Onko kapitalismi hyvä renki mutta huono isäntä?

Teksti Harald Olausen

"Mikä on kansainvälisen koordinaation tulevaisuus rahapolitiikassa, kansainvälisessä kaupassa ja valuuttakurssipolitiikassa kansainvälisten jännitteiden lisääntyessä? Onko globalisaation loppu näköpiirissä? Jos halutaan hallita inflaatiota ja pitää kiinni vapaista pääomamarkkinoista, vaaditaan kansainvälisessä talouspolitiikassa uusia kollektiivisia ratkaisuja, On käytävä läpi finanssipolitiikan rooli, rahapolitiikan rooli ja toimeenpano, pankkijärjestelmä ja valuuttakurssien määräytyminen."

https://vastapaino.fi/sivu/tuote/ohjaustalous-vai-nakymaton-kasi-/4978284

Miksi Macron on niin kusessa kuin on? Hän on esimerkki siitä, miten huono isäntä kapitalismin todelliset (ja ruman raatelevat) kasvot voivat olla yhteiselle hyvälle. Ranskalaiset ovat saaneet tarpeekseen valehtelevista poliitikoista ja ahneuden politiikasta. Raha määrittää kaikkea ja silti talouspolitiikka on jätetty lähes yksinomaan oikeistoa edustavien ekonomistien ja Macronin tapaisten nilkkien käsiin huonoin tuloksin. Maailