Mitä tahansa hän sitten sanoikaan?
Teksti:
Professori Timo Airaksinen
Homo Aboensis: Jarkko Laineen Turku (Toimittajat Jussi Keinonen & Joni Pyysalo. Sammakko, 2017. Epäkriittinen Essee.
I
Ikäni minä muistan sen, kun Jarkko Laine alias Lauri Kenttä - Teriksen kaima siis - huusi Turun yliopiston Varsinais-Suomalaisen Osakunnan U-illassa vuonna 1968 mikrofoniin, "Vitut, minä en kuuntele tätä!" Elämään on kuitenkin jäänyt "Elämä on tuhlausta, Beibi", vaikka se tuskin on Jarkon oma keksintö. Siihen se on jotenkin liian ilmeinen, jotenkin kovin amerikkalainen - mutta mistä sitä tietää. Joka tapauksessa kokemus oli nuorelle opiskelijalle suurenmoinen ja silmiä avaava, suurenmoisen vapauttava elämys. Koko loppuelämäni olen halunnut huutaa "Vitut, minä en kuuntele tätä!", kun minulle ja meille muille tyrkytetään aina ja loputtomasta sitä samaa typerää keskiluokkaista, ummehtunutta mielipidettä, taiteellista näkemystä ja tieteen tulosten muka soveltamista, hipsuvarvaspsykologiaa, sössösosiologiaa ja höpsöhistoriaa, samaa paskapuhetta aina vain loppumattomiin joka ikinen päivä. Ja lopuksi kvanttimekaniikkaa, tähtitiedettä ja tekoälyn mahdollisuuksia niille, jotka nauttivat syvällisesti esitetystä tiedosta, edellyttäen etteivät koskaan ymmärrä siitä yhtään mitään.
Lunastaako Turun oma poika lupauksensa, jonka antoi silloin osakunnassa vuonna 1968, siis olla kuuntelematta paskapuhetta. Ja jos ei kuuntele on paras sanoa jotakin ja sanoa jotakin jota toisen on pakko kuunnella vain siksi, että se sanotaan - ei siksi että olisi pakko. Pakko on modaliteetti, josta on moneksi, ja ulkoinen valtaperustainen pakko on vain yksi esimerkki. Jarkkoa on joka tapauksessa luettu ja kuunneltu, ainakin joskus ennen, ja palkittu niin kuin ei kai ketään muuta. Suosikki on aina suosikki ja se palkitaan, joka on jo palkittu. Mutta luonto ei katso palkintoja, mainetta ja lahjakkuutta, se ottaa omansa, kun tahtoo. Antiikissa sanottiin nuorena kuolemisen olevan suurin onni, jota toki uskallan epäillä. Kuoleminen on yhtä ikävää missä iässä tahansa, jos nimittäin kuolee ajan kanssa eikä noin heti huomaamattaan rekan nokkaan, ja Jarkko Laine meni aikaisin, fraasin mukaan liian aikaisin - liian aikaisin, kuka sen tietää? Tämä täyttää traagisen ironian tunnusmerkit: ensin palkinto ja sitten henki, toinen antaa toinen ottaa, antaja antaa vähästään, ottaja ottaa aivan kaiken. Mitä on annettu siitä. saa keskustella, mitä on otettu siitä ei.
Nyt kun Jarkko Laine on ollut poissa jo niin kauan, on hyvä katsoa hänen tuotantoaan uudelleen vielä kerran: unohtaako heti vaiko muistaa tulevinakin aikoina?
Jarkko oli turkulainen ja tämä Sammakon kirja poimii luettavaksi joukon Turku -aiheisia kommentteja ja sanomisia kertomuksista aforismeihin. Mikäs siinä, Turku on kuitenkin aivan erityinen paikka Suomessa kielen, historian ja kulttuurin kehto, samalla "Turun taudin" vammauttama rampa, kuten Jarkkokin kirjoittaa. Olin seitsemäntoista vuotta kirjoilla Turussa 1967-1984, lapseni syntyivät Heidegenillä, paikassa, josta joskus ennen huuto kuului kahden korttelin päähän tyynenä kesäiltana, kun ikkunat pidettiin auki.
