Miksi suomalainen kirjallisuus ei ole maailmankirjallisuutta?

Teksti:

Harald Olausen

"On päästävä eroon turhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset."

-G.W.Sebald

Suomalaisen kirjallisuuden yksi suurista ja raskaista taakoista vapautta kiusaamassa ja mielikuvitusta kahlitsemasta on juuri kaikkea muuta, kuin mitä edellä tämän kirjoituksen motoksi ottamani G.W. Sebaldin ohjelmajulistus; vakavuus on ruumiin salaperäinen ryhti hengen puutosten kätkemiseksi. Maailmaan mahtuu liian paljon tylsää keskinkertaisuutta, jota meidän pitää sietää, ja liian vähän sielukasta nerokkuutta, josta pääsemme liian harvoin nauttimaan. Siinä maailman traagisuus. Suomikin kuuluu kulttuurimaana niihin pieniin mitättömiin kääpiöihin, jossa harvoin on saatu - jos oikein koskaan kunnolla - nauttia nerokkaiden taitelijoiden maailmanluokan kirjallisuudesta. Suomen takaperoisuutta kirjallisuusmaana kuvaa hyvin se valtava tosipohjaisiin muistelmiin perustuva tunnustuskirjallisuus, kirjailijaliiton suosima lähes historiallinen tunnustuksellisuus, mikä itseään kirjailijoiksi kirjailijaliiton samanmielisten hyväksynnällä kutsumat usein naispuoliset kympin aineenkirjoittajina itsensä terapioimisen aloittaneet sanataitelijat tekevät. Yksi tällainen on kotkalainen muutaman kirjan romanttisnostalgislässytyskirjan julkaissut entinen baariapulainen Irja Sinivaara. Toinen itse kirjailijaliiton puheenjohtajana toimiva Sirpa Kähkönen. Kyseessä on tätien kirjallinen maku, se periferinen ja kaavoihin kangistunut tylsyys, joka on ymmärrettävästikin kovin kaukana maailmankirjallisuudesta. Siinä yksi tärkein syy miksi suomalainen kirjallisuus ei ole, ja ilmeisesti ei koskaan tule olemaankaan, maailmankirjallisuutta. Typeryys, tylsyys, kopiointi ja hehkun vähäisyys. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Jo se, että lista on olemassa ja että se on pitkä, kertoo suomalaisen kirjallisuuden heikosta tasosta. Suomessa historia, muistelut ja kaunokirjallisuuden muotoon puetut itsesääliset sosiaalipornokirjat ovat valtavirtaa samoin kuin syvästi taaksepäin tuijottajat historiaa tarkasti kopioivat ja kuvittavat mukakirjat.

Mutta on Suomella onneksi yksi kirjasarja - ei siis suomalaisten kirjoittama, mutta suomeksi käännetty, jota kannattaa aina aika ajoi juhlistaa kirjan kerran itsessään, kuten Tammen keltainen kirjasto, josta on kirjoitettu myös kaksi kirjaa. Valitettavasti vain jäykän ja nuolevan kaanonin mukaan. Molemmista kirjoista puuttuu se raikas henki, jota kirjoittajat kuvaavat hengittäneensä sisään lukiessaan maailmankirjallisuuden parhaimpien suomennettuja kirjoja. Ensimmäisenä Hannu Harjun toimittama "Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta" (Tammi 2004) sekä melkein heti perään Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin& Päivi Koiviston toimittama "Keltaiset esseet - keltainen kirjasto tutkijoiden silmin" (Tammi 2016). Ensimmäisessä kirjassa "Ääntä ja vimmaa" kirjailijat ja kääntäjät kirjoittavat heihin lähtemättömän vaikutuksen tehneistä kirjasarjan kirjailijoista. ja millaisia kirjailijoita? Hyvin keskinkertaisia, jotkut eivät lainkaan kirjailijoita, kuten Leena Lehtonen tai Matti Mäkelä, jotka kuitenkin esiintyivät mielellään kirjailijoina, mutta ovat (Mäkelä oli keulainen maalaisjuoppo, joka kuoli viinaan muutama vuosi sitten jossain Möhkössä Pohjois-Karjalassa) pohjimmiltaan kirjallisuudentutkijoita (sama kaavahan on ollut runoudesta, josta kirjoitan ensi viikolla; helsinkiläiset yliopiston kirjallisuudenopiskelijat pitivät suomalaisesta runoudesta huolta lähes viisikymmentä vuotta; kerron miten temppu tehtiin ja miten siinä onnistuttiin) ja ovat tietenkin olleet ja Lehtolainen ovat, pitkäaikaisia ja arvostettuja Suomen kirjailijaliiton jäseniä, koska kirjailijaliitto koostuu heidän tasoisistaan kirjailijoista - ei siis lähellekään taaskaan maailmankirjallisuutta. Leena Lehtonen on kirjoittanut ahkerasti jo koulutytöstä lähtien.

Tätä taustaa vastaan on kamala huomata, ettei hän siitä huolimatta osaa kirjoittaa muuta kuin valmiin äidinkielen ainesapluunan mukaan turvallisen tuttua tylsyyttä ja tietenkin vielä tylsempiä dekkareita, joissa espoolainen naispoliisi maria kallio on visaisten kysymysten edessä siinä pullanpaistamisen ja pillunpesun välillä ennen kuin katsoo mtv3:sen uutisiksi naamioidut iltamainokset. Matti Mäkelä, jota Jari Tervo vertasi aikoinaan Ilta-Sanomissa paskaan, tosin pyydelleen samalla paskalta anteeksi loukkaustaan, on syyllinen siihen, että salakuljetti Irja Sinivaaran liiton jäseneksi kahden ohuen ja kirjallisilta ansioiltaan kyseenalaisen opuksen jälkeen. Mutta koska kyseessä oli Mäkelä kummina ja kirjat julkaistiin säällisellä kustantajalla ja Sinivaaran kaveri Kymen Sanomissa, kulttuuritoimittaja Päivi Taussi niitä vielä julkistamistilaisuuden halpa punaviini tuoreeltaan päässään hehkutti, asia oli sillä sipuli - voiko sen selvemmin sanoa. Sinivaaran kirjoja ei juuri lueta eikä lainata mutta sillä ei ole väliä. Siinä siis yksi esimerkki intohimottomasta suomalaiskirjailijasta. "Ääntä ja vimmaa"-kirjan kirjoitukset eivät anna muutamaa poikkeuksetta korkealuokkaista kuvaa muistakaan suomalaisista kirjailijoista. Päinvastoin se paljastaa miksi he ovat niin huonoja ja keskinkertaisia ja kaukana kuvailemistaan maailmankirjailijoista - kyse on sekä sivistyksen että kirjallisen hyvän maun puutteesta, kuten Sinivaaralla. Suomen kirjailijaliiton jäsenet muistuttavat, niin hyvässä kuin pahassakin, ikävällä tavalla toisiaan. Esimerkiksi Leena lehtolaisen voisi yhtä hyvin esitellä Frankfurtin kirjamessuilla vain muutaman kaunokirjallisen teoksen kirjoittaneena Matti Mäkelänä niin fyysisenä henkilönä, kuin kohtuullisen alamittaisten tekstiensä kautta ja täydestä menisi (paitsi että ehkä herkät ranskalaiset vaatisivat ennen kuin uskaltaisivat tähän seuraan ilmaisia oksennuspusseja mukaansa). Silti kaikki ei ole tässäkään genressä täyttä roskaa. Artikkelit on tosin hengitetty, samoin kuin niitä kirjoittaneiden kirjailijoiden teoksetkin, hengettömiksi. Kustannustoimittajien kynä on heilunut tiheään ja lähdeaineistoa on tarkasti kopioitu itse tekstiin, vaikka niitä ei mainita. Olisi ollut kohtuullista. Onneksi sentään alan kruunaamaton kuningatar, Anja Kauranen-Snellman, ent. Kauranen, ei päässyt kirjoittamaan tähän kirjaan. Mutta Kirjailijaliiton jäsen hänkin on ja pysyy sellaisena koko elämänsä.

