Miss Marplen auktoriteetteja uhmaava systeeminvastainen kriminologia

Teksti Harald Olausen

"Joka kerta kun ajattelen kuolemaa, minusta tuntuu siltä, että piilotan ja petän jotain itsessäni."

-Kirjailija E.M. Cioran

Agatha Christien luoma tarkkavaistoinen ja suorapuheinen, kaikkialla nenänsä pistävä mummeli kuvitteellisesta S.T. Mary Meadin pikkukylästä, on yhä edelleenkin hyvää romanttista dekkariviihdettä sellaisen yläluokkaisen mädän ja pinnan alla kiehuu pikkumaisuus-Englannista, joka on valloittanut mieliä englantilaisesta kulttuurista jo Enid Blytonin Viisikko-kirjoista lähtien.

On sanomattakin selvää, että kuulun tuohon harvalukuiseen porukkaan 60-luvun alussa syntyneenä aikana, jolloin televisio laajassa merkityksessä teki vasta tuloaan, ja kirjoja luettiin kaksi kolme viikossa, joskus jopa enemmänkin, kaikenlaista sekaisin; seikkailuja etupäässä, mutta myös sekä Salaisen puutarhan tapaista lapsille suunnattua romantiikkaa että nuorten romaaneja.

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun huomasin Ryhmäteatterin tehneen salaisesta puutarhasta, joka on yllättävän ohut mutta merkittävä kirja, oman näyttämösovituksensa. Luulen että tekijöille on jäänyt myönteinen muisto mieleen kaivertamaan, ja sielua piinaava pakko toteuttaa lapsuuden haavemaailmansa – eräänlainen halu luoda dramatisoitua omaakuvaansa näyttämölle.

Ryhmäteatteri teki 80-luvun alussa erään toisenkin kiinnostavan esityksen, jossa oli vähän modernia miss Marplea. En muista enää mikä esitys se oli, mutta näyttelijä Maija Leino istui yksin syyspimeässä puistonpenkillä höpöttämässä mummoksi pukeutuneena mustarastaista, kunnes otti laukustaan pistoolin ja ampui yhden sellaisen. Siinä kohtaa yleisö repesi naurusta.

Miss Marple, jolla "muista mummoista" poiketen ei ole kissaa, on terävä epäilijä, joka on puettu harmittoman vanhan naisen hahmoon, ja jota ei pidä arvostella kuin koiraa karvoista. Miss Marple on modernin tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman maailman lähettiläs vanhan maailman pienen eliitin etuoikeuksiin perustuvaa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan.

Miss Marple on oma juttunsa. Hän on piikki perienglantilaisessa tekopyhyydessä ja terveen epäilyn ruumiillistuma valheiden kyllästämässä petollisessa maailmassa, joka on koko ajan valmis uskomaan kaikkia helppoja (nakkeja) naurettavuuksia, liian helposti ollakseen totta, ja omaksi vahingokseen. Miss Marplessa on yksi ikävä piirre: hän puhuu suoraan ja oivaltaa liikaa.

Ärsyttävä miss Marple on pahanilmanlintu. Kun hän ilmestyy paikalla kutsumatta ja työntää hoksnokkansa muiden asioihin sekä ottaa heti komennon, alkaa ihmisiä yhtäkkiä kuolla hänen ympärillään kasapäin kuin epidemioissa niin, että miss Marplea voisi hyvin luulla KUOLEMAN ENKELIKSI, mitä hän ei ole. Ihme, ettei häntä ole vielä tapettu, sillä hän on kuin NEMESIS, koston jumala.

Taustalla voi olla pragmaattisten välttämättömyyksien tajuamista; brittiläinen empirismi ja common sense, jotka yhdessä karkottavat tehokkaasti metafyysisten sepitysten halun, ja antavat potkua epäilylle, realismin ymmärtämiselle ja järjen oikealle käytölle, juuri niin kuin miss Marplekin seikkailuissaan tekee, asianosaisia kunnolla ärsyttäen kuin kaivamalla verta nenastään.

Mutta oliko miss Marple nietzscheläinen tietäessään jokaisen syvän hengen tarvitsevan naamion? Epäilemättä sinnepäin, sillä se on juuri miss Marplen salainen etu muihin aikansa kanssaihmisiin nähden. Hänet on luotu taistelemaan vääränlaista sankaruutta vastaan keinotekoisessa ja rikollisessa maailmassa, joka pukee valheensa yhtä kalliilla ja yhtä arvovaltaisesti kuin itsensäkin.

Ehkä siksi hänen maailmansa kuva on pysähtynyt 1930-luvun pieneen ja ahtaaseen, puutarhamaiseen englantilaiskylään, missä kauhutarinat ovat aina lähes samoja, toistuen kerta kerran jälkeen vain hieman muutettuna; yläluokkainen linna tai kartano täynnä toisiaan vihaavia nousukkaita, vihollisia ja sukulaisia, ja intohimon hulluksi raastamia naisia (yllättävän monia lesboja). 

Maassa, missä sataa lähes aina, miss Marple on säästetty liikoja kastumasta; maisemat ovat kuin idyllisiä postikortteja - ilman sadetta - ja ovat osa unelmien Oy Englanti Ab:ta. Ja ne pienet huvittavat leikkiautoilta näyttävät kaksipaikkaiset urheiluautot saarivaltiossa, jossa on harvoin sateen tai sumun takia mahdollista ajaa ilman suojaavaa kuomua. Miss Marple on silkkaa satua.

Tarinat ovat täynnä seksiä, intohimodraamoja ja nuoren rakkauden kuhertelua, ihan kuin kirjalija olisi luonut Barbara Cartlandin rakkausromanttisen sisaren dekkarimaailmaan, missä rakastavaiset ovat yliampuvan komeita ja liian kauniita. Eräs nainen vahvistaa sokeroinnin: "Voi miten rumia miehet ovatkaan vanhetessaan. Heidän pitäisi kuolla neljäkymmentävuotiaina."

Mutta miss Marplen maailma ei kuvaa maailmaa sellaisenaan, vaan sellaista maailmaa sellaisena, kuin sen pitäisi puheidemme ja moraalisten käskyjen mukaan olla. Hänen maailmansa on eräänlainen heijastus vallitsevasta kaksinaismoralistisesta valheesta, kuin vääristyneestä peilistä, joka näyttää meille meitä uhkaavan pahan, mikä on kiinni vallitsevassa jäykkyydessä, säännöissä.

Miss Marple, joka harrastaa selvästi auktoriteetteja uhmaten systeeminvastaista kriminologiaa, ei selviytyisi, jos ympärillä oleva kauhunmaailma ei olisi täynnä reikiä asioiden pintakerroksissa. Mutta ei hän selviytyisi itsenäänkään, jos häntä ei jatkuvasti pelastaisi joku ylempi hänelle kiitollisuudenvelassa Scotland Yardissa toimiva sir-tasoinen palkittu ja esikuvallinen poliisijohtaja.