Rakastin Turkua. Hyviä vuosia ne olivat, parhaita kai, viattomuuden ja voiman vuosia, kaikki kun oli uutta, vapaata ja raikasta ympäristössä, jota en kokenut vihamieliseksi. Yritä nyt sitten elää Helsingissä ja palvella tuota hirviötä, Keisarillista Aleksanterin Yliopistoa Vapaan Kansan Lahjan sijasta. Nomen est omen. Nyt on kaikki ohi, ystävä kuolleet tai dementoituneet. Manu Petäjäkatu 8 lattialle uupuneena ja muut samaa rataa, kun tapaa Artokaan ei enää tunnista. Arska juutalaisten hautausmaalla, Gerald ja Pamela kaukana yksin Rymättylän kirkkomaalla nuo ateistit ja jumalankieltäjät. Eemeli vanha levyseppä ja maisteri kokonaan häviksissä, jossakin Kaarinan korvessa. Panu yksin on vielä jäljellä, mutta hän onkin Kotkan poikia ja vihaa Turkua.
Outoa kulkea kaupungissa, joka ennen oli koti mutta jossa ei enää ole ketään, kuolleiden kaupungissa.
Kaikki poissa ja manan majoilla tuonelassa. Siksi kaupunki, sen keskusta, tuntuu nyt rumalta, vieraalta ja kylmältä. Juoppo lehtori Kyösti Kolehmainen ei enää rähjää Hämeenportissa. Kausaalista ylideterminaatiota: mies kuollut ja Portti kiinni, eikä siis enää ole mies tavattavissa siellä missä joskus ennen. Jarkko ei Portista piitannut, sanoo niin. Markku Into istui kanssani sattumalta samassa pöydässä kerran, ei pukahtanut sanaakaan. Ajattelin, onpa leuhka jätkä, mutta vuosia myöhemmin tajusin sen olleen niin päissään, ettei pystynyt enää puhumaan. Saman tempun teki muuten Kalle Holmberg Portissa. Sattuuhan sitä paremmissakin perheissä. Mutta pystyisikö Jarkko herättämään minussa eloon vielä jotakin jonka varassa pystyisi elämään tai edes käymään Turussa? Jos ei, kirja on turha ja joutaa raatopakalle muun paskapuheen ja muiden sellaisten tekeleiden joukkoon. Kirottu se joka turhan toivon herättää.
II
Miten tuo kirja saattaakaan alkaa Agricolankadulta? Mistä ne tietävät, että asuin vuonna 1968 keväällä Agricolankadun aivan päässä olevassa puutalossa niin, että työpöytäni ikkunasta näki suoraan Aurajoelle ja vastarannan kadulla, jossa autot liukastelivat talvella Kutomonkadun ja Eerikinkadun kulmassa? Melkein siinä vastapäätä oli arkkipiispan virkatalo, jonka viinikellariin filosofian professori Jussi Tenkku kerran putosi - tunnustikin kehno syntinsä vielä ihan noin vain. Minä oksensin vappuna ikkunasta alas pitkin seinää, kun en ehtinyt yöllä vessaan asti. Meni joskus överiksi kai. Mutta hyvä katu tuo Agricolankatu silti on, ei siinä mitään. Talo seisoo siinä vieläkin.
Ehkä koko kirjan parhaat palat ovat Jarkon tekstikokoelmien nimet: "Jumala saalistaa öisin" ja "Soutajat Aurajoella", nerokkaita molemmat suorastaan. Jokainen, joka ymmärtää mitä tarkoittaa, että Jumala saalistaa öisin, on ateisti ja helvettiin jo tuomittu. Ja ken ei vielä ymmärrä ja sitten tajuaa, muuttua ateistiksi, sivuuttaa tuon agnostismiksi sanotun höpertelyn. On aivan totta, että Jumala saalistaa öisin, ihmettelen vain tajusiko Jarkko itsekään mitä tuli kirjoittaneeksi. Nerollinen otsikko joka tapauksessa, sellainen, jota sopii muiden kirjoittajien katkerasti kadehtia.