Ensimmäisen kirjan paras kirjoitus on kirjailija Johanna Sinisalon kirjoitus Michel Tournierin Perjantaista ja Yann Martelin Piin elämästä. Itse asiassa moni kirjoitus on kiinnostava ja sisältää yllättävän paljon pohdittavaa. Kriitikko Pekka Tarkan kirjoitus Richard Hughesin kirjasta Kettu ullakolla, on taas hyvä kuvaus siitä, miten kritiikki ja kriitikko itsekin vanhenee ja luutuu omien kaavojensa kangistamana. Leif Salmenin kirjoitus Saul Bellowin Herzogista on taas malliesimerkki älyllisen kirjailijan kirjoittamasta kritiikistä älyllisestä kirjasta. Johanna Sinisalo on ehkä niitä harvoja suomaliskirjailijoita, joiden teksti, ajatukset ja huomiot ovat jollain tavalla kiinnostavia ja kannattaa siteerata hieman tarkemmin, sillä hän kirjoittaa sekä Michel Tournierin Perjantaista eli Tyynen meren kiirastulesta, että Yann Martelin Piin elämästä. Tieteiskirjailija kun on, hän on kiinnostunut Robinsonin ja yhteiskunnan konfliktista, joista selviytymistä hän kutsuu muistumiksi ja jäljitelmiksi kadotetuista olosuhteita. Sinisalon mielestä Robinson muokkaa väsymättä luterilaisen etiikan mukaan ja itse luomansa kiireen keskeltä ja sitä paremmin hänen asiansa ovat, mitä enemmän hänellä on näitä ikään kuin olemisensa kättä pidempää olla se, joka hän on kerran ollut, tai tarkemmin, muistutus siitä, että on voinut olla sillä juuri tämä "robinsonadi" näyttää Sinisalon mielestä alkuperäisimmillään ihmisen ja kulttuurin taistelun luontoa vastaan, jossa on moraalisesti oikein että ihminen voittaa; robinsonadi kriittisimmillään haluaa näyttää sosiaalisen konvention voiman ja sen kuinka ihmisyys romahtaa yhteisön valvonnan puutteessa, kuten William Golding tekee Kärpästen herrassa. Sinisalon taustaa vasten ei ole mitenkään omituista, että hän näkee Robinson Crusoen teesinä ja Perjantain antiteesina. Yann Martellin Piin elämä voisi hänen mielestään yhtä lailla olla tämän aiheen synteesi kuin vaikkapa eräänlainen hypoteesikin. Olen toista mieltä mutta pääosin Sinisalon kanssa samalla linjalla; Martellin mestariteoksen voi kyllä nähdä hypoteesina mutta ihan toiseen olemassaoloa vaivaavaan keskusteluun. Esiin nousee kysymys, voiko olevainen olla vain tässä ja nyt? Entä onko meillä muutakin ikuista kuin ihminen? Tai pitääkö kaiken olevaisen olla ikuista? Voiko mikään syntyä tyhjästä? Tai voiko sellainen mitä ei ole, muuttua toiseksi? Virtaako kaikki nenämme editse niin hurjaa vauhtia, kun on väitetty ja millä tavalla? Ihan toisenlaisen tarinan jumalasta, pakottamattoman, ihmeellisen hauskan, jopa parodisen, samalla kun se on täyttä totta harvoille aidoille ja uskoville sydämen uskoville, vapaan mielikuvituksen ja rikkaan järjen yhteisestä sopimuksesta solmitun, kertoo kanadalaisen Yann Martellin bestselleriksi noussut "Piin elämä" (Tammi 2003) -kirja. Kuuluisa kirjailija Margaret Atwood kehuu kirjaa "suurenmoiseksi kirjaksi. Se on tuore, omaperäinen, älykäs, monipolvinen ja täynnä lumoavaa rakkautta". Kirja kysyy, vai kysyykö?: onko mahdollista, että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227- vuorokautta? Tarina ei voi millään olla totta ja kuitenkin lukija vakuuttuu siitä niin ettei epäile sen aitoutta.

Mutta mikä on kirjan oikea sanoma? Se ei ole pojan ja tiikerin uskomaton pelastuminen ja seikkailu haaksirikkoisen aavalla merellä melkein vuoden ajan vaan jumala. Tarina saa sen kertojan mukaan kuuntelijansa uskomaan jumalaan. Miten se on muka mahdollista? Tarina alkoi kirjailijan esipuheessaan, joka taitaa olla myös kaikkien draaman lakien mukaan turvallisesti sepitettä, kertoman mukaan Pondicherryssä Intiassa, jossa hän pääsee kutkuttavan ja jännittävän tarina imuun. Myöhemmin alkuasetelmien selvityksien jälkeen, kertojana on Patel-niminen kirjan päähenkilö, jonka kirjailija löytää nimihaun perusteella Torontossa puhelinluettelosta. Patel suostuu kirjailijan suureksi iloksi tapaamaan hänet ja näyttää tälle ne kellastuneet lehtileikkeet hänelle, jotka olivat tehneet hänen uskomattoman tarinansa tutuksi laajoille massoille ja hänestä hetkellisesti sen myötä kuuluisan. Seuraava tarina ei tietenkään ole totta vaan kaunokirjallinen sepostus länsimaisen Jumalan typeryydestä sekä turhuudesta "oikean jumalan", mikä on vapaus ja mielikuvituksen lento (oikeustermein sanottuna hän olisi syyntakeettoman täyttä ymmärrystä vailla kertoessaan omasta päästään keksittyjä tarinoita), edessä hän haluaa herättää (minkä tekikin suurella menestyksellä) lukijoidensa kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Kirjailija kertoo melkein vuotta myöhemmin Patelin tapaamisen jälkeen ja monien vaikeuksin jälkeen saaneensa Japanin liikenneministeriöltä asiaa vavistaneen nauhan ja raportin, jonka jälkeen kirjailija uskoo, että tarina saa todellakin ihmisen uskomaan jumalaan. Esipuheensa lopuksi hän kumoaa kuitenkin ajatuksen todesta tarinan suhteen ja antaa mielikuvitukselle jumalan voiman, kun hän kirjoittaa, että jos me kansalaiset emme tue taiteilijoitamme, uhraamme mielikuvituksemme raaàn todellisuuden alttarille, lakkaamme uskomasta mihinkään ja unelmamme muuttuvat arvottomiksi. Jutun ydin on ihminen omine tarinoidensa luojana ja mielikuvituksen toimiminen jumalana. Kertomuksen Patel on väliin hindu, muslimi ja kristitty, josta kärsimys teki hänen omien sanojensa mukaan surullisen ja synkän. Hän kertoo pitäneensä kiinni siitä, jotkut ihmiset sanoisivat "merkilliseksi uskonnon harjoittamiseksi". Hän opiskeli sekä eläin että uskontotiedettä Toronton yliopistossa. Joskus hän sekoitti pääaineensa keskenään: "Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni jumalan."

