Onko hyvinvointivaltion aika jo ohi?
Teksti Harald Olausen
Viime vuosina yhä useammat vakavastikin otettavat tukijat ovat julistaneet hyvinvointivaltion loppua. Se on yksinkertaisesti rakenteiltaan aivan liian isoa rahoitettavaksi julkisin varoin. Ja ne valtiot, jotka ovat sitä yrittäneet, ovat pahoissa ongelmissa ja ylivelkaantuneet konkurssin partaalle. Pitääkö esimerkiksi kaikille perheille maksaa lapsilisiä, vaikka se ei olisi taloudellisesti perusteltua? Entä pitääkö verorahoilla maksaa transhoidon korkeat kustannukset samaan aikaan, kun sairaita ihmisiä kuolee 3 kuukauden jonottamisen takia? Entä pitääkö yhteiskunnan rahoittaa maailmankin oloissa poikkeuksellisen laajaa kolmannen sektorin järjestökenttää? Tai olisiko aika alkaa pohtia kuntien uudenlaista roolia ja riisua sieltä turhaa sekä kallista byrokratiaa.
Tätä samaa pohditaan täynnä tärkeää asiaa oleva Martti Tuomaalan kirjan Markkinat, Valtio& Eriarvoisuus (Vastapaino, 2019) luvussa Onko hyvinvointivaltion aika ohi? Kirjan mukaan kriitikkojen mielestä se on tuhonnut yksityisten ponnistelujen ja palkintojen välisen yhteyden ja heikentänyt työnteon, säästämisen ja yrittämisen vetovoimaa. Näin meille vakuutellaan yhä edelleenkin rikkaiden toimesta vakavin ilmein samalla, kun se todellinen syy jää sanomatta: vapaus ja yhtäläiset oikeudet ovat aivan liian kallista maksattaa niiden rikkaiden pussista, jotka eivät vieläkään tunnusta minkäänlaista tasa-arvoa heikompiensa kanssa pilaamasta heidän auvoista oloaan turvallisissa elämänympyröissä. Siksi tämä sirkus on käynnistetty isolla vaihteella.
Viime aikoina an alkanut kuulua myös toisenlaisia ääniä suunnalta, josta sitä vähiten odottaisi, nimittäin taloustieteilijöiden parista, jotka tietävät millaista rakettitiedettä kansantalous oikeasti on ja ettei sitä kukaan oikeasti ymmärrä, jos mennään sellaisella tasolle, että asioita pitää todistella kaavojen laskemalla. Monet heistä vaikuttavat pelästyneiltä rosvotalouden epäinhillisyydestä. Se kun haluaa vielä kaikilta muilta kuin superrikkailta rahat ja supistaa valtion roolin kouluun, puolustukseen ja teiden ylläpitoon. Inhimillisyys ja kokonaisuus tuppaa unohtumaan aina kun kyseessä ovat pelktä numerot. Tästä voimme kiittää länsimaissa Rene Descartesia ja Iisac Newtonia, joiden ajatusten pohjalta Europpa valitsi suunnakseen modernismin agendan.
Descartes oli kiinnostunut ensisijaisesti siitä, mitä ihminen voi tietää eli tietämyksemme varmuudesta. Hän halusi käyttää matematiikan metodeja myös filosofiseen päättelyyn saadakseen varmaa tietoa olemassaolomme luonteesta, ja erityisesti matemaatikko Newtonin kehittelemän, modernismin agendan myötä, länsimaihin levinnyt harhakuva varmuudesta on peittänyt alleen antiikin ajan yhden tärkeimmistä vaatimuksista tunne itsesi, joka oli Delfoin oraakkelin ohjeista myös se, mitä Sokrates levitti Platonin mukaan tehokkaasti taikauskoiseen ympäristöönsä.Tänään me tiedämme, että suunta oli väärä. Vain rationaalisuudelle ja matemaattiselle exaktiudelle perustuva ajattelu ja sen myötä kokonainen maailma ja kuva siitä ei voi olla totta edes pahimman saiturin kitsaassa mielessä.
Ihmistäkin tarvitaan ja siksi malli on ollut epäonnistunut jo alkuunsa, koska koko väärinymmärrys perustuu vääränlaisen varmuuden etsintään sekä matemaattiseen ehdottomuuteen pehmeiden arvojen, epäilyn ja kokeilun kustannuksella, tehtävänään maallistaa ja sulattaa perinteiset lojaalisuudet, totutut oikeudet ja velvollisuudet, mitkä lamaannuttivat yritteliäisyyden (eli yhdentekevistä velvollisuuksista), joita oli kasaantunut rationaalisten seuraamusten kartoittamisen tielle, niin että tuo kohtalokas käänne onnistuessaan raivasi tietä instrumentaalisen rationaalisuuden voittokululle ja valta-asemalle. Suomeksi sanottuna kyse oli kylmästä ja välinpitämättömästä ihmiskuvasta sekä julkeasta ahneudesta, jota ajoivat etuilevat mörököllit suistaen maailman lähes tuhon partaalle.
