Modernin seksuaalisen vapauden väistämätön yksinäisyys

Teksti:

Harald Olausen

Yksi tärkeä huomio homokulttuurista ennen kuin mennään itse elokuvaan: homokulttuuri ei ole sitä, että muutama keski-ikäinen pullea partasuu vetää naisten vaatteet päälle ja alkaa esiintyä naismaisesti, tai kaljan kittaamista ilta illan jälkeen synkissä homoräkälöissä. Homokulttuuri on juuri sitä, mitä "Kaksi tarinaa rakkaudesta"elokuvassa sen kerrotaan Briteissä olleen ja olevan kuudenkymmenen vuoden aikahaarukalla. Se on oikeutta elää vapaasti ja löytää itselleen sielunveli ilman pakkoa. Se ei siis ole ryhmähaleja eikä reviirikiistoja. Se on jokaiselle yksilölle kuuluva ihmisoikeus. Siitä kertoo elokuvan nykyaikaan sijoittuva toinen osa, jossa näytetään se jokahomon painajaisunena tylyjen ja vain naimaan pyrkivien homokapakka juuri sellaisena kun se on. Se ei ole homokulttuuria. Se on helvetti, kuten eräs LGBTQ-kulttuuria esittelevän amerikkalaisdokkarin vanha homoveteraani sanoi kiittäen jokaista päivää siitä, ettei hänen tarvinnut enää käydä noissa paikoissa, mihin hän luki mukaan myös hämärät runkkuvideopaikat ja klubit sekä saunat.

Eilen Ylen ykkösellä yömyöhään nähdyssä hienossa englantilaisessa draamaelokuvassa "Kaksi tarinaa rakkaudesta (Man in an Orange Shirt. Käsikirjoitus: Patrick Gale. Ohjaus: Michael Samuels. Tuotanto: Kudos Film and Television, BBC, Britannia 2017) nähtiin oikeastaan yksi ja sama tarina rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta eri aikoina; ikiaikanen vaikea ja koskettava tarina. Elokuvan ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1944, jolloin brittiarmeijan kapteeni Michael Berryman tapaa ensimmäistä kertaa ja rakastuu sodan keskellä taiteilija Thomas Marchiin yhtä intohimoisesti kuin Michael häneen. Elokuvan ensimmäisen osan rakkaus on kiellettyä rakastamista yhdessä silmänräpäyksessä ja intohimoisen fyysistä. Samalla se kuvaa sitä viktoriaanisen ajan jälkimaininkia, kun miestenväliset suhteet vielä olivat ankarasti laissa kiellettyjä ja sukupuolisiveyden nimissä seksuaalisista kontakteista toiseen mieheen kiinnijäädessä tai ilmiannettaessa saattoi saada vuoden tai muutaman vankeutta, kuten elokuvassakin jostain Lontoon yleisestä käymälästä runkkaamasta toisen miehen kanssa yllätetty Thomas.

Elokuvan ensimmäinen osa on kuin dokumentti vaietuista muistoista, niiden heräämisestä, katumisesta, syyllisyydestä ja lopulta ymmärryksen täyttämästä sovinnosta kaiken sen kanssa, mikä osin piinasi omaa elämää siksi, että aika oli mitä oli rajoituksineen ja rajoittuneen tarkastuskulmansa takia, osin siksi ettei ymmärtänyt ja hyväksynyt kun ei voinut, kun ei ollut ketään muuta, jolle puhua, toista samanlaista tai mitään yhteistä sellaista, joka olisi auttanut ongelmissa, jotka voisivat olla totta edelleenkin (tärkeä muistutus!), ja ovat olleetkin sitä monien miljoonien kohdalla. Ei ihme, että suurin osa brittihomoista valitsi piilohomouden ja hailean avioliiton peitetarinakseen ollaaksen paljastumatta, vaikka samalla menettivätkin oman itsensä hallinnan ja hukuttivat todellisen minänsä siihen suruun, etteivät saaneet koskaan olla haluamallaan tavalla sitä mitä olivat - satunnaisiin ja vaarallisiin seksikohtauksiin pimeässä yön turvin tuntemattomien kanssa puistojen siimeksessä tai yleisissä vesssoissa. Olen nähnyt tämän elokuvan aikaisemminkin sen ensimmäisellä esityskerralla kahden vuoden takaa Ylellä vuonna 2018, mutta yhä elokuva ja sen koskettavat tarinat saavat pauloihinsa ja nostattavat kyyneleet silmiini ja saa voimaan pahoin, sillä yhä niin monet valitsevat saman kohtalon ympäristönsä pakosta, tukahduttavat usein tuhoisin seurauksin itsessään sisällä tulivuoren tavoin lämpimästi toista miestä kohtaan sykkivän ilon ja energian, joka ei ehkä koskaan heidän osaltaan pahimmassa tapauksessa saa täyttymystään fyysisesti.

