Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskiviikkoisin. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Haaskaeläin

Teoksessa Juliette paavi on luonnon tärkein edustaja. Hän liittää yhteen luonnon — elävänä vastajumalana — ja Saden antikristillisen ateismin. Paavi palvoo väärää jumalaa, luontoa, kun oikea Jumala on jo kuollut. Tällä tavalla ateismi voidaan ymmärtää subversiivisena retorisena elementtinä. Kun Sade subversiivisuutta yleistäessään sekoittaa asioiden kieliopin, tulee jumalanpilkasta yksi hänen synneistään. Mutta itse jumalanpilkka ei aiheuta montakaan purkautumista; uskonto itsessään näyttää liian verbaaliselta. Myös teoria luonnosta saa ihmisen suhtautumaan negatiivisesti uskontoon. Joka tapauksessa, kun luonnon periaate kehittyy täydelliseksi metafyysiseksi ideaksi, se sisältää uskonnon sellaisena piirteenään, jonka filosofoiva ihminen torjuu. Jos kaiken täytyy mennä, koskee tämä myös uskontoa. Sade haluaa kuitenkin säilyttää jotakin uskonnollisesta tunteesta — pelon ja kunnioituksen —, joka nyt kohdistetaan hänen pahuuden käsitteeseensä. Tämän lisäksi uskonto sellaisenaan ei kokonaan häviä, koska sen totuus muutetaan nyt luonnoksi, .jota paavi palvoo. 

Tulemme näkemään, että paavi on loppujen lopuksi kykenemätön tulkitsemaan omaa uskontoaan. Hän kieltää Jumalan, mutta kääntyessään luonnon puoleen hän projisoi oman identiteettinsä elottomaan aineeseen huomaamatta, että se on kuollutta. Hän palvoo yhä omaa kuvaansa heijastavassa pinnassa ja näin menetellessään taistelee oman identiteettinsä menettämistä vastaan. Lopuksi hän parittelee Julietten kanssa alttarilla ikään kuin anteeksiantoa anoen. Luonto tekee ihmisestä levottoman haaskaeläimen siksi, että kaaoksella ei ole normatiivisia lakeja tai arvoja. Ja koska mielihyvä on transgressiota (joka edellyttää, että on jotakin, mitä rikkoa), luonnossa ei ole mielihyvääkään. Ellei ole mitään mitä kumota, ei myöskään ole mielihyvää. Tästä syystä ihmisen on alettava luoda keinotekoisia arvoja. Siihen asti hänen on tyydyttävä vain jätteeseen eli "vaahtoon" tai "usvaan", jota hän mahdollisesti löytää ja jonka tuhoaminen tuskin on kiinnostavaa. Tärkein näkökohta on, että sadelaisessa naturalismissa mikään ei ole kiellettyä. Hän mainitsee tämän useassa yhteydessä: "Se, mitä asiattomasti kutsumme pahuudeksi, ei itse asiassa ole lainkaan pahaa." Mutta siinä tapauksessa ei ole mielihyvääkään. Ainoa tehtävissä oleva asia on ottaa osaa luonnon elämään, joka merkitsee jätteeksi — ruumiiksi, kuolleeksi kuin lanta — muuttumista.

Kannattaa tarkastella mitä paavi kertoo Juliettelle luonnon periaatteesta heidän tavatessaan Vatikaanissa. Paavi, ylimmäinen haaskaeläin, on Sade itse. Vitsinä on se, että paavi riisuu yltään korkeimman uskonnollisen auktoriteetin viittansa. Virallinen rooli on naamio; paavi viettää arvoituksellista kaksoiselämää. Yhtäältä hän on väärän uskonnon pappi ja toisaalta hänen luontoa koskeva viestinsä on transgressiivinen, uhmaten kaikkea totuutta ja rehellisyyttä. Paavissa henkilöityy täydellisesti keinotekoinen olento. Paavin ja Julietten keskustelua käsittelevä selostus kattaa 30 sivua ja on laajin ja rikkain tätä aihepiiriä koskeva tarkastelu missään Saden teoksessa, vaikka perusteita on kosketeltu lukemattomissa muissakin kohdissa. Keskustelu ei ole analyyttinen tutkielma, jossa teleologiset ja kausaaliset aspektit, lait ja myytit tai aikomukset ja seuraukset pidettäisiin huolellisesti erillään toisistaan. Jo luonnon tarkastelu edellyttää huomattavasti tietoa perverssistä mielihyvästä ja purkauksellisesta elämästä, ja vaikka paavi yrittääkin saada Julietten vakuuttuneeksi jostakin, se ei ilmene tekstin pintatasolla. — Kuvailen seuraavassa heidän keskusteluaan yksityiskohtaisemmin, punnitsen sen merkitystä ja yritän ratkaista muutamia sen herättämiä ongelmia.

