallisuuden kaipuuseen, joka täytyy uhrata. Sen sijaan että syventyisimme tämän enempää asian tekniseen puoleen (ks. lisäluku), todettakoon vain, että poelainen perverssiyden määritelmä esiintyy monella muullakin kirjailijalla jo ennen Saden aikaa. Yhtenä esimerkkinä on Erasmuksen tunnettu esimerkki Kalan syömisestä. 

Siinä kalakauppias vastaa teurastajan huolestuttavaan väitteeseen, jonka mukaan uusi laki tulee sallimaan lihan syömisen ilman uskonnollisia rajoituksia. Kalakauppias väittää, odotetusti (mutta hieman yllättäen), että kun lihan syöminen tulee sallivaksi. tulee myös vähemmän suositun ruoan, kalan, kysyntä lisääntymään. Teurastaja Se, mitä kerron sinulle, on liian totta ollakseen leikkiä. Mutta kerro minulle, miten voit olla vakuuttunut siitä, että kauppasi lisääntyy tämän [uuden lain johdosta. Kalakauppias: Siksi, että ihmiset luonnostaan haluavat enemmän sitä, mikä on kielletty heiltä. 

Kun he ovat vapaita syömään lihaa, he tulevat syömään vähemmän sitä. Heillä ei tule olemaan suurempaa nautintoa kuin kalan syöminen: kuten ennenkin ohi asia, Niinpä olen iloinen, jos lihaa on lupa syödä. Toivoisin myös, että kala syöminen kiellettäisiin; silloin ihmiset haluaisivat sitä vieläkin enemmän. Teurastaja väittää myös, että "mitä tulee valintaan kahden asian välillä, joista toinen on parempi kuin toinen, me tavallisesti valitsemme huonomman". Kalakauppias on samaa mieltä: 

"Niin jos hän [pappi] kieltäytyy saarnaamasta sovitulla kellonlyömällä, hänet on julistettava kirkonkiroukseen; mutta jos hän on koronkiskuri, tai syyllistynyt kirkon virkain myyntiin, hän jää rangaistuksetta." Nämä esimerkit näyttävät pikemminkin tarkastelevan ristiriitaisia arvojärjestelmiä kuin valintoja, vaikka keskustelu alkaakin valinnan ongelmista. Mutta viesti on selvä: jotkin valinnat ovat perverssejä, ja ne arvot, joita ilmeisemmin ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä mieltä olemme jonkin asian todellisesta arvosta. Ihmiset arvostavat enemmän vaihtoehtoja, jotka eivät ole, kaikki seikat huomioon ottaen, täydellisiä.

Näissä Erasmuksen keskusteluissa näkyy sama perverssiyden ja akrasian välinen sekaannus kuin Poenkin tapauksessa. Yhtäältä Erasmus väittää, että minkä ihminen tietää itseltään kielletyksi, hän kokee haluttavammaksi kuin minkään muun — joka on perverssiä. Toisaalta hän sanoo, että pidämme toiseksi parasta vaihtoehtoa parempana kuin parasta — joka ei ole mitään muuta kuin akrasiaa eli tahdon heikkoutta. Ydinkysymys koskee itse perverssien arvojen määrittelemistä. 

Esittäkäämme seuraava motivaatiota koskeva teesi: paheellisuus kiinnostaa niitä perverttejä, jotka eivät kärsi akrasiasta, ja jotka myös tietävät, mitä ovat tekemässä. Etiikassa sadelainen problematiikka muotoutuisi siten seuraavaksi: miten ihminen voi allekirjoittaa poelaisen perverssiyden määritelmän luomatta samanaikaisesti itselleen uutta joukkoa henkilökohtaisia preferenssejä? Jos se on mahdotonta, hänen ns. vastapäämääränsä voivat olla täysin hyväksyttäviä, vaikka ne sattuvatkin ilmentämään uusia arvoja. 

Luonnollinen seuraus tästä on, että jos Sade edistää eettisiä arvoja voidakseen sitten rikkoa niitä vastaan, miten hän voi välttää akrasia-syvtteen eli sen, että hän valitsee itse parhaat arvot? Näin toimiva ihminen ei ole perverssi. Yhdistäen nämä tapaukset voimme kysyä, miten lujatahtoinen ihminen voi pysyä paheellisena eli pidättäytyä hyväksymästä arvojen joukkoa, joka on erilainen kuin alkuperäinen joukko, mutta joka siitä huolimatta on pysyvä kokoelma oletettuja arvoja. Jos ihminen ei kärsi akrasiasta, hän näyttää silloin vain erehtyvän. Sade itse ei tietenkään ole mikään eettinen uudistaja. 

Hän ei keksi uusia arvoja. Hän haluaa syrjäyttää optimismin ja edistää arvorelativismia. Miten hän voi saavuttaa päämääränsä? Hän tekee sen esittelemällä epikurolaisuuden vastaisen näkemyksen aggressiivisista ja alistuvista nautinnoista ja kieltämällä johtopäätöksen, että paheellisuus itse asiassa on arvo. Hän pyrkii sekaannukseen ja tyhjyyteen, ei arvoihin eikä päämääriin. Perverssiyden määritelmää on kovin hankala antaa, kuten olemme huomanneet. Palaamme aiheeseen myöhemmin.