Hän olisi teoriassa voinut saada kenraalikuvernöörin mitalin, korkeimman tunnustuksen, minkä alemman korkeakoulun suorittaja voi saada Toronton yliopistossa, ellei sitä olisi ollut hänen katkerien sanojensa mukaan tarkoitettu "lihaa syövälle punakalle pojalle, jonka niska on kuin puunrunko ja joka on aina yhtä sietämättömän hyväntuulinen." Patelia kirvelee tällainen syrjintä vieläkin. Kun ihminen on kärsinyt elämäsään paljon, hän sanoo, jokainen tuska on sekä sietämätön että joutava. Hänen elämänsä on ollut kuin eurooppalainen "memento-mori"-maalaus: vieressään hänellä on istunut aina irvistävä pääkallo muistuttamassa inhimillisten pyrkimysten turhuudesta. Loistavat lähtökohdat kohdata oma turhautunut minänsä Jumalana ja haistattaa pitkät sille elämälle, joka on niin kaunis, että kuolema on rakastunut siihen, ja sen mustasukkaisesti omistava rakkaus ottaa kaiken minkä suinkin onnistuu saamaan. Patel kaipaa Richard Parkeria, tuota 227-päivää parhaana ystävänään ja pahimpana vihollisenaan ollutta tiikeriä, joka on Patelille "se väärä - muiden hänelle pakkona ja välttämättöminä loogisuuksina tuputtava Jumala" samalla nurinkurisella vimmalla kuin kaikki muutkin Tukholma-syndrooman vallassa olevat entiset panttivangit, jotka ovat joko rakastuneet tai muuten vain kaipaavat entisiä kiduttajiaan. Hän ei voi käsittää, miten Richard Parker saattoikaan hylätä hänet niin mutkattomasti, ilman minkäänlaisia jäähyväisiä, katsomatta kertaakaan taakseen. Kipu on siitä lähtien ollut hänelle kirves, joka on pilkkonut hänen sydäntään. Patel on itse asiassa 80-luvulla esitetyn hienon "Montrealin Jeesus" -elokuvan tapaan nykyajan väärinymmärretty ja väärässä ajassa, väärän aikaan ja paikkaan eksynyt Jeesus-hahmo, joka kärsii ihmisten synnit ottaen ne näin pois heidän harteiltaan uhraten oman itsensä oman identiteettinsä nimissä jumalan (siis mielikuvitus) alttarille.

Tämä kaikki tapahtuu kun hänen sormensa ahmiessaan käsin intialaisessa ravintolassa ruokaa perinteiseen tapaan, ja saadessaan tarjoilijalta halveksivan kysymyksen "Suoraan satamastako?", jolloin hänen vielä hetkistä aiemmin olleet makunystyröiden virkaa toimittaneet sormensa muuttuvat tarjoilijan katseen alla likaisiksi ja jähmettyvät paikoilleen kuin itse teosta napatut rikolliset eikä tarjoilijalla ei ollut aavistustakaan kuinka syvästi hänen sanansa Patelia haavoittivat - ne olivat nauloja, jotka hakattiin suoraan hänen lihaansa. 47.luvun alku kuvaa yhtä noista 227:stä päivästä, mitkä hän vietti bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa pelastuslautalla ajelehtien tuntemattomalla aavalla Tyynellä merellä jossain Intian ja Amerikan välissä: "Päivä koitti kosteana ja pilvisenä, tuuli oli lämmin, ja sakea harmaa pilviverho oli kuin mytyksi kääräisty likainen pumpulilakana. Meri oli entisellään. Se keinutti pelastusvenettä tasaiseen tahtiin ylös alas." Kun laiva on sitten uponnut ja Patel oli jo yksin turvallisesti pelastusveneessä, hän erottaa Richard Parkein pään ja kannustaa tätä "syntaksisella yhteisrukouksella" kamppailemaan pelastumaan ja lopulta hyppäämään veneeseen. Patel tulee todistaneeksi Ludwig Feuerbachin radikaalin väittämän oikeaksi siitä, että jumalan käsite on ihmisen keksimä ja se perustuu ihmisen syvimpien kaipauksien ja halujen projektioon, kun hän (oikeastaan) rukoilee "oikealta jumalaltaan - mielikuvitukseltaan ettei hän olisi tässä tilanteessa, vaan että tämä kaikki on vain painajaisunta niin kuin onkin todellisuudessa, jos sitä sanaa voi tämän tarinan yhteydessä edes käyttää: "Richard Parker, voitko uskoa, mitä meille on tapahtunut? Sano että tämä on vain pahaa unta. Sano ettei tämä ole totta. Sano että minä olen vieläkin koijassani Tsimtsumissa, heitelehdin ja kääntyilen ja herään kohta tästä painajaisesta. Sano että minä olen vieläkin iloinen. Äiti, minun hellä viisauden suojusenkelini, missä sinä olet? Ja isä, sinä rakastava turhan murehtija? Ja Ravi, sinä lapsuuteni häikäisevä sankari? Visnu, varjele minua, Allah, suojele minua, Kristus, pelasta minut, minä en kestä tätä" PIIIP! Sinisalon mielestä kirjailija kirjoittaa äärimmäisen robinsodanin, kertomuksen, jossa henkilö ei ole ainoastaan eristyksissä elämää ylläpitävästä koneistostaan, vaan myös koko ajan läsnäolevan, aktiivisen kuoleman uhan alla. Tärkein Piin kompetensseista on Sinisalon mukaan kuitenkin uskonto, vilpitön tahto rakastaa korkeimpaa. Kun Martel pääsee vapauden käsitteen kimppuun, hän katsoo sitä - kuinkapas muuten Sinisalon mielestä - eläintarhanomistajan silmin ja näyttää lukijalle, kuinka eläin on luonteeltaan turvahakuinen konservatiivi, kuinka sen reviiri on luonnossa suuri vain välttämättömyyden pakosta. Tämä ajattelutapa tuottaa Sinisalon mukaan raikkaita näkökulmia myös robinsonadin perusajatukseen saaresta yhtäaikaisena vankilana ja täydellisen itsensä toteuttamisen tyyssijana.

