Normikriittisyyskeskustelu ja Oscar Monteliuksen mytologisointi

Teksti:

Harald Olausen

Ruotsissa on alettu medioissa kyseenalaistaa vallassa olevaa normikriittistä ideologiaa kysymällä, opettavatko yhteiskunnalliset kasvatus- ja sivistysjärjestöt oikeanlaista ajattelua vapaan ajattelun sijaan? Tai johtaako normikriittisyys tiedon halveksumiseen maassa, jonka yleinen mielipide on aina ollut tekopyhän moralisoiva; onko vain hyvä, että ruotsalaiset kyseenalaistavat totunnaiset käsitykset - ja tarkastelevat historiaa uusista näkökulmista? Epäilijöiden, joita on määrällisesti vielä vähän, mukaan tietoihanteesta on alettu viime vuosikymmeninä hitaasti luopua samaan aikaan kun normikriittisyydestä on tullut vallitseva kulttuuri-ideologia sankareineen ja konnineen, ja ajatusta korkeakulttuurista pidetään naurettavana samoin kuin objektiivisen totuuden etsintää. Kulttuuriin päälle on alettu liimata aktivistien iskulauseita syrjintää, muukalaisvihaa ja segregaatiota vastaan. Normikriittisyys on tunkeutunut kaikkialle kulttuuriin. Epäilijät pelkäävät ideologisuuden saaneet jo ylivallan Ruotsissa, missä historiaa käytetään välineenä tämän päivän yhteiskunnan arvojen ymmärtämiseksi. Näin kirjoittavat ne oikeistolaiset epäilijät, jotka odottavat seuraavien vaalien jälkeen Ruotsiin avoimen oikeistolaista oikeistohallitusta, joka muuttaisi Ruotsin monikulttuurisuutta ihannoivan ja vähemmistöjä ymmärtävän politiikan takaisin sitä aikaan edeltävään.

Ongelmalliseksi keskustelun tekee se, että se tulee usein äärioikealta ja on perustaltaan raivokkaan epäasiallista, missä keskustelijat eivät yleisistä säännöistä piittaa. Miksi edes piittaisivat? Hehän elävät epätotuudesta ja pitävät totuutta vihollisenaan. Sen sijaan yksityiset, heidän oman ahtaan maailmansa muita syrjivät säännöt ohjaavat heitä niin puheissa kuin teoissa tuottamaan tasa-arvon ja moni-ilmeisestä yhteiskuntaa vastaan suoltamaa eri sortin ala-arvoista ja loukkaavaa vihapuhetta, jossa toistuvat aina sama teema, jonkun viattoman vähemmistöryhmän syyllistäminen. Kyse on myös "Normisankareista ja Transpoweista". Ruotsissa valta on vaihtumassa ja sitä ennen maassa käydään keskustelua siitä, mitä se merkitsee opetuksen, museoiden, sivistyksen ja kulttuurin kannalta varsinkin, kun uusia valta tulee oikealta, joka lähtökohtaisesti kyseenalaistaa vasemmistolaisen moniarvoisuuden ja postmodernin arvot.

Miten kansakunta oikeasti ajattelee, vai onko kyse taas niistä kuuluisista myrskyistä vesilaseissa, jotka unohtunut yhtä nopeasti kuin eilisen tähdetkin? Onko sillä yhdet isot aivot, jotka ajattelevat puolestamme? Entä rakentuuko kansakunnan yhteinen mentaliteetti suhtautumisesta tai asennoitumisesta inhimillisen olemisen eri ulottuvuuksiin paljastaen samalla inhimillisen olemisen erilaisen mentaalisen puolen? Taustalla vaikuttaa jo antiikin aikana vakiintunut käsitys historiallisesta tiedosta omalaatuisena tiedon ja tietämisen muotona, sillä yhteisössä elävät ihmiset tarvitsevat yhteistä muistia, jonka tehtävä on jatkuvuuden - ei pelkästään muutoksen - osoittaminen kaiken sen vaikean käsitteellisen hallinnan keskellä, jossa meidän kaikkien on aika ajoin elettävä, tahdoimmepa me sitä itse tai emme. Yksi tällainen sekaannusta aiheuttava asia on mentaliteetin ja maailmankuvan käsitteet, sillä juuri kukaan ei tiedä mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja miten ne toimivat. Mentaliteettihistoria on kuitenkin tärkeä, sillä se keskittyy erittelemään suhtautumisen tai asennoitumisen käsitteellisiä edellytyksiä ja niiden muutoksia. Ihmiset muuttavat/joutuvat olosuhteiden pakosta selviytyäkseen muuttamaan jatkuvasti/pakosta suhtautumistaan elämiseensä, olemiseensa ja oloihinsa. Historiallinen mentaliteetti on tietylle yhteisölle tiettynä aikana ominainen ajattelun ja tuntemisen sisältöjen sekä tapojen kokonaisuus, jota on luettava oivaltaen rivien väleihin piilotettuja saloja.