Aluksi paavi väittää, ettei voi koskaan "vetäytyä yöpuulle ilman veren tahrimia käsiä." Juliette kysyy naiivisti: "Mutta mistä sellainen hirviömäinen mieltymys syntyy?" Tähän paavi vastaa, harhaanjohtavasti, että se tulee "Luonnosta, lapseni, murha on yksi sen laeista", ikään kuin luonto olisi jonkinlainen moraalin vastaisten komentojen lähde. Täten mahtava metafyysinen kertomus alkaa kuin mikä tahansa pitkästyttävä luento pölyisessä luokkahuoneessa. Kuitenkin jo ensimmäisessä kappaleessa ilmenee räikeä ristiriita. Paavi esittää seuraavan teesin: Milloin tahansa Hän [luonto] tuntee tarvetta murhaan, hän herättää meissä kaipuun suorittaa se, ja tahtoen tai tahtomattamme me tottelemme Häntä. Seuraavaksi hän hyväksyy toisen teesinsä, joka on ensimmäisen kanssa yhteensopimaton: Olen valmis todistamaan sinulle, että ihminen on täysin riippumaton Hänestä. Kausaalisen riippuvuuden ja riippumattomuuden välinen ristiriita voidaan ratkaista joko väittämällä, että murhaaminen on luonnollinen intohimo tai että se on luonnon la ien noudattamista, jotka kuitenkaan eivät mitenkään määrää ihmisen valintoja. 

Toisin sanoen, ulkopuolelta tuleva luonnollinen taipumus ilmenee ilman kausaalista tai pakottavaa syytä ja siksi ihminen on "täysin riippumaton Hänestä?'. Tällä tavalla luonto varustaa ihmisen hänen luonteellaan, joka hobbesilaisessa mielessä oikeuttaa hänet tekemään mitä tahansa hän haluaa. Ihmisessä on luonnollinen taipumus oikean tunnistamiseen, ja luonto tappaa ja tuhoaa joka tapauksessa kaiken aikaa. Saden teeskentelemätön tulkinta paavista perustuu historiallisiin tosiasioihin, ja sellaisena sen viesti ei ole yllättävä. Hobbesin näkemys asettaa rajat, jotka Saden täytyy ylittää ollakseen paheellinen eikä vain hobbesilainen. Hobbesin asema suhteessa ihmisen riippumattomuuteen luonnosta muistuttaa paavin vastaavaa, mutta he tekevät tilanteesta erilaiset johtopäätökset. Hobbes sanoo: "Halut ja ihmisen muut intohimot eivät itsessään ole syntiä, eivät myöskään näistä intohimoista syntyvät teot, ennen kuin ihmiset tulevat tietoisiksi laista, joka kieltää heitä; jota he eivät voi tietää, ennen kuin se on säädetty; jota ei voida säätää, ennen kuin on saavutettu yksimielisyys siitä, kuka sen tekee. Sade: kieltäytyy nimeämästä lainsäätäjää. Tästä syystä luonto hallitsee ehdottomasti, antaen ihmisille heidän oikeutensa, mutta jättäen säätämättä heille vastaavat velvollisuudet. Saden mukaan kaikki on sallittua.