Entä "Soutajat Aurajoella", mitä hyvää siinä muka on? Vitsi on tietysti siinä, ettei kukaan koskaan ole soutanut Aurajoella, kuten noiden nuoruuden vuosieni aikana karttunut kokemukseni osoittaa. Eivät soutaneet ainakaan siltojen alla, kuten Koskenniemi helskyttelee omassa runossaan. Jarkko, ilman mitään ironiaa tai kaunaa, antaa kunniaa Koskenniemelle noin vain, vaikka toisaalta pilkkaa häntä ja matemaatikko fasisti Rolf Nevanlinnaa Mussolinin patsaan pystyttäjinä Yliopistonkadun Betel -kirkon aukiolle. Tiesikö Jarkko, että Koskenniemi asui siinä talossa, ja hänen jälkeensä tyttärensä, englannin kielen professorin Inna Koskenniemi vanhan sisäkön kanssa. Tällä oli aina yllään perinteinen sisäkön asu, kuten uusi englannin lehtori Gerald Dohery ja Pamela totesivat ensi visiitillä Turkuun tullessaan 1960-luvulla. Heidän hautakivessään Rymättylässä lukee vain "Nibana". Heitä ei tuo kauhea yön jumala koskaan saanut saaliikseen.
Jarkko kirjoittaa värssyn, joka minulle tässä kirjassa merkitsee eniten: "En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu." Outoa vai? En tiedä miksi vaikutus on se mikä on, nimittäin minuun ja minun maailmaani. Joki puhuu jotakin, jota en ymmärrä; ja se etten ymmärrä on tärkeintä. Eikä joki silti puhu kvanttifysiikasta tai tähtitieteestä. Se ei puhu edes tähdistä, jotka eivät sen mutaiseen veteen heijastu. Mutta rivosti joki osaa puhua: "rakastin joessa kahlaavien tolppien laihoja rintoja, joita niljakas köysi kouri." Hyvä virke kuitenkin, koska siinä rakastetaan jotakin jota ei pysty rakastamaan ja se tekee lukijaan vaikutuksen. Yleensä Jarkko välttää shokeeraamista ja myös seksuaalisuuden perimmäistä raakuutta; korkeintaan naisen rinnat ovat kylmät, joka todellakin on aivan tarpeeksi kamala kuva.
Teksteissä on lipsahduksia: "ja kaulaan sidomme lamppuvyön". Tämä ei mene läpi koulun ainekirjoituksen tunnilla, koska vyötä ei sidota kaulaan, ellei sitten aiota hirttäytyä - siihen ei kuitenkaan tarvita mitään lamppuja. Eikä Jarkko taida tuntea amerikkalaista kaupallista kulttuuria koska puhuu näin: "Siellä se kohoaa McDonaldin keltaisten kaarten takana". Mainoslause kuuluu kuitenkin näin: "the golden arches" eli kultaiset holvit tai siis vaatimattomammin kultaiset kaaret. Toisaalta pidän ilmaisusta "jokainen asia on oman itsensä parodia", mutta vain siksi että olen itse yrittänyt todistaa, että jokaisen väitteen pystyy lukemaan ironisesti manipuloimalla kontekstia. Miksi Paavo Nurmi, maailman nopein ihminen, asui Jarrumiehenkadulla? - kysyy Jarkko. Siinä on ironiaa. Aamurusko -lehdessä Lauri Kenttä runoilee: "Intiimi sadismi helmeilee, sika katsoo kun lahnaa perataan", ironiaa siinäkin vaikka vain lahnaa perattaisiin. Lahna oli jo siinä vaiheessa "veden vainaja". "En tunne yhtään lyyrikkoa / jolle kustantaja olisi ottanut henkivakuutuksen" on totta, vaikka meneekin selvästi sarkasmin puolelle.
Puutori oli jännä paikka, vähäväkisten luvattua aluetta. Arska Rimon asui siinä lähellä. Isällä oli kaapissa kymmenen pulloa konjakkia, jotka oli ostanut trokarilta, näytti ja sanoi poikansa. Jarkko sanoo, torin vessassa oli homo namusetä: "Mitä tarkoitti homoilu? Syleillä. Ottaa tykö. Olla sillai. 'Panna perseeseen' - viimeksi mainittu oli kuin tykkimiehen käsikirjasta." Mitä Jarkko muka tiesi tykkimiehistä ja tykkimiehen sylistä? Minä olen tykkimies, kun Heikkilän kasarmilla opiskelin sankarillista maanpuolustuksen ideaa ilmatorjuntaan sovellettuna. Jarkko ei armeijaa tunnista tai tunnusta, oliko se sitten sivari? Ei mainitse edes Sirkkalan kasarmia, jossa minä palvelin esikunnassa sosiaalisihteerin apulaisena. Olin kuolla vitutukseen tai ainakin ikävään. Hänen nimensä oli Aaro jotakin ja oli mukava ja reilu mies, siviili sentään eikä mikään sotarikollinen, kuten isäni sodankäynyt mies aina upseereita kutsui.