Entisten aikojen kirjallinen ruhtinas ja Hesarin kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka kirjoittaa Richard Hughesin melkein unohdetusta, mutta tärkeästä kirjasta Kettu Ullakolla, missä minän ja meidän rajalinjalla tapahtuu suuria muutoksia. On kyse vuosista 1914 Englannissa, jossa ei lähes sataan vuoteen oltu koettu sotaa, sekä vuodesta 1923 Baijerissa, jossa eletään natsismin synty. Romaanin keskiössä on linnan tornissa piileskelevä nuori natsi, jolla on ullakolla seuranaan kesytetty kettu. Tarkka huomauttaa, että keskeistä teoksessa ovat psykohistorialliset kehittelyt, jotka tuovat hänen mielestään mieleen Tolstoin historianfilosofiset pohdinnat Sodassa ja rauhassa ja sisältävät romaanin temaattisen ytiminen. Tarkka tarinoi omasta itsestään ja näyttää paikkansa sen ajan kansainvälisen kulttuurieliitin vieraana, mutta ei varsinaisesti pääse Hughesin kirjan kimppuun samalla tavalla suoraan sen ytimeen filosofisesti pohdinnoillaan iskien, kuin Sinisalo Martellissaan. Ei koska ei edes halua. Hänen kirjoituksensa on esimerkki siitä, miten kirjallisuuskritiikkiä ei enää onneksi tänään kirjoiteta nenänvartta pitkin nyrpeänä. Siksi kritiikki on puisevaa luettavaa, mutta ansaitsi tulla tässä mainituksi ajasta, jolloin kriitikko oli tärkeämpi - lähes jumala - kuin itse teos. Nykyisin kriitikot ovat näkymättömämpiä ja kritiikit arkipäiväisempiä. Niistä puuttuu oman itsensä kuvan kiillotuspinta. Sen sijaan kiinnostavaa on lukea, mitä eräs unohdettu älykkömme, hienon Talo Bosborin rannalla-kirjan kirjoittanut toimittaja ja kriitikko sekä runoilija Leif Salmen kirjoittaa amerikkalaisen älykkökirjailija Saul Bellowin kirjasta Herzog. Kirjan päähenkilö, romantiikan kauden aatehistorioitsija Herzog on rajatiloissaan sekoileva, joka persoonassaan yhdistää oman eroottisen ja romanttisen elämänsä ongelmat aikakauden suuriin poliittisiin kysymyksiin. Herzog on Salmenin mielestä sellainen kirja, joka pitää ensin lukea nuorena ja sitten keski-ikäisenä. Ehkä hän on lukenut Ezra Poundin vakuuttelut siitä, ettei ole mitään syytä miksi samoista kirjoista täytyisi pitää 18- ja 48-vuotiaana. Nuoreen mieheen vaikutukset tekevät Salmenin mielestä Herzogin psykologiset oivallukset ja miehen sekä naisen suhteen kyynis-romanttinen, kiihkeä ruodinta.

Salmen tajuaa kirjaa lukiessaan, miten yksilön kehityskulkuun näyttää kuuluvan tarve selittää maailma, jopa muuttaa sitä, mutta vanhemmiten kaikkiin selityksiin liittyy jokin epätyydyttävä puute, virhe, tahra, joka syö niiden todistusvoimaa ja joko-tai-maailmasta sekä-että-universumi. Hyvä Salmen! Kuvaat tavallaan Platonia, joka myös sanoi, etteivät ihmiset ole hyvä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä. Salmen huomaa Herzogia lukiessaan, etteivät valinnat tapahdukaan hyvän ja pahan välillä vaan hyvän ja parhaamman tai kahden hyvän välillä. Oli hyvä, että Salmen pelasti ensimmäisen kirjan edes alkeellisella, vaikkakaan ei kovin monipuolisella älyllisellä pohdinnallaan Sinisalon kanssa. Muut analyysit ovat lähinnä huvittavia kopioita englanninkielisistä tutkimuksista lisättynä kirjoittajan omilla pohdinnoista omasta paikastaan suomalaisen kirjallisuuden tylsäntappavalla mutta leveällä tiellä. Herra paratkoon niitä onnettomia, jotka joutuvat lukemaan suomalaiskirjailijoita, joilla ei ole paljoa mitään sanottavaa muuta kuin itsestään, suvuistaan, kahvinjuomisestaan ja siinä sivussa toistamassa kliseitä vuoden 1918 tai talvisodan tapahtumista linjalla, oliko joku sukulainen joko puolesta tai vastaan. Jo näiden kirjoitusten lukeminen tuotti tuskaa, jota on pakko lievittää lukemalla maailmankirjallisuutta päälle - onneksi Tammen keltaisesta kirjastosta (tässä kohtaa tunnustan, etten koskaan sen jälkeen, kun yritin epäonnekseni suorittaa kotimaisen kirjallisuuden approa, ole lukenut suomalaista kirjallisuutta lukuun ottamatta Rosa Liksomia, joka oli omaehtoisen ja vapaudesta estoitta nauttineen 80-lukulaisen punk-sukupolveni ehdoton esikuva taiteellisessa hulluttelussaan).

Toinen kirja "Keltaiset esseet - Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin" nimensä mukaisestikin keskittyy kirjallisuuden tutkijoiden näkemyksiin kirjasarjan kirjailijoista ja merkityksestä kirjallisuudelle. Se on myös valitettava todiste akateemisen kritiikin kapeasta näkövinkkelistä ja kuivakkauudesta. Tuntuu kuin näiden oman alansa huippujen suut ja silmät olisi sidottu yliopistossa ja se, mitä he ilmoille suustaan päästävä, olisi matemaattisen tarkasti valvottua ja säädeltyä. Esseet eivät ole kirjaimellisesti esseitä. ne yrittävät olla näppäriä todisteita kirjoittajiensa asiantuntevuudesta, mitä ne eivät ole alkuunsakaan. Niistä paistaa läpi pikkuporvarillinen nenäkkyys ja ahdasmielisyys. Ne kuvaavat kohdettaan muka tarkasti valaisten eri kantilta, mutta sielu ja lennokkuus niistä puuttuvat ja jo se tekee niiden lukemisen ikävän harmaaksi työksi, vaikka niiden tarkoitus oli (kai?) toinen. Yksi huomionarvoinen ihmeellinen seikka nousee esille molemmista kirjoista; Tammen Keltainen kirjasarja on vaikuttanut suuresti suomalaisiin kirjailijoihin ja tutkijoihin. Se esittelee maailmankirjallisuuden ehkä parhaimpia ja vaikuttavampia klassikoita, usein jo sellaiseksi syntyneitä teoksia, joiden sisältämät tarinat ovat uniikkeja ja joita voi kutsu Goethen tarkoittamalla tavalla maailmankirjallisuudeksi. Hyvä kysymys onkin, mutta miksi ne eivät näy kirjailijoiden teoksissa? Miksi suomalainen kirjallisuus laahaa kaukana maailmankirjallisuudesta siitä huolimatta, että kirjailijoilla on koko ajan enemmän ja enemmän auki sekä käännöksinä että parantuneena kielitaitona ikkuna ruho on vihreämpää aidan toisella puolella kutsuvasti olevaan avarampaan maailmankirjallisuuteen? Tässäpä visainen kysymys.