Mutta englantilaiseen älyllisesteettiseen tapaan kyse ei olekaan mistään sen helpommasta tai vaikeammasta kysymyksestä - riippuu miten elämän ongelmat ja vastustuksen itse ymmärtää omassa elämässään- kuin siitä, ettei sattuma ei ole seurausta syiden puutteesta, vaan pienten, toisistaan riippumattomien syiden summautumista - lopultakin rehellisyydestä omille tunteilleen kaiken sen saastan ympärillä, mikä meitä käskee olemaan vuoroin sitä ja vuoroin taas jotain ihan muuta - usein vastakkaistakin- oman itsemme menetetykseksi. Elokuvan ensimmäinen osa päättyy siihen kun Thomas tapaa sattumalta Michaelin ostamasta pojalleen ensimmäistä koulupukua isosta tavaratosta, jonka vessassa hän on aikaisemmin muhinoinnut häntä vokotelleen nuoren miesmyyjän kanssa. Tässäkin hyvä muistutus ei-homokatsojille homoelämän suurista salaisuuksista mistä suurista suurimman homoromaanin. Näistä katseista ja niiden näyttämisestä kertoo elokuvan ensimmäinen osa. Se on se homokulttuurinen koodi, mikä silloin toimi semioottisena alamerkitysmaailmana vain homoille pelastaen miljoonia homoja kuolemasta oman yksinäisyytensä murehtimiseen. Ensimmäisen osan loppukohtaus on riipaisevan hellä, sillä siinä tehdään tavallaan pitkiä jäähyväisiä molemmin puolin ymmärryksellä pakon edestä ettei muuta voida. Miehet eivät enää koskaan tapaa toisiaan, vaikka he haluaisivatkin ja suhde muuttuu enää vain etäiseksi kaipaukseksi, siksi samaksi lähes jokaisen homomiehen asennoista, tavoista ja mieltymyksistä riippumattta, mitä Jean-Paul Sartre tarkoitti sanoessaan koko Jean Genetin tuotannon perustuvan samanlaiseen odottavaan ja jatkuvaan varuillaanoloon, ja että näennäisyyden, joka oli alinomaa joutumassa hyväksytyksi todellisuutena, oli alinomaa tällä tavalla (tavallaan) paljastettava perimmäinen epätodellisuutensa.

Toinen osa on elokuvan ensimmäistä osaa tärkeämpi, sillä siinä näkyy lopullisen sovinnon aikaansaama seesteisyys ja sen valtava voima, joka on jaksanut kannatella haavoittunutta ja ylpeytensä nielleen Floran tähän päivään, tai oikeammin tämän päivän yksinäisyteen yksinäisten muistojensa keskelle, sillä elokuvan alaotsikkona voisi yhtä hyvin olla: modernin seksuaalisen vapauden väistämätön yksinäisyys. Yllätys onkin melkoinen kun Foloran kasvattama lapselapsi on elokuvan toisen osan homoeläinlääkäripoika, joka kärsii Floran tavoin samanalaisista elämän eksistenssinogelmista kuin hänkin aikoinaan. Homoeläinlääkäripoika asuu isoäitinsä alakerrassa. He syövät yhdessä iltaisin. Toisessa osassa näemme, miten yhtä vaikeaa on sen oikean löytäminen ja rakastaminen (toisen kohdan ensimmäinen rakkauskohta on koruttoman arkinen kun eläinlääkärihomopoika on saanut houkuteltua kissansa lopettamiseen tuoneen mustan arkkitehdin Floran hänelle lahjoittamaan mökkiin katsomaan kannattakaako tehdä kunnostustöitä ja musta mies pyytää eläinlääkärihomopoikaa suutelemaan häntä).