Malmesburyn hirviö Hobbes ilmaisee täydellisesti tämän seikan toistaessaan, että "Luonto on antanut jokaiselle _ oikeuden kaikkeen... Ja juuri tätä tarkoittaa yleinen sanonta, jonka mukaan luonto on antanut kaikille kaiken, josta voimme päätellä, että luonnontilassa hyöty on oikeuden kriteeri." Tällaisen näkemyksen valossa puhe perinteisestä luonnonoikeusteoriasta on pötypuhetta. Luonnosta ei voida löytää mitään normatiivisia periaatteita. Päinvastoin: luonnontilassa mikä tahansa, jota ihminen haluaa, on oikein ja hyvää; luonnolla ei ole sellaista normatiivista sisältöä, jota ihmisten säätämät lait ja konventionaaliset moraalikoodit eivät olisi projisioineet siihen. Kuolemaa Hobbes tietysti pelkää toisin kuin sadelainen henkilö, joka kieltäytyy kunnioittamasta edes tätä päätöksenteon äärimmäistä pakotetta. Vaikka Hobbes yrittääkin opettaa ihmisille moraalia, Sade ei tee niin. Mutta hän tarvitsee kuitenkin lisäargumentteja ylittääkseen hobbesilaisuuden. Paavin seuraava teesi kuuluu, että "mikään maallinen olento ei ole varta vasten Luonnon muovaama eikä mikään Hänen harkiten tekemänsä". Luonnon sanotaan olevan enimmilläänkin vain tuottelias eli kausaalisessa, ei teleologisessa, mielessä luova. Sillä ei ole tarkoitusta. 

Ihminen on epäjohdonmukainen pitäessään ihmisruumista arvokkaampana kuin lampaan ruhoa, vaikka "tyydyttääkseen ahnautensa hän paahtoi kokonaisen lampaan vartaassa tämän lempeän ja rauhallisen lampaan". Tietysti lammas sen paremmin kuin sen hyveetkään eivät merkitse paaville mitään. On järjetöntä ajatella, että ihminen on parempi kuin lammas, vaikka kumpikin olisi luotu; mutta itse asiassa kumpaakaan ei ole luotu, ja niinpä kumpikin on täydellisen arvoton. Sitten seuraa mahdollisesti harhaanjohtava kosminen kuvaelma: "Kaikki on Hänen lakiensa ja tekojensa tulosta...; muissa myriadeissa maailmoissa, joita avaruus on täynnä, on todennäköisesti hyvin erilaisia luontokappaleita." Tämä pitäisi ymmärtää viittauksena mielivaltaiseen tuottamiseen. Edellisen kaikki nämäkin ovat vailla arvoa; ne ovat kuin kemiallisten prosessien tuloksena syntyvä "vaahto" tai "usva", joka ilmaan. "Tämä höyry ei ole luotua, vaan jonkin tulosta", paavi, tehdäkseen jyrkän eron termien causa finalis ja efficiens välille, koska vain jälkimmäinen vallitsee luonnosLuonto on kaasujen muodostama kurimus, ja erilaiset maailovat erilaisten kaasujen muodostamia kurimuksia. Koska ei luo, sillä ei tästä syystä ole itseisarvoa.

Sitten seuraa "Saden Suuri Teoria". Totuus on: että Ihmisellä ei ole mitään suhdetta Luontoon eikä luonnolla ihmiseen; Luonto ei voi alistaa ihmistä minkään lain ihminen ei ole millään tavalla riippuvainen Luonnosta, kumpikaan ei toiselleen vastuussa, ne eivät voi vahingoittaa eivätkä auttaa toisiaan. Vahvan teesin mukaan ihminen on vain luonnollisten sattumanvarainen tulos, syitten, joita hän ei pysty muut Kausaaliset seuraukset ovat kumpaankin suuntaan kontrolloimattomia: ihminen ei voi kontrolloida luontoa mutta myöskään luonto ihmistä. Luonnolla ei ole suunnitelmia ihmissuhteen, ja luonnon lait eivät sido ihmistä ulkoapäin, ihminen on itse luonnollinen olento. Mitä tahansa ihminen tekeekin, hän tekee luonnonmukaisesti, ja luonnollisen olemuksensa mukaisesti myös hänen tekonsa ovat luonnollisia. ei aseta ihmiselle rajoja ja hänen tekonsa uhmaavat pakottamista. On varmaankin olemassa suunnitelmia ei voi toteuttaa, mutta Sade ei pidä niitä pakotteina, koska suunnitelmat ovat joka tapauksessa oikullisia eikä niillä ole ihmiselämässä mitään positiivista roolia. Luonto ei vastaa; maailmankaikkeus vaikenee. Ihminen on automaatti, joka on taipuvainen moraaliseen välinpitämättömyyteen. 