Miksi siis näin on? Suomalainen yhtenäiskulttuuri on edelleenkin yhtä totta kuin sen ongelmallinen suhde realismiin. Kerron kahdesta eri kirjallisesta maailmasta ja tavasta hahmottaa tarinoina ympäristön kirjailijoille tarjoama mahdollisuus yhdistää älyä ja mielikuvitusta olemukseensa ja suhteeseensa ympäristönsä kanssa. Se on opettavainen ja tarina ja saattaa paljastaa yhden mahdollisen syyn miksi näin on. On olemassa yksi ylitse muiden ja se kannattaa mainita tässä kirjoituksen alussa, sillä kyse on siitä samasta tekoradikalismin luonnollisesta vastustamisesta, mitä meidän pitäisi koko ajan tehdä, sillä tekoradikalismi - aiemmin demareiden ja nyt vihreiden vie meiltä mahdollisuudet, toivon ja mädättää meidät itsekin yhdeksi järjestelmän hiljaiseksi ja aivottomaksi yhtiömieheksi television äärelle markkinoitsijoiden raadellessa aivomme. Se yksi on tietenkin edesmenneen kuuskytlukulaisen ja punaviininmaksuisen radikalismin sivistyneen hedonismin läpitunkema entinen jalkapalloilija, jazzpianisti, runoilija, psykiatri ja kansanedustaja, kulttuuriministeri sekä vasemmistoliiton puheenjohtaja Claes Anderssonin viimeinen lempikirjailija, norjalainen Karl-Owe Knausgaard ja hänen "Taisteluni - kolmas kirja"(LIKE 2013) lopun tarjoama pettämätön motto taistella naapurimaan tekoradikaaleja demarivalheen kyllästämiä uskonnollismyyttisutopistisia puolivillaisia sateenkaariviihdyttäjien "roskat maton alle"-politiikkaa vastaan, kuten taannoinen kirjallinen sota Knausgaardin ja ruotsalaisen uskovaisdemarihomoviihdyttäjä Jonas Gardellin välillä paljasti: "Kun muuttokuorma oli lähtenyt ja äiti, isä ja minä menimme autoon ja ajoimme mäkeä alas ja sillan yli, ajattelin suunnattoman helpottuneena, että en enää koskaan tulisi takaisin ja että näin kaiken tämän viimeistä kertaa. Että talot, ja paikat, jotka katosivat taakseni, katosivat myös elämästäni, lopullisesti. Enhän voinut aavistaa, että jokainen tämän maiseman yksityiskohta, jokainen siinä asunut ihminen, oli lopullisesti painunut mieleeni, täsmällisesti ja tarkkaan, kuin jonkinlaisen muistin absoluuttisen sävelkorvan avulla."

Harva Knausgaardia lukenut osaa erottaa, mistä hänen kirjalliset lainauksensa tulevat. Niiden osoite on selvä, ihan kuten portugalilaisella Jose Saramagollakin; molemmat ovat lukeneet jo nuorena tarkkaan Platoninsa ja kreikkalaisen ajattelun alkeet. Ja se näkyy heidän kirjoissaan ajatuksen kirkkautena ja suoranaisina lainoina, joita he eivät lainoiksi ilmoita, koska se kiertää heidän verenkierossaan. Karl-Owe Knausgaard on sekä älyllisesteettinen dissidentti että myös aito vallankumouksellinen maailmankirjallisuuden vanhojen suurten nerojen hengessä. Knausgaard toimii yhdessä toisen rajun ja osaavan norjalaiskirjailija Tore Renbergin kanssa Norjan äärivasemmiston älyköille suunnatun Klassekampen -lehden avustajina. Esimerkkinä Knausgaardista tähän sopii jo vähän liian ylistäväksi yltynyt voivottelu sinänsä hyvän kirjailijan, Monica Fagerholmin taitavasta kynästä. Hänen mielestään Knausgaardin omaelämänkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan maailmaa. Mutta mihin suuntaan? Sitä hän ei onneksi kerro. Ehkä hän muisti elävästi vieläkin muutaman vuoden takaisen Helsinki Lit-keskustelun mielikuvituksen mestari, tanskalaiskirjailija Peter Hoegin kanssa. Hoeg kertoi improvisoiden ihmeellisten sattumien täyttämää juttua, joka oli kuin satua ja mitä Fagerholm ihasteli, kunnes selvisi, että se olikin satua ja Fagerholm, jolle totuus on suomalaisittain tuttu, turvallinen ja ehkä suomenruotsalaisena korkeintaan "topeliaanisen uskalias" ulottuen tavanomaisuudessaan. Fagerholm häpesi hiljaa sitä, että oli antanut Hoegin villin mielin hedelmänä syntyneen harhakuvan vietellä häntä, sillä Hoegille totuus oli jotenkin huvittava ja häilyvä käsite, ja mieluummin "ehkä" tai ehdottomasti "aina vähän muuta kuin mitä sen oletetaan olevan ja millaiseksi sen toivotaan tulevan", se yhdisti häntä ja Paavo Väyrystä, joka yhden yön aikana unissaan kahlasi omien sanojen mukaan läpi koko vaativan Dostojevskin tuotannon, vaikkei herätessään muistanut siitä juuri muuta kuin edellisellä viikolla päähän pänttäämänsä ja avustajiensa etsimät arvostelut selkokielellä yksitavuisina ohjeina, kuin puhekortit mistä papattaa kun tarve tulee.

Ja minkä hetkien? Tai millaisten hetkien minkä? Juuri kaikkien sellaisten odottamattomien ja saavuttamattomien hetkien, minkä välimaastossa leijuvan yllätyksellisyydestä Hoeg kirjoittaa "Norsunhoitajien lapset" (Tammi 2011) -kirjassaan: "Sitten ovi avautuu ja sisään astuu Rickardt Kolme Leijonaa arkkiluuttuineen, ja hän tepastelee huoneen halki ja istahtaa isomummun syliin. Tätä emme ole osanneet odottaa, ei edes Tilte. Ja myönnän rehellisesti, että menee hetki ennen kuin toivumme ja saamme takaisin luontaisen kohteliaisuutemme ja pystymme nielemään sellaisessa tilanteessa luonnollisesti kielenkärjellä pyörivät kysymykset, joista ensimmäinen ja tärkein on, tuleeko isomummosta nyt aatelinen. Koko maailman ikään kuin häilyessä kahden vaiheilla minä katson Tilteen ja näen, että hänellä on jonkin verran työstettävää tässä uudessa tilanteessa, sillä paikka isomummon sylissä on aina ollut varattu hänelle, niin kauan kuin muisti kantaa." Sebaldille lähetti joku vanhan mustavalkopiirroksen portista ja häntä pyydettiin ystävällisesti, että hän kirjoittaisi siitä jotain, mutta kuva jäikin viikkokaupalla lojumaan hänen kirjoituspöydälleen, ja mitä pidempänä se siinä oli ja mitä useammin hän sitä katseli, sitä sulkeutuneemmalta ja salaperäisemmältä se hänestä vaikutti. Ja yhtäkkiä Sebaldille aiemmin tuskin mainitsemisen arvoinen tehtävä alkoi tuntua aivan ylivoimaiselta. Miksi? Mitä hän näki siinä mitä hän ei nähnyt kuin juuri sen mitä siinä ei ollut. Se oli hänestä enemmän kuin pelottavaa. Hän näki läpi harmaan ja suttuisen kuvan mitäänsanomattoman tyhjyyden, joka häntä vaivasi. Kuva palasi hänelle yllättäen, ja kirjeenkirjoittaja kertoi sen esittäneen Porto Vecchion vanhan koulun pihaa, ja sitä koulua mitä hän oli itse käynyt kolmikymmenluvulla: "Porto Vecchio oli, kuten Mme Aquaviva kirjeessään kertoi, ollut noihin aikoihin malarian piinaama, puolikuollut kaupunki, jota ympäröivät suolaniityt, suot ja läpitunkemattomat pensaikot. Korkeintaan kerran kuussa saapui Livornosta ruosteinen rahtilaiva, johon laskettiin tammilankkuja. Muutoin ei tapahtunut yhtään mitään, kaikki vain rapistui..."

Hetkinen. Mistä Sebald oikeastaan kertoo "kun kaikki vain ränsistyi niin kuin ennenkin, jo vuosisatojen ajan ja kujilla vallitsee outo hiljaisuus"? Pelkäsi hän kuvaa siksi, että koki sen kokemuksena, jonka oli jo kokenut, joko hän tai joku muu ennen häntä? Vai siksi, että piirros oli kuin omakuva, jonka joku muu oli hänen tyhjyydestään tehnyt häntä varten ikään kuin muistutukseksi kuinka turhaa kaikki oli sittenkin - ja kuinka väkinäistä onkaan yrittää kuvata sitä juuri niin kuin se meille näyttäytyy, koska se ei ole sitä miltä se näyttää? Sebaldin kirjeenkirjoittaja ei tiennyt paremmasta. He vain olivat ja elivät tietämättä miksi eivätkä he siksi tajunnet kaikkea. Knausgaard antaa ymmärtää ajattelevansa samoin ja painaa siksi pisteen keskustelulle muistoista, muistista, kuka niin saa tehdä, ja tekee minkä nimissä sekä antaa samalla tärkeän tavallisten ihmisten ajattelulle synonyyminä merkityksen kirjailijan muistelmille. Se on historismin vastainen ja elävän ihmisen vilkkaan mielikuvituksen puolesta vahvasti kantaaottava kanonista dogmaattisuutta - kaikkea jyrkkää ja kylmää ihmiskielteisyyttä- vastaan tähdätty muistelmien muotoon puettu irtioton oivalluksen manifesti, sillä mitä muuta me olemme kuin Sebaldin sanoin, käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen, liikaa: "On päästävä eroon turhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset." Juuri tästä samasta puhuvat muutkin maailmankirjallisuuden suuret nimet, viimeksi Knausgaard, mutta eivät suomalaiskirjailijat, joille kirjallisuus ja oma kirjoittaminen on huonosti verhoiltu tekosyy kaunistella muistoja omissa nostalgisissa ja siirappisissa kirjoituksissaan. Synkkyys ja juhlavuus olivat Ezra Poundille asiaton pari taiteessa, jonka alkuperäinen tehtävä oli ilahduttaa ihmissydäntä. Kirjallisuus oli hänelle merkityksellä ladattua kieltä. Maailmankirjallisuus oli hänelle yksinkertaisesti ladattua kieltä, joka oli ladattu mahdollisimman täyteen merkityksiä. Ezra Pound käsittelee "Lukemisen aakkoset"(Delfiinikirjat 1967)-kirjassaan kirjailijoiden vastuuta kielestä, kommunikaation välineestä. Hyvinä kirjailijoina hän piti niitä, jotka pitivät kielen tehokkaana. Toisin sanoen pitivät sen täsmällisenä ja selkeänä. Sama koskee niin runoutta kuin proosaakin kautta linjan ja historian. Kieli on ihmisen tärkein viestintäväline. Yksi hyvä huomio kielen rappioon Poundilla on, mikä sopii hyvin monen Suomen Kirjailijaliiton jäsenen tekeleeseen, mutta ei Tammen Keltaisen kirjaston maailmankirjallisuuteen; Rooma kasvoi Caesarin, Oviduksen ja Tacituksen kielenkäytön avulla, mutta sen rappeutti retoriikan myllerrys, diplomaatin kieli, joka kätkee Poundin mukaan ajatuksen. Tänään tämän saman voisi sanoa poliittisesti korrektista kielestä, joka ei ole varsinaisesti kieltä vaan sitä samaa huijaamista ja eksyttämistä, mitä alussa kirjoitin suomalaiskirjailijoiden helmasyntinä tunnetun vakavuuden olevan ruumiin salaperäinen ryhti hengen puutosten kätkemiseksi.

Toisessa Tammen keltaista kirjastoa juhlistavassa kirjassa "keltaiset esseet - keltainen kirjasto tutkijoiden silmin"(Tammi 2016) yksi artikkeli on ylitse muiden. Se on Paula Kontion kirjoitus otsikolla "katseiden ja sanojen vaikutuksesta". Kirjoitus käsittelee Toni Morrisonin kirjaa Siniset silmät. Kontio kuvaa koko amerikkalaista 1940-luvun kulttuuria leimaavaa käsitystä valkoihoisuudesta kauneuden mittana ja menestymisen ehtona ja miten se on tarttunut myös kirjan kertomuksen mustaihoiseen äitiin. Vauvasta asti rumaksi tuomittu Pecola Breedlove on Toni Morrisonin esikoisromaanin Sinisimmät silmät päähenkilö. Kontio tarkastelee esseessään sitä, miten hänen elämäänsä vaikuttaa se, että hän pienestä pitäen tuntee olevansa vääränlainen sekä koko amerikkalaisen yhteiskunnan että perheensä ja mustan yhteisönsä silmissä: "Viitekehykseni on performatiivisuus. Kirjallisuus toimii performatiivisessa, vaikutuksia tuottavassa roolissa esimerkiksi silloin, kun se sanojensa voimalla vastustaa valtakulttuurin luomia ja ihmisiä alistavia kertomuksia, kuten Homi K. Bhabha Location of Culture (1994)-teoksessaan kirjoittaa. Juuri tähän päämäärään Toni Morrison pyrkii tarkastellessaan teoksessaan mustan 12-vuotiaan tytön kulttuurisen ja sosiaalisen syrjäytymisen taustoja." Kovin on hankalasti lähtenyt Kontio selvittämään asiaa ja kuvaamaan Morrisonin tuotannon keskiön teemoja toiseuden synnystä kuivan akateemisesta näkökulmasta, joten hylkään heti kättelyssä hänen tapansa tutkia asiaa. Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison on koko oman elämänsä mustana intellektuellina ja naisena keskittynyt ruotimaan amerikkalaista dilemmaa, mistä syrjintä syntyy ja kuinka sitä ylläpidetään eräänlaisena kirjallisena suojautumisena "Setä Tuomon tuvan" tapaan juuri postuumisti julkaistusta "Toiseuden synty - rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta"(Tammi 2020)-kirjasta, joka toimii Morrisonin selkokielisenä rasisminvastaisena manifestina hegeliläisesti ymmärrettynä kuvattomina ja mielteettöminä representaatioina toinen toisillemme Toiseuden syntyä morrisonilaisesti etsiessämme. Kaunokirjallisuus tarjoaa Morrisonille hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjoaa kuitenkin kirjailija Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille.

Morrison menee asiaan oikopäätä esseissään kertoen nykyihmisestä vastenmielisen esimerkin nöyryyttämisestä ja siitä, miten kielellisesti mustat tuomittiin lopullisesti paarialuokkaan ja kadotukseen 1800-luvulla, jolloin heitä kuvailtiin "tieteellisesti" termeillä " DYAESTHESIA AETHIOPICA", mikä tarkoitti sekä orjuutetuissa että vapaissa mustissa ihmisissä tavattua lurjusmaisuutta, "DRAPETOMANIA" puolestaan oli orjien keskuudessa esiintyvä taipumus paeta vankilasta. Morrisonille kirjoitettu kieli on jotain oleellisempaa kuin sen pelkkä viittaussuhde käsiteltävään asiaan. Kun hän puhuu Toiseudesta, rasismista tai muukalaisuudesta, hän itkee verta koko eletyn elämänsä ja näkemänsä sekä kuulemiensa vääryyksien tähden koko kansansa puolesta ja kanssa yhtenä valtamerenä. Silti muutoin niin pelottava tarinoiden muukalainen ei ole hänelle vieras vaan yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen. Kohdattuaan erään hänen mieleensä jääneen muukalaisen - ei ehkä niin toden - hän ymmärtää, miten kohtaamisen sattumanvaraisuus valmiiksi tuntemamme (vaikkakin tiedostamattoman) minuutemme kanssa, saa hälytyskellomme soimaan: "Se saa meidät torjumaan vieraan hahmon ja tunteet, joita se herättää - etenkin silloin kun nämä tunteet ovat syviä. Kohtaaminen luo halun omistaa, halita ja johtaa Toista. Jos suinkin voimme, viettelemme muukalaisen takaisin omaan peiliimme. Reagoimme sitten kummalla tahansa tavalla, kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itseltämme." Yksi tällainen perustavaa laatua päin mäntyjä mennyt projekti on ollut amerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa pyrkimys esittää orjuus hyväksyttävänä, jopa suotavana, inhimillistämällä ja ihannoimalla sitä. Morrison esittää lukuisin tutkimuksin ja kaunokirjallisin esimerkein, miten orjuus on kirous sekä valkoisille että mustille ja vie turmioon kaikki sen piiriin joutuvat. "Maceo Snipes, 1946. Siepattiin kotoaan Georgian Taylorin piirikunnassa ja ammuttiin siksi, että hän äänesti Georgian demokraattien esivaaleissa; läheisen mustein kirkon pihalle oli pystytetty kyltti, jossa luki: ENSIMMÄINEN NEEKERI JOKA ÄÄNESTÄÄ EI ÄÄNESTÄ ENÄÄ KOSKAAN". Eräällä tavalla Morrison kirjoittaa "samoista kasvoista" kuin toinen Nobel-kirjailija, Joseph Brodsky, joka lainaa erään toisen venäläisen runoilijan ajatusta siitä, miten eräälle miehelle erään tytön kasvot olivat hänen oman sielunsa kasvot. Juuri tämä päti Brodskyn mukaan Theseuksen tai Pyhän Yrjänän urotekojen tai Orfeuksen ja Danteen etsintäretkien taustalla.

Ihan sama pätee myös Morrisoniin - kaikki taiteilijathan joutuvat tasapainottelemaan mielettömyyksien rajamailla omia demoneitaan vastaan - jonka koko kaunokirjallinen tuotanto on rodullistamista vastaan. Morrisonille kirjoitettu sana on kuin sen etymologinen alkuperäkin, exprime, puristaa ja painaa ulos; ilmaiseminenhan on aina sisäisten tilojen erittämistä (ja esittämistä). Romaanissaan "Siniset silmät" (Tammi 1984)) hän tutkii rodullistetun itseinhon aiheuttamia vahinkoa yksilötasolla. Kirjan teemana on ihonväriin liittyvä pakkomielle ja etenkin sen raaka tuhovoima. Kirjassaan "Paratiisi" (Tammi 2010) hän tutki vastakohtana rodullista ylemmyydentunnetta leikitellen mustuuden hämmentyneille ja hämmentävillä konsepteilla. Morrison halusi muotoilla kirjassaan mustuuden uudelleen kysymällä, miksi kokonaan musta, päinvastaisille rotupuhtauden vaatimuksille rakennettu pikkukaupunki ylipäänsä syntyy ja miten se onnistuu tavoitteessaan: "Tutkin siinä rotupuhtaan yhteisön perustamisen ristiriitaista lopputulosta. Kirjassa "vieraita" ovat kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat joko valkoisia tai mixedrace, siis ihmisiä, joilla on montaa eri perimää. Kuvittelin käänteisen dystopian, eräänlaisen "mustuuden" määritelmän syventymisen ja mustan puhtauden etsinnän. Molemmat uhmasivat rotuhygienian "valkoista puhtautta" sekä erityisesti "Tulkaa varustautuneina tai älkää tulko laisinkaan"-sääntöä, joka jätti ulkopuolelle monet tyhjin käsin paenneet köyhät musta ihmiset".

"Luoja lasta auttakoon" (Tammi 2016) -kirjassaan hän valaisee kolorismin synnyttämää itsetyytyväisyyttä, vikoja, itsetuhovoimaa ja vilpillisyyttä. Kirjassa ihonväri on samaan aikaan sekä kirous että siunaus. Mutta kumpikaan ei tee päähenkilöstä hänen mukaansa siksi miellyttävää ihmistä. Opetus piilee sen ymmärtämisessä, että todellisen kypsyyden voi saavuttaa vain huolehtimalla pyyteettömästi muista. Morrison ihmettelee, mistä johtuu rasismin tarjoama lohtu, sen viehätysvoima, tai sen tuoma sosiaalinen, psykologinen ja taloudellinen valta? "Koti" (Tammi 2014) -romaanissaan hän yritti jälleen luoda teoksen, jossa henkilöhahmojen ihonväri oli häivytetty. "Armonlahjoissa" (Tammi 2009), joka sijoittuu 1600-luvulle, Salemin noitaoikeudenkäyntejä edeltäviin vuosiin, hän omien sanojensa mukaan koetti jäljittää sitä, kuinka myötämieliset rotusuhteet kehittyvät väkivaltaisiksi uskonnollisuuden keskellä: "Kirjassa ennen kovin lempeä orjaemäntä ryhtyy rankaisemaan orjiaan jäätyään leskeksi ja liityttyään ankaraan ja vakavamieliseen uskonlahkoon. Hän saa leskeyden menettämäänsä arvovaltaa takaisin uskonyhteisössä pahoinpitelemällä orjiaan." Rasismin psykologisessa kaavassa on hänen mielestään kyse siitä osallisuuden riemusta, siitä että kokee olevansa osa jotain suurempaa ja vahvempaa kuin ihminen voi yksin olla. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa? Hän kysyy lukijoiltaan. Ja vastaa itse, että ikävä kyllä, ihonväri määrittää - rodullisen ylimielisyyden liima - edelleen amerikkalaisuuden. Suomalaiset lukijat saavat lukea siitä, mitä tähän perustuva syrjintä on Morrisonin kokemana ja kirjoittamana "Toiseuden synty"-kirjasta. Hän osaa olla myös itsekriittinen ja ihan aiheesta. Ihan kaikki hänen mustat kollegansa eivät ole olleet erityisen ihastuneita hänen tapaansa häivyttää rotu kirjoistaan. Hän ymmärtää syynkin. Taisteltuaan vuosia oikeudesta kirjoittaa väkeviä tarinoita, joissa kuvataan yksinomaan mustia hamoja, toiset mustat kirjailijat ehkä pohtivat, yrittääkö hän valkopestä kirjoillaan kirjallisuutta: "En yritä. En myöskään pyydä ketään mukaani valitsemalleni polulle. Mutta olen päättänyt, että määränpääni on katkaista rasismin terä, viedä pohja tavanomaiselta ja helpolta ihonvärin pakkomielteeseen turvaamiselta ja tuhota se, tuo tapa, joka tuo mieleen orjuuden itsensä." Sen sijaan Morrisonin peruslähtökohta on kuvata rotua erottavana käsitteenä, joka ei rajoitu vain eläinmaailmaan tai esihistoriallisiin ihmisiin. Morrisonille rotu on ollut ja tulee aina olemaan erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kun kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia.

Morrisonin kirjoissaan kuvaaman mustan Amerikan kohtalot ja kärsimykset paljastavat ikävästi sivukujien köyhyyden ja rosoisuuden, amerikkalaiseksi unelmaksi väitetyn valkoisen miehen unelman kääntöpuolena, mustan vähemmistöjen järjestelmällisen kiusaamisen, alistamisen ja kyykyttämisen. Morrisonin viiltävän älyllinen analyysi mustan Amerikan kokemasta sorrosta käy oppikirjaesimerkiksi siitä, miksi meillä on kehittynyt taipumus tyypitellä vihollisiksi kaikki ne, jotka eivät kuulu joukkueeseemme ja nähdä heidät/meidät joko rajoittamista vaativina, puutteellisina tai haavoittuvina. Amerikassa jos missä ummehtunut kristillisyys ja tekopyhyys nakertavat ihmisyyttä yhdessä uskonnollisen oikeiston hurjuutta ja aggressiivisuutta hyväksikäyttävän rikkaiden kanssa. Morrison muistuttaa uskonnollisten profeettojen varoittelevan katseen kääntämisestä, kun taas Sartre varoittaa kuvittelemasta, että rakkaus on huumaa: "Se lähimmäisenrakkaus, jota kristinuskon profeetat ovat kannustaneet meitä osoittamaan muukalaisille, on samaa rakkautta, jonka Jean-Paul Sartre paljastaa helvetilliseksi vilpillisyydeksi. "Suljetut ovet"-näytelmän avainlause "helvetti on toiset ihmiset" väläyttää mahdollisuuden, että "toiset ihmiset" ovat vastuussa yksityisen maailman muuttumisesta julkiseksi helvetiksi". Kriittisesti ja analyyttisesti ympäristöään tukivan Toni Morrisonin Amerikka ei ole demokratian vaan demokratian kaapuun verhotun syrjinnän ja Toiseuden kotimaa, missä hallitsevina piirteinä kaikista kaunisteluyrityksistä huolimatta on kun tarkkaan katsoo sitä kuvaa, minkä Morrison piirtää eteemme esseessään, täynnä systemaattista rasismia ja koko maan kulttuurisiin rakenteisiin jämähtänyttä jäykkyyttä, joka on sekä vastenmielisesti uhmakasta että räjähtävän tappavaa silloin, kun siitä on hyötyä vallassa olevan valkoisen miehen vallan oikeutukselle. "Toiseuden synty"-kirja perustuu Morrisonin luontoihin Harvardissa. Lyhyt kirja, joka tuo mieleen sekä Don de Lillon omat "lyhyet erikoiset" eli "Esittäjän "(Tammi 2001), "Putoavan miehen"(Tammi 2008) ja "Omegapiste" (Tammi 2011) -kirjat sekä tyyliltään W.G. Sebaldin tiiviit matkakertomukset. Morrison oli myös yliopisto-opettaja- ja tutkija. Siitä juontuu esseiden akateeminen tyyli; hän kirjoittaa tutkivan kulttuuritoimittajan ja akateemisen tutkijan risteytyksenä sofistikoitunutta asiaproosaa, jossa välkkyy kiteytyksenä sekä kielellisiä että aforistisia helmiä niitä kaipaaville Morrisonin kirjojen ystäville.

"Toiseuden synty" koostuu lyhyestä ja terävästä kirjallisuuskritiikkistä, muistelmista ja historiaa sisältävästä sartrelainen analyysistä vieraannuttamisen ja raja-aitojen pystyttämisestä absurdissa poliittisessa näytelmässä nimeltä Yhdysvallat. Morrison haluaa viedä rodulta voiman samalla kun hän karnevalisoi sen. Hän toivoi osoittavansa esimerkiksi Paratiisi-kirjassaan, kuinka siirreltävissä ja toivottoman merkityksetön koko käsite oli. "Sitten on yksinäisyyttä, joka harhailee. Mikään keinutus ei voi sitä hillitä. Se elää omillaan. Jonkinlainen kuiva, laajeneva tila, jossa ihmisen omien jalkojen askeleet kuulostavat siltä kuin ne tulisivat jostain kaukaa."-Toni Morrison. Morrisonin lähtökohta on paljastaa Barbara ja Karen Fieldsin Racecraft-kirjan tapaan amerikkalaisten käyttävän rotua passiivisena käsitteenä yrittäessään häivyttää sen tosiasian, että rasismi on rikollista ja aktiivista. Morison tekee hienon analyysin nykyisestä sanan ja kuvan välisestä sodasta, mikä on päätynyt kuvan voittoon, kun hän muistuttaa tiedon tuottamista hallitsevan yhä useammin kuvat, jotka myös itsessään muuttuvat tiedoksi tai jopa saastuttavat sitä. Esipuheen suomalaiseen esseekirjaan on kirjoittanut Ta-Nebisi Coates, joka on toisin kuin kirjan suomentajat Koko Hubara ja Astrid Svan jälkipuheessaan, vakuuttava analyysissään Morrisonista ja hänen kädenjäljestään älyllisen ja aforistisen amerikkalaisproosan edelläkävijänä. Ta-Nebisi Coatesin mielestä Morrisonin ajattelu lähtee liikkeelle siitä "epämukavasta" ajattelusta, että rotu ei juurikaan liity geeneihin. Ta-Nebisi Coates kirjoittaa, että kun sanaa "rotu" käytetään sanan "rasismi" sijaan, vahvistetaan ajatusta siitä, että rotu on osaluontoa ja rasismi sen odotettavissa oleva seuraus. Ta-Nebisi Coatesin mukaan Morrison luo ymmärrystä siitä, miten rodun kaltainen hatara käsite on onnistunut saamaan miljoonat ihmiset niskalenkkiinsä. Morrisonin mukaan keskeinen syy tähän oli Ta-Nebisi Coatesin mielestä se, että jokaisella on tarve varmistaa omaa ihmisyytensä, vaikka tekisikin epäinhimillisiä tekoja.

Tässä on Morrisonin esseiden punainen lanka ja yhtäläisyys Morrisonin omaan tuotantoon. Morrison jos kuka tietää, ettei rasistinen epäinhimillistäminen ole pelkästään symbolista, vaan se myös määrittää vallan ääriviivat valkoisessa Amerikassa. Valkoisuus merkitsee nimittäin automaattisesti monia kulttuurisia etuja, kuten pienempää riskiä kuolla. Ta-Nebisi Coates kirjoittaa, että onneksi heillä on Toni Morrison, yksi Yhdysvaltojen parhaimmista kirjoittajista, sillä Morrison auttaa heitä ymmärtämään, miten he ovat joutuneet jälleen kerran samaan vaikeaan tilanteeseen rotuongelmien takia: "Hänen sanansa ammentavat historiasta, mutta löytävät kauneutta irvokkaimmistakin tapahtumista. Tuo kauneus ei ole kuvitelmaa, ja siksi ei ole mikään yllätys, että Morrison lukeutuu heihin, jotka ymmärtävät, miten historia vaikuttaa meihin kaikkiin. Toiseuden synty sanallistaa tuota ymmärrystä, ja vaikkei se viitoita välitöntä tietä pois rasismin otteesta, se auttaa käsittelemään sitä, kuinka alun alkaen jouduimme sen kouriin."

Tämän luettuaan ymmärtää myös miksi suomalainen kirjallisuus ei ole maailmankirjallisuuttaa siitä merkityksessä kuin Goethe sen tarkoitti olevan. Siitä puuttuvat nimittäin ne Morrisonin kirjojen älyllisesteettiset tasot ja kierrokset, jotka tekevät kirjoista maailmankirjallisuutta.