Viikottainen isoäidin bridgeporukka on jo alkanut kysellä, milloin poika "asettuu aloilleen" ja se sekä kiusaa että hämmentää Floraa. Elokuva itseasiassa kaksoisvalottaa elämää jäytäneet kielteiset tunteet kääntämällä teemat ja sattumukset samoiksi asioiksi näyttämällä samalla, ettei sitttenkään mikään ole muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa suntaan tai toiseen, kun kyseessä on tavallinen pieni ihminen alastomimmillaan omien himojensa ja halujensa keskellä; toisen osan homopojan aikoinaan vietellyt nainen on raskaana ja miettii ettei sittenkään tee homopojasta syntymässä olevan lapsensa kummia. Homoeläinlääkäripojan elämä sotkuinen: on grinderin kautta tapahtuvaa satunnaista seksiä, tunteet solmussa, hormonit hyrräävät ja sitä oikeaa rakkautta etsitään yhtä kuumeisesti kuin ensimmäisessäkin, sillä erotuksella, että nyt sen saa ilman rangaistuksen pelkoa, ja että irtoseksiä on olemassa yhtä paljon mutta myös yhtä ällöttävänä (ehkä hormoninhyrräämisen kiihkeään nuoruuteen ja kokeilunhaluun kuuluvana) ja pinnallisen keinotekoisena suorittamisena ja esiintymisenä kuin silloinkin pusikoissa ja muissa sen ajan salaisissa homojen kutupaikoissa?

Erityisen riemastuttavaa on nähdä aina yhtä vakuuttava ja loistava luonnenäyttelijä Vanessa Redgrave vanhenevana kapteeni Michael Berrymanin vaimona muistelemassa ja puhumassa kipeistä asioista homolapsenlapselleen. Tyylikästä, vaikuttavaa ja sielua syvältä raastavaa näyttelemistä, jossa Redgraven osalta ei enää voi puhua vain pelkästä näyttelemisestä vaan eläytymisestä kiinteäksi osaksi rooliaan. Olen nähnyt kerran Lontoossa Vanessa Redgraven esittävän unohtumattomasti Isadora Duncania - siksi nämä jumalaiset ylistyssanat hänelle, sillä enkä vieläkään saa tuon esityksen voimallista karismaa ja Redgraven eläytymistä muistona päästäni pois - onneksi. Ilta oli unohtamaton ihan samalla tavalla kuin nyt katsella häntä - ja muita yhtä hyviä ja osaavia englantilaisnäyttelijöitä (kiitokset Shakespearelle!) tässä loistavassa kahta eri aikakauden - vain 60-vuotta välillä - suurta rakkaustarinaa pienellä esittävässä elokuvassa.

Rakastamilleni briteille taas täydet pisteet osaamisesta ja asioiden suoriin ytimiin vaivattoman mutkattomasti menemisestä. Elokuva oli toisenkin katsomiskerrran jälkeen kuin täyttä dynamiittia, missä pelasi yhteen kaikki tärkeä: käsikirjoitus, näyttelijät ja itse tarinan kulku. Elokuva näyttää mistä oikeassa homorakkaudessa on kysymys. Tämän päivän nuoruutta ihaileva kertakäyttäkulutuskulttuuri ja läpeensä halpa ja markinahumuinen yltiöidiotistinen seksismi on jotain ihan toista kuin oikea homorakkaus, mikä on ihan samoin kuin kaikki oikeat tunteet yhtä viatonta mutta yhtä suureen roihuun kasvavaa kuin kaikissa niissä tunteellisissa kohtaamissaan muiden ihmisten kanssa on kysymys rakkaudesta, aidosta ystävyydestä, välittämisessä ja toisen ihmisen ymmärtämisessä osaksi omaa tärkeää roolia elämässä elettäväksi ja koettavaksi yhdessä - ei yksin kuten runkkaamiseen kehottava kaupallinen homovoyeristinen nykykulttuuri yrittää homoja kehottaa vauvasta vaariin, maksattaen vielä kaupan päälle yksinäisyydestä johtuvien painajaisten korkeimman mahdollisen hinnan. Juuri tässä gayelämän kritikissä elokuva on oivallinen, kun musta mies sanoo homoeläinlääkäripojalle tämän tarttuessa miehen muniin kiihkeästi, ettei tämä ole pornoelokuva: "Adam näiden housujen sisällä on ihminen!".