Tämä ei ehkä vielä ole täydellinen teon tekemisen teoria mutta kylläkin likiarvo siitä, mitä Sade ajattelee. Paavi näyttää välittömästi unohtavan kaiken sanomansa, koska esittäessään lisääntymistä koskevia ajatuksiaan hän väittää: Jos ihminen tuhoaa itsensä, hän tekee väärin — omissa silmissään. Mutta Luonto ei näe asiaa samalla tavalla. Hän näkee asian siten, että ihminen tekee väärin lisääntyessään, koska hän siten riistää Luonnolta kunnian uudesta ilmiöstä, sillä olennot ovat Hänen työnsä tuloksia. Jos luotujen olentojen ei ole sallittu lisääntyä itsestään, Hän voisi luoda uusia olioita ja nauttisi kyvystä, jonka harjoittamisen kyky on nyt lakannut. Tämä näyttää antropomorfiselta päättömyydeltä verrattuna hänen aiempaan teesiinsä, jossa hän väitti ihmisen olevan luonnosta riippumattoman. Paavi näyttää olettavan, että aito inhimillinen erehdys on mahdollista. Mutta kun hän jatkaa, että Iisääntymisemme on epäilemättä vahingollinen ilmiöille, johon Luonto on kykenevä", ymmärrämme mitä hän tarkoittaa. Ehkä hän haluaa sanoa, että ihmisen pyrkimystä ei tarvita tai että yritys korjata luonnollista prosessia johtaa vain illuusioon. 

Yritys toteuttaa omia suunnitelmiaan jonkin arvon mukaisesti jahtaa vain siihen, että syyllistytään erehdykseen ja itsepetokseen, Ainoat toteuttamiskelpoiset tarkoitusperät ovat niitä, jotka eivät joko tähtää mihinkään tai johtavat ristiriitaisuuteen, sekaannukseen, tuskaan ja tyhjyyteen. Tällaiset purkaukselliset päämäärät ovat luonnollisia. Perustava totuus on, että ihminen ja luonto ovat todellakin riippumattomia toisistaan, joten mitään tappamista kieltäviä lakeja tai velvollisuuksia lisääntymiseen ei voi olla olemassa. Luonto huolehtii niistä, ja jos se ei sitä tee, ei ihmislajin häviämisellä ole luonnolle mitään merkitystä — ei myöskään yksilölle joka on jo kuollut. Tätä syystä ihmisen ei tarvitse suhtautua vakavasti oletettuun velvollisuuteensa avioitua, lisääntyä ja huolehtia jälkeläisistään. Paavi viittaa jatkuvasti luonnon taipumukseen tuottaa uusia yksilöitä ja elämän muotoja. Tämä ei tietenkään ole luovuutta vaan sokeutta. Joka tapauksessa voidaan ajatella, että paavi ei pidä luontoa yksinomaan tuhoavana. Ehkäpä uudet elämän muodot edustavat toivoa ja paranemista. Valitettavasti vain sekä tuhoutuminen että lisääntyminen ovat kumpikin yhtä sokeita ja väkivaltaisia. Kumpikin prosessi on inhimillisten toiveitten ja suunnitelmien vastainen. 