Nämä ovat kysymyksiä, joita nykyisin pohditaan, kun yritetään saada selville kansallisten luonteiden eroavaisuuksia. Nykyisin kulttuurin tehtävä on tarjota ihmisille älylliset ja eettiset apuvälineet, joiden avulla he voivat säilyä hengissä - ei yhtään sen vähempää. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Näin voi sanoa ruotsalaisista, jotka aiemmin alemmuudentuntoiset suomalaiset selittivät aina sylttytehtaaksi, kun jokin yhteiskunnallinen draama otti koko kansan syleilyynsä ja keskustelu jonkun asian puolesta tai sitä vastaan kävi kuumana. Silloin oli helppo viitata naapurimaahan ja sanoa, että sieltä ideat, myös ne kelvottomat silloin aikoinaan joskus tulivat. Ruotsi on tullut jälkijunassa, mitä tulee aloitteellisuuteen ja oivaltavuuteen yhteiskuntarauhaa nakertavien ongelmien ratkaisuja etsittäessä. Tuntuu kuin koko maa olisi elänyt itse luomassaan hyvän ja rauhan kuplassa yhtä kauan, kuin maa on saanut nauttia rauhan tilasta sen jälkeen, kun hävityn Suomen sodan 1808-1809 jälkeen entisen suurvallan armeijan rippeet harhailivat sekavana Uumajassa ja koko maa pelkäsi venäläisten valtaavan seuraavina kuukausina koko maan; tuon trauman peittelystä syntyi: ruotsalainen piilofasismi, joka ei vieläkään hellitä ylemmän aateliston, virkakunnan, suurtilanomistajien, pankkiirien, kauppiaiden, järjestyksenvalvojien ja uusrikkaiden keskuudessa. Taustalla vaikuttaa arkeologi Oscar Montelius, joka mytologisoi viikingit samaan aikaan, kun Europassa eliittiin piirissä innostuttiin 1800-luvulla samanlaisesta todenvastaisesta alkuperää ja rodullisia erinomaisuuksia korostaneesta romanttisesta hölynpölystä. Maailmalla elää vieläkin tästä perintönä tarinat viikinkien puhtaasta arjalaisverenperinnöstä ja pohjoismaisesta mytologiasta.

Monteliuksen mytologisointi vaikuttaa edelleenkin ruotsalaisajattelun pohjalla. Ruotsalaisuuden ongelmien yksi suuri syntypukki on "kollektiiviseksi minäksi" kutsuttu julkinen tapa valehdella itsestään itselleen ja peittää omat pahat tarkoituksensa ja aavistuksensa muilta yhteistä elämää, rauhaa ja tasapainoa häiritsemästä. Ruotsissa kiehuu pinnan alla ja kaikkien sota kaikkia vastaan riehuu medioissa ja julkisuudessa. Vasta viime aikoina ruotsalaiset ovat alkaneet keskustella avoimesti ongelmistaan esimerkiksi televisiossa ja medioissa. silloin voi herätä myös kiusallinen kysymys: edustaako vallitseva ruotsalaisten johdolla käyty ruotsalaiskeskustelu kansallista introspektiota? Silloin vain "ruotsalainen" tietää, mitä ruotsalaisuus todella on, koska hän - yksikin tapaus riittää - on tutkinut sieluaan julkisesti kuin samalla muille ripin antaneena. Ainoa keino saada selville heidän todellisia aikomuksiaan ja uskomuksiaan, mitä he piilottelevat ja mitä eivät sano ja miksi tekevät näin samalla kun yritän kurkistaa yli olevaisen heidän aikomustensa ja uskomustensa edellytyksiin, on tutkia heitä mentaaliteettihistorian keinoin, mikä ei voi vain kertoa, mitä lähteet kertovat, sillä lähteet eivät kerro tai sano mentaliteetista yhtään mitään; sen sijaan lähteet voidaan selittää olettamalla ja identifioimalla identiteetti. Tšekkiläisellä filosofian professorilla ja 1960-luvun Charta-aktivistilla Jan Patočkalla oli erikoinen käsitys siitä, mikä tekee meistä eurooppalaisista eurooppalaisia: huoli sielusta.