Ja kun engalntilaisista on kysymys elokuvan keskiöön nousee symbolina kaikelle elokuvan pääosanesittäjien sivullisuudelle sekä elämän ihanalle turhuudelle, viettelyksille, kieltäymyksille ja häviöille Floran mieheltään perimä "synnillinen mökki", jossa hän ei koskaan käynyt ja jonka kuvan hän otti vihkiyönä heidän yhteiseltä seinältään pois sen tekijän paljastuttua Michaelin suuresti rakastamaksi rakastajaksi, juuri siksi mitä Florasta ei koskaan tullut miehelleen. Mökistä käydään toisessa osassa kissanhännänvetoa myydäänkö se vai ei. Halutaanjo unohtaa menneet ja ristiriidat, myös itsessään vellovat ja edessä olevat? Arkkitehtinä työskentelevä musta mies on päättänyt uudistaa mökin ja samalla saada itselleen mieheksi Adamin, sen ihanan mantelisilmäisen homoeläinlääkäripojan. Adam on elokuvan toinen symbolinen hahmo, jonka lävitse kulkee edellisen sukupolven ennakkoluulot ja ymmärtämättömyys. Hän ei ole tullut vielä ulos kaapista koska asioista ei puhuta Floran kanssa. Adam ei puhu myöskään asioista tai ei "ehdi puhumaan" niiden grinderityyppinen kanssa, joiden kanssa hän tyydyttää pari kolme kertaa viikossa tai päivässä riippuen himojensa laadusta läheisyydenkaipuunsa pornofilmeistä omatuilla "ääh ja ooh"vuorosanoilla ja sitten sanotaankin jo heippa.

En nyt ihan kaikkea halua paljastaa, että jää lukijallekin avata ihmetyksen kummajaisverkkoja ja oivaltaa itse mutta elokuva herättää myös monia, ei aina ihan selviä tai mukavia kysymyksiä mutta hyvin osuvia ja aina yhtä tärkeitä sekä ajankohtaisia. Osin myös siksi, että elokuvan loppu on iljettävä itsensäkieltäytymisen katharsiksena kun Flora-mummosta paljastuu se ilkeä ja elämänkielteinen sama vanha Michaelin ennakkoluulojen, vihan ja katkeruuden valtaama vanha vaimo, joka häpesi ja kielsi Michaelin olemasta mitä oli. Kun Adam esittää hänelle mökistä löytämänsä Thomaksen heille Michaelin mökistä maalaaman taulun, Flora repeää syyttelemää Adamia lihallisen himon irstailijaksi kuin eläimet konsanaan. Flora, jossa ei ole koskaan ollut yhtään osaa puhdasta intohimoa on omaa häpeänsä takia kieltänyt itseltään lihallisuuden. Adam kertoo koko elämänsä hävenneen. Toinen osa avaa myös Adamin itsetuhoisen käyttäytymisen psykologisia syitä. Seksiaddiktit ovat yritys purkaa edessä olevia solmuja ja niiden jälkeen peseytyminen yritys päästä häpeätahroista omassa minästä eroon. Ja kun Adam vihdoin alkaa koko siihenastisen eletyn 34-vuotisen elämänsä jälkeen puhua, ja avautuu ensimmäistä kertaa elämässään ongelmistaan miehelle, hän muuttuu eri ihmiseksi kuin on ollut ja kasvaa mieheksi, ikäänkuin valaistuu löytäen yhteydessä toiseen mieheen oman jo kauan sitten kadotetuksi luulemansa minän. Tai mikä parempaa, sen puuttuvan puolen, tullen yhtenäiseksi uudessa tilanteessa oman sisäisen kaipuunsa kanssa.