Tärkeintä on se, että yksilöitten sokea lisääntyminen on osa sitä kurimusta, jossa osat revitään irti toisistaan ja hylätään. Kun jokin suuri jaetaan, on tuloksena pienten osien moninaisuus; koska siinä ei ilmene mitään logiikkaa tai merkitystä, sitä voidaan ironisesti kutsua luomiseksi. Ei ole suurtakaan eroa siinä, puhuuko paavi tuhoutumisesta vai jonkin uuden ilmaantumisesta, Paavin viesti on selkeä. Koska mikään ei häviä luonnosta lopullisesti, on luonto suurempi kuin ihminen, jonka on pakko vihata sekä luontoa että omaa haavoittuvaa olotilaansa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että hän kuvailee vasta ensimmäistä askelta kohti kokonaista filosofiaa, joten hänen lähtökohtansa on aivan liian yksinkertainen. Se, että ihminen ja luonto ovat täydellisesti toisistaan riippumattomia, on niin abstrakti idea, että sen varassa Saden etiikanvastainen oppijärjestelmä ei kanna niin pitkälle kuin hän itse haluaisi. Koska Sade ei voi saavuttaa ylipäätään mitään minkään suunnitelman mukaan, hän ei myöskään voi saavuttaa mielihyvää, paitsi sattumanvaraisesti tai itsepetoksen kautta. Jäljelle jää tämä kaksinkertainen ongelma: miten päästä eroon haaskalla käymisestä, ja miksi ei saa pettää itseään? Tästä syystä suurinta osaa saarnasta täytyy pitää tyhjänä retoriikkana.

Seuraavaksi paavi kehittelee alkeellisen naturalistisen etiikan, joka auttaa yleisöä ymmärtämään itsepetoksen ongelman. Tämä osoittautuu hyveellisyyden motiivin suoraksi vastakohdaksi. Mikä tahansa suunnitteleminen hyödyntää arvoja ja totuuksia, joka merkitsee sitä, että ihminen tähtää omaan hyväänsä. Mutta koska luonnossa ei ole mitään hyvää, on tuloksena itsepetos. Tämä puolestaan on pahaa, sillä siitä ei voi nauttia. Itseään pettävä ihminen ei ymmärrä omaa paheellisuuttaan. Hän on menettänyt tilaisuutensa, koska hän ei voi käyttää hyväkseen tapausta, jossa arvot, joita "me pidämme hyveinä, muuttuvat Hänen [Luonnonl kannaltaan katsottuina rikoksiksi". Samalla tavalla tappaminen, laiminlyöminen ja julmuus näyttävät hyveiltä, jos ne nähdään joinakin muina kuin ne todellisuudessa ovat. Tässä kohdassa jää tiepuoleen paavin yksinkertaisen teorian alue, jossa puolustetaan ihmisen ja luonnon välistä riippumattomuutta hobbesilaisen kaikkien-oikeus-kaikkeen-periaatteen mukaisesti. Ihminen ei vain tee vääriä tekoja, vaan hän on myös motivoitunut hyödyntämään tätä mahdollisuutta. Siitä, että kaikki teot ovat sallittuja ja juuri tästä syystä ihmisen kannalta yhdentekeviä, on pitkä askel teesiin, jonka mukaan luonnon polut viehättävät ja motivoivat ihmistä, Millainen on tämä motiivi? 

Jotenkin paavin etiikan pitäisi kyetä selittämään tämä teesi siten, että hyvettä on vältettävä; se on kuin pahe. Mutta koska pahetta pitäisi ylistää, kohtaammekin tässä vain jonkinlaisen moraalitutkielman irvikuvan, joka ei näytä tarjoavan mitään järjellisiä ohjeita. Arvot häviävät, koska normatiivinen kieli ja teoria ovat epävakaita. Hyve ja pahe lepattavat esiin ja häviävät ilmetessään samanaikaisesti jonakin samanlaisena ja erilaisena. Kuten Bataille olisi sanonut, ne ovat toistensa parodioita. Paavi sanoo, että "kaikki lait, joita me ihmiset olemme tehneet ... ovat välttämättä ristiriidassa kaikkien Hänen Luonnon] lakiensa kanssa". Tämä tarkoittaa, että murhan kriminalisoiminen ja avioitumisen ja lisääntymisen vaatiminen ovat vastoin luonnon periaatteita, jotka ovat pääasiassa tuhoavia ja vasta toissijaisesti luovia: "Ja ainoa syy tähän toinen toistaan seuraavien lisääntymisten äärettömyyteen on: jokainen mistä muodostuu ensimmäisten, tyhjentymisen tai tuhoutumisen prinsiippien toistamiseksi." Kaksi tärkeää sanaa tässä ovat "toistaminen" ja "tyhjentäminen", joilla on keskeinen rooli kautta koko sadelaisen estetiikan ja etiikan. Niiden epävakaisuus merkitsee elämän kiertokulkua ja lopulta sen tyhjyyttä.