Maallisesti ymmärrettynä "sielu" voi tässä tarkoittaa monta asiaa: identiteettiä, omaatuntoa, itsenäistä ajattelua, introspektiota. Nämä käsitykset itsessään ja niiden suuntaama toiminta myös luovat koko ajan itsekseen uutta todellisuutta, minkä perässä normaaleilla työkaluilla on vaikea pysyä, sillä sana, ajatukset ja toiminta ovat tässä automaattisesti toistensa vihollisia, huijareita ja yrityksiä peittää alleen jonkin meille päivätodellisuudessa eläville vielä karmean tosiasian. Ja koska kaikkeen inhimilliseen toimintaan sisältyy ajatuksellinen ulottuvuus, myös nykyruotsalaisuuden syvällinen ymmärtäminen edellyttää toiminnan sisältämän ajattelun ymmärtämistä. Toiminnan selittämiseksi ei kuitenkaan riitä vain tietomme olosuhteista eivätkä aatteet tai opit, vaan meidän on yritettävä saada selville, miten ruotsalaiset ovat kokeneet tai käsittänet olosuhteensa, aatteensa ja oppinsa.

Pitää muistaa, etteivät olosuhteet, aatteet, opit ja uskontunnustukset sellaisenaan voi yksin selittää ihmisten käsityksiä, vaan käsitykset on selitettävä ja ymmärrettävä, jotta ihmisten toimintaa voitaisiin laajemmin selittää ja ymmärtää. Ongelma on mielenkiintoinen, sillä ajattelun ja toiminnan väliset jännitteet ja käsitykset ovat yhtä todellisia kuin ne asiat, joiden mentaalihistoriallisia motiiveja ne joko selittävät tai yrittävät piilottaa, riippuen siitä kuka kysyy ja miksi. Silti pitää muistaa, että vakavasti otettavassa humanistisessa tutkimuksessa ihmismielen historiallisista salaisuuksista, otetaan huomioon myös kuvattavien historiallisten toimijoiden käsitykset omista asioistaan ja ansioistaan tai menetyksistään niissä ulottuvuuksissa, joihin ne yrittävät aikaperspektiivin takaa kurottautua. Tällainen vaihtoehtoisuuden tajuaminen on oikean historian ymmärtämisen ehdoton edellytys, jotta voisimme yltää asioiden käsittämisiin ja asioille annettujen merkitysten ymmärtämiseen.

Se miksi normikriittisyyttä on Ruotsissa alettu epäillä ja kyseenalaistaa, on sen propagandistinen taktiikka syöttää tarkoituksella keskustelussa perättömiä väitteitä, mustamaalata vastapuolta ja vähätellä ongelmia. Asioita pidetään tarkoituksella esillä ja sanomaa toistetaan. Tällä tavoin ajattelua pyritään kääntämään tietyn mielipiteen suuntaan ja hyötymään siitä itse poliittisesti kannatuksen nousulla. Tuntuu kuin molemmat äärilaidat vasemmistosta oikealle toimisivat samoin kyseenalaisin Oscar Monteliuksen mytologisoinnin periaatteilla, ovat itse asiassa aina toimineetkin - nyt vain taistelusta on tullut 60-luvun tapaan näkyvää ja jokapäiväistä. Tämä on alkanut herättää närää. Keskustelua käydään samoilla aseilla toisiaan vastaan. Oikeisto ei halua ymmärtää vasemmistoa ja päinvastoin. Ideologia on palannut ihmisten arkipäivään ja se harmittaa oikeistoa, jolle politiikka on maku- ja mielipidekysymys, ei periaatteellinen. Jo se, että ihmisiä ei enää ohjata ajattelemaan perinteisellä tavalla menneistä asioista, hiertää Ruotsin oikeistoa. Juuri siksi normikriittisyyttä vastaan käyneet keskustelijat eivät pidä ruotsidemokraattien vastaisesta kirjoittelusta väittäen, ettemme emme pysty vain tiukkaa ideologiaa syöttäessämme ymmärtämään ja analysoimaan maailmaa, vaan vain moralisoimaan sitä.

Mitä isot edellä, sitä siis pienet perässä. Näin tässäkin tapauksessa. Ruotsissa kuohuu ja ensin keskustelu määritelmistä ja rajoista roihuaa siellä saavuttaakseen sitten - ehkä jo parin vuoden päästä - Suomenkin. Ja tämä keskustelu on tarpeellinen, puhdistava ja ehkä uutta synnyttävä kaiken sen moralisoivan sormenheristelyn ja tekoradikalismin lopettamiseksi, mikä tällä hetkellä on vapaan keskustelun tukkeena maassamme, sillä J.K.Paasikiven sanoin kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.