Elokuvaa ei tarvitse välttämättä katsoa opetusfilminä vaikka se sellaisenakin käy. Onko homon elämä nyt parempaa kuin silloin? Miksi olemme niin yksinäisiä myös seksin suhteen? Mitä maksaa yrittää vaivan kun voisi olla vaan eikä yrittää ja saada joko ei-mitään tai ei-sittenkään-mitään? Mikä on lopputulema himon ja halun kanssa? Mikä minusta tulee kun en ole enää himojeni ja halujeni uhri vaan en mitään - himoton ja haluton? Miksi vasta nyt kuvataan noita aikoja ja tällä tavalla? Vaikka elokuva on hyvä, siinä haisee läpi moraalinen kasvatushalu yrityksenä opastaa meitä typeryyden toiselle puolelle ymmärryksen mentäville poluille. Se on ihan o.k. mutta jo vanhanaikainen. Me ymmärrämme kiltisti toki tämänkin yskän nikottelematta mutta miksi näin silti vielä tänään? Ylen sivuilla vastataan tähän: "Kaksi kertomusta miesten välisestä rakkaudesta Britanniassa kuvaavat, miten maailmankuva on muuttunut kuuden vuosikymmenen aikana, ja mitä se on merkinnyt aiemmin kielletyille tunteille."  Onneksi elokuvan tekivät britit, jotka sekä osaavat että tekevät kaiken tyylillä ja hyvällä maulla. Elokuvan lopputeksteihin olisi voinut ihan yhtä hyvin liittää Jean Genetin Querellen sanat ettei mikään ole muuttunut maailmassa eikä mikän muutu kun kysymyksessä on alaston toisen miehen himo ja halu: "Se hellyys, jota tunnen syleilemiäni hulttioita kohtaan, ja intohimoiset suudelmani päähän, jota hyväilen ja jonka peittelen lempeästi lakanoihini, ovat eräänlainen kiitollisuuden ja ihmetyksen sekoitus. Niin paljon murehdittuani yksinäisyyttä, jossa minua pitää erikoisuuteni, voiko olla, onko totta, että minä puristan alastomina itseäni vasten näitä poikia, jotka heidän julkeutensa ja kovuutensa asettaa niin korkealle, lannistaen ja tallaten minut jalkoihin? En rohkene uskoa sitä, ja kyyneleet tulevat kiitollisuudesta jumalaa kohtaan, joka suo minulle tämän onnen. Minä sulan. Minä kierin vedet poskillani, hellyydessäni olen mennyttä näiden poikien litteiden, kovien poskien tähden."

Pidin elokuvasta edelleenkin vaikka kaikki hyvin loppuvat, kauniiden ihmisten näyttelemät ja oivaltavan tunnelmaiset elokuvat ovat todellisuuden vastaaville tilanteille täysin tuulesta temmatuina vieraita ja yltiöromanttisia, yrittäessään esittää aristoteliseen draaman lakien mukaan alun keskiosan ja lopun; usein oikeassa elämässä niitä ei ole tai niitä ei huomaa, joskus ei niistä edes välitä. Elämä näet alkaa ja loppuu yhtä yllätyksellisesti kuin on alkanutkin. Olihan alussa viittaus Ibseniin, kun Thomas oli kärsimässä vankeusrangaistustaan ja Michael kutsui häntä partoineen Ibsenin näköiseksi merimieheksi. Huomio on tarkoituksellinen alaviite elokuvan tyylilajiin, sillä Ibsenistä lähtien on samalla tavalla kuvattu elämisen sekä ihmismielen synkkiä virtoja. Ja jos jotain elokuvan voisi sanoa kuvaavan, olisi se ehkä jonkinlaisen ibseniläisen elämänvalheen paljastumista ennen, nyt ja tulevaisuudessa ihmiselämän kaikilla mahdollisilla tasoilla, sillä ibseniläinen elämänvalhe ja ihmisen pohjaton kyky valehdella itselleen ei tule koskaan loppumaan. Elokuvan loppu on järkyttävä kun Floran kylmyys ja hänen oman häpeänsä suojaksi huolella rakentama suojaus rakoilee hänen elämänvalheensa paljastuttua. Mökkiä esittävän rujon talun sisältä paljastuu toinen maalaus, mikä esittää rakkauden hehkuvan punaisin värein rakkaudella maalattua ja rakastuneesti katsovaa Michaelia, Floran miestä ja Adamin isoisää. Silloin Flora lopullisesti murtuu ja katuu kaikkea mitä on tehnyt ja valehdellut. Hän sanoo Adamille: "Luulin että voitin mutta pilasinkin kummankin elämän, Michaelin ja Thomaksen".

Elokuva esittää sekä kärsimyksen että rangaistuksen, uhrin että syyllisen samassa kohtaa. On yksi kirje, jonka Flora on säästänyt ja se pelastaa Adamin rakkauden. Kaunista satua ja mukavaa katsella. Vanessa Redgraven esittämä Flora patoutuneiden tunteiden jämähtäneisyyden tulkkina on sydäntäriipaisevan koskettava kaikessa inhimillisyydessään. Se on symbolisesti kaiketi myös elokuvan jonkinlainen sanoma anteeksiantamisen ja jäähyväisten lisäksi. Mutta jotta totuus kaiken kauniin ja tarmokkaan keskellä ei unohtuisi, kehottaisin katsomaan myös tämän: https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=10157277371757330&id=273250047329