Kuvaannollisessa, valistumattomassa mielessä luontoa voidaan myös kutsua pahansuovaksi. Tämä merkitsee sitä, että sen uhrit havaitsevat luonnon todella olevan kaoottisen prosessin, jolla ei ole minkäänlaista telosta. Sen energiat on valjastettu enemmänkin tuhoamisen eli sen oman sisällön negaation palvelemiseen kuin luomiseen. Paavi voi pitää tätä ateistisena ajatuksena siksi, että Jumalan oletetaan olevan luova voima, joka on kykenevä tuhoamaan oman luomuksensa. Luonto on erilainen: "Kaikkien elävien olentojen elämän periaate ei ole mikään muu kuin kuolema." Täten uskonnolliset etiikat ovat luonnottomia. Tämä argumentti etenee askeleittain kohti tuhoavan luonnon ja inhimillisen motivaation välistä yhdistämistä. Ensimmäinen askel toistaa luonnon seuraamisen idean: "Niinpä revi pois, hakkaa ja raasta, kiduta, murra, raunioita, teurasta, polta, jauha pölyksi, sulata ... Kun et voi miellyttää Häntä maailmanlaajuisen hävityksen hirvittävyydellä, miellytä Häntä ainakin paikallisella tuhoamisella, ja liitä surmatöihisi kaikki kuviteltavissa oleva iljettävyys ja kauhu, jolla voit osoittaa suostuvasi niiden lakien alaisuuteen, jotka Hän sinulle määrää." 

Tällä tavalla paavi väittää, että luonnollinen elämä on haluttavaa, ja selittää myös tärkeimmän syyn siihen, miksi kaikki tämä on totta: Rikoksen kauhistuttavuus miellyttää Luontoa, koska yksin tämän tekijän mukaan Hän säätelee sitä iloa, jonka me saamme jonkin rikoksen suorittamisesta. Mitä hirvittävämpi se on, sitä enemmän nautimme siitä; mitä pimeämpi, iljettävämpi se on, sitä enemmän se värisyttää meitä. Toinen askel seuraa: koska ihminen itse on rakennettu luonnon tuhoavan periaatteen mukaisesti, paavin viesti kertoo ihmisen sisäisestä elämästä eikä ulkopuolisesta luonnosta. Hänen psykologinen kielenkäyttönsä viittaa suoraan ihmisen motivaatioon. Ihminen on paha samassa mielessä kuin luonto on tuhoava ja siksi hän, kuten paavi sanoo, nauttii kaikista rikoksista. Hän väittää, että "ihmisen julmuus on yksinkertaisesti ilmaus hänen halustaan käyttää voimaansa". Tämä selitetään sanomalla, että "me olemme syntyneet palvelemaan sokeina työkaluina", joita ajaa eteenpäin vain kiihotuksen ja mielihyvän etsiminen. Ihminen on itse sekä luonnollinen olento että luonnon lakien motivoima. Ihminen ja luonto voivat normatiivisesti olla toisistaan riippumattomia, mutta ihmisen motivaatio juontaa alkunsa hänen omasta olemuksestaan.