Brittiläinen
aatehistorioitsija Stephen Toulmin, joka vastustaa modernismin
yksipuolista agendaa, kuvaa kirjassaan Kosmopolis–kuinka moderni
aika hukkasi humanismin perinnön (WSOY 1998) - eli miten 50-luvun
jälkeen alkoi yhteiskunnassa kova taistelu vallasta, sanavapaudesta,
oikeudesta totuuteen ja siitä puhumiseen (toki hän keskittyy 1500-luvun iloisiin humanisteihin ja heidän skeptisyytensä esittelyyn pääasasiassa). Taustalla oli Nietzsche
väite
jumalan
kuolemasta,
koska me olimme sen itse tappaneet. Descartes
ensimmäisenä havahtui
miettimään,
mitä jos ajatteluamme johdattelee kaikkivoipa ja petollinen
paholainen,
ja juuri
siksi logiikan säännöt johtavat
meidät pois itse pääasiasta
harhaan näpertelemään toissijaisten kysymysten parissa. Silloin
pitäisi ihmisen
kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä.
Esimerkiksi onko mikään niin itsestään selvää, ettei sitä voisi kyseenalaistaa, ja vastata rehellisesti: oma valhe tai sen johdannaisena paholainen, mikä ei vain istu sopivan tilaisuuden tullen olkapäälläni kuiskuttelemassa korvaani mikä on helpoin tie, vaan että asuu koko ajan minussa itsessäni syvällä sisälläni ja on kuin kotonaan, niin kuin onkin. Samalla, kun hyödylliset ajatukset muuttuvat rikkaammaksi ja lujemmiksi, ne muuttuvat myös vaativimmiksi ja rasittavimmiksi, kirjoitti Michel de Montaige Esseidensä III- osassa luvun Vergeliuksen säkeistä alussa. Pahe, kuolema, köyhyys ja sairaudet ovat raskaita asioita jotka painostavat meitä. Mielemme on opittava tuntemaan keinot, jodien avulla se kestää onnettomuudet ja taistelee niitä vastaan, sen on opittava elämään oikein ja uskomaan oikein.
Montaignen mukaan se oli alati herätettävä harjoittamaan tätä jaloa tutkimusta. Mutta kun kyseessä on tavallinen mieli, tässä on edettävä kohtuudella ja taukoja pitäen; suistumme raiteiltamme, jos joudumme jatkuvasti ponnistelemaan. Hyvistä perheistä tulevat ja hyvin koulutetut tutkijat puhuvat oman luokkansa suulla ja puolesta, kun väittävät, että hyvä sosiaaliturva muuttaa sosiaalisia normeja niin, että ihmiset jättäytyvät sosiaaliturvan varaan helpommin kuin hakautuvat töihin. Kuinkakohan monesta on kysymys? Sitä meille ei koskaan kerrota mutta kyseessä ei ole montaa tuhatta enempää. Kuka Suomessa olisi niin hullu, että jättäytyisi tahallisesti saamaan toimeentulotukea, joka on jotain hieman alle 600 euroa. Tällaista on tämän päivän köyhyysavustus.
Ja sillä pitäisi maksaa sitten kaikki, ruoka, lastenharrastukset, terveysmenot? Tai jättäytyä julkisen terveydenhoidon varaan odottamaan kolmen kuukauden ajan lääkärille pääsyä vain siksi, että rahat riittävät kyllä hallinnon ja poliitikkojen tarpeisiin sekä tilavuokriin, mutta eivät lääkärien ja sairaanhoitajien palkkoihin. Tätä samaa epäoikeudenmukaisuuden mantraa, mikä oikeuttaa räikeään demokratian väärinkäyttöön vain oma etu mielessä, sosiaaliturvan leikkausten olevan paras (ja ainoa) ratkaisu julkisen sektorin budjettiongelmiin, ajavat nykyisin myös yhä ahneemmaksi ja itsekkäämmäksi köyhien kustannuksella käyvä työssäkäyvä keskiluokka, jonka altruismi loppui heti, kun he huomasivat työttömyysriskin vähentyneen omalla kohdallaan.
He irtisanoutuivat sosiaalisesta vakuutussopimuksesta poliittisten edustajiensa välityksellä, ja demarit yrittävät aina vaalien välillä näyttää vasemmistolaiselta, vaikka eivät juurikaan suostu perumaan oikeistohallituksen epäoikeudenmukaisia leikkauksia, koska pitää niitä oikeina (ja köyhiä pummeina). Sepostukset rikkauden valumaefekteistä hyödyttämään kaikkia ovat vain höpöpuheita. Kysymykseen: Ovatko yksilön ponnistukset olosuhdesidonnaisia valintamuuttajia, hän tarjoaa Cornellin yliopiston professori Ravi Kanburin vastakysymyksen. "Pitäisikö leipäjonon jakovastaavan yrittää arvioida kunkin jonottajan ruoka-aputarve sen mukaan, onko hän jonossa vähäisten ponnistusten vai onnettomien olosuhteiden takia?" Hehheh! Kyllä jätkä pisti pahan.