Kirjan paras runo on ylivoimaisesti "Tulun ja Polin lääni on punainen" ja sitten Paavo Haavikko -imitaatio "Homo aboensis ja hänen kultivoidut mietteensä" on aivan erinomainen. Se ei ole parodia. Haavikon omat aforismit ovat parasta mitä on, vaikka nuorena turkulaisena opiskelijana inhosin kirjaa "Puhua, vastata, opettaa" (1972) sen muka oikeistolaisuuden takia. Jarkon teksti on tarkka ja oivaltava.
Vielä filosofinen pointti: "Toinen tarkoittaa barokilla Turun linnassa seisovaa kaappia, toinen vastauskonpuhdistusta, uskonsotia, absolutismia. Ovatko molemmat muka oikeassa?" Ovat, koska kielen mieli on niin tulkinnanvarainen. Kieli on aina itsensä parodia, kuten Jarkko itse sanoo ja tietää, tai puhuu vastaa ja opettaa. Me puhumme koko ajan tietämättä mihin viitataan, ilman että heräisi kysymys mistä olikaan kysymys. Miten ihmeessä ihmiset kommunikoivat ja menestyvät maailmassa, kun eivät edes tiedä mistä puhuvat? Puhu viisaudesta, oikeudenmukaisuudesta, historiasta ja barokista eikä kuulijallesi koskaan selviä mistä puhut - vastaa hän silti sinulle aivan kuin tietäisi. Siksi me menestymme, kunhan vain yhdessä puhumme. Mutta tarvitaan myös runoutta, joka ei edes yritä välittää mitään vitun merkityksiä. Mitä muka tarkoittaa Jarkon seuraava väite: "Turkulainen nyky-Suomessa - Lemmy Caution Alphavillessa". En tiedä mitä se tarkoittaa, hyvältä kuitenkin kuulostaa, jopa todelta. Godardin filmi on fantastinen ja kuuluu suosikkeihini. Näin sen Vaasan Kino Rizissä aikojen alussa ja yleisö poistui kesken näytöksen, minä jäin. Anna Karina ja Eddie Constantine keskenään hutaisten tehdyssä muka filmissä, ikäni minä muistan sen.
III
Nummenpakalla omakotialueen päässä oli kakkosen raitiovainun päätepysäkki, kertoo Jarkko. Ei kerro tarkkaa paikkaa: Savustamonkadun ja Vanhan Hämeentien risteys. (Jos olen väärässä, kertokaa se minulle.) Mutta myöskään ei Jarkko kerro, että sitten oli vähän peltoa ja Kuralan harva mettikkö, johon istutettiin kerrostaloja, ja ihmeellisesti siitä vain tuli sitten jotakin jonka nimeksi pantiin Hannunniittu. Siellä minulla oli alivuokralaisasunto tullessani ensi kertaa Turkuun syksyllä 1967. Kuka haluaisi elää Kuralassa? Muutin sieltä sitten Agricolankadun puutalokolhoosiin, ja sieltä taas muualle tulevaisuuttani etsiessäni. Niin se menee. Jarkko puhuu hartaasti puutalojen puolesta ja suree niiden kohtaloa, työläiskakara kun oli ollut ja lapsuutensa puutaloissa Kupittaankadun ja Itäisenkadun tuntumilla Martinmäen puolella asunut. Lojaali on mies puutalomiljöölle.
Agricolankadulla vessa oli aamulla jäässä, kun oli kova talvi, ja Halisten ukot valtavia sitten lopulta alas jokea tullessaan. Jää aina sulaa aikanaan ja jäätyy sitten uudestaan. Jarkko Laineen juttuja kyllä kannattaa lukea uudestaan ja hänen Turkuunsa tutustua. Ei se kaikille ole kuolleiden kaupunki, ei vaikka runoilija itse on poissa käymässä jossakin muualla. Hän palaa kyllä. Nietzschekin puhuu ikuisesta paluusta. Kai Jarkko Nietzscheä oli lukenut?
xxx