Meidän ei pidä ottaa liian vakavasti tällaisia ajatuksia pahuudesta kaaoksen jäljittelemisenä tai ihmisen velkana luonnolle. Ehdotankin ratkaisua ongelmaan, miksi ihminen on paheellinen: siksi, että luonto on mielivaltainen ja tarkoitukseton prosessi, ja myös ihminen on luonnollinen olento. Mihin tahansa päämääriin ihminen pyrkiikin, niiden saavuttaminen riippuu tuurista ja on täten sattumanvaraista. Lisäksi nämä tekijät ovat perustavia ja sellaisia, että niiden vaikutusta ei voi välttää. Sitten ihminen huomaa, että etiikka ja sen hyveet ovat liian riskialttiita, jotta niiden varaan kannattaisi laskea mitään. Ne edustavat pelkkää itsepetosta ja akrasiaa ilman niitä kompensoivaa mielihyvää. Romaaneissaan Sade yrittää todistaa tämän todeksi osoittamalla, että hyveellisen toiminnan seuraukset ovat vahingollisia. Paheellisuus sen sijaan voi johtaa menestykseen, koska paheellinen ihminen on pikemminkin saalistaja kuin saalis. Saaliin roolin Sade torjuu jyrkästi. Tämä paljastaa kuvaelman konsekventialistisen puolen: paheen tulokset ovat optimaalisia, ja hyve on vaarallista. Perversseillä aikomuksilla on kuitenkin erilainen perusta. 

Ne tukeutuvat tietoiseen itsensä loukkaamisesta johtuvaan iloon eli ainoaan tapaan, jolla ihminen voi välttää luonnon otteen ja astua tyhjyyteen. Haaskaeläimestä tulee kostaja. Paavi päättää puheensa esittämällä empiirisiä esimerkkejä rikoksista historiallisissa ja varhaiskantaisissa yhteiskunnissa ja antamalla luonnon majesteettisen äänen puhua itse puolestaan. Ensimmäinen lause on hieno Mooseksen lain asuun puettu pila — erityisesti, jos se luetaan oikealla teatraalisella tavalla: Minun lakeihini on kirjoitettu, että te kaikki tuhoatte toisenne; ja oikea tapa onnistua siinä on, että te rajattomasti ja keskeytyksettä vahingoitatte lähimmäistänne. liman aiheuttaa se, että olen asettanut teihin mitä jyrkimmän taipumuksen rikokseen; näin siksi, että tahtoni on, että tekisitte itsenne onnellisiksi kenen tahansa kustannuksella ... Niinpä luo ja tuhoa miten haluat, nauttiaksesi; aurinko nousee huomenna kuten ennenkin. Vaikka ihminen onkin osa luontoa, ihminen ja luonto ovat kokonaan toisistaan riippumattomia. Jälleen kerran tarkastellaan luomisen ja tuhoamisen välistä vastakohtaisuutta ja havaitaan se merkityksettömäksi. Luonnollinen etiikka saa ihmisen epätoivon ja välinpitämättömyyden valtaan.

Murha ja seksuaalisuus ilman lisääntymistä ovat ainoat asiat, jotka ihmiselle jäävät. Täten luonto varmistaa, että ihminen välttää hyvettä, eikä se aseta tälle prosessille mitään pakotteita. Luonnon. asenne on välinpitämätön. Vaikka paras tapa kokea mielihyvää onkin tämän pelin pelaaminen, ihmisen ei pidä luulla, että se yksin muuttaisi mitään. Sadelaiset opettajat painottavat aina sitä, että koska luonto ei välitä siitä, mitä me teemme, ihmiset ovat yksin maailmassa ja henkilökohtaisia nautintojaan ahnehtivien lähimmäistensä armoilla. Tuloksena on molemminpuolinen julmuus. Miten Juliette voi pitää tällaisesta viestistä? Hän voi olla onnellinen siitä että hänen lähimmäisensä ovat hänen vihollisiaan, mutta miten hän voi rakastaa sitä, että hän itse joutuu julmuuden kohteeksi? Juliette tervehtii iloiten näitä tosiasioita henkilökohtaisen vapautumisensa nimissä, jatkaen samalla tutkimusmatkaansa kohti luvattua maata. Mielihyvän piirteet ovat kuitenkin puhtaasti negatiivisia, muodostuen sekä tappamisesta että tapetuksi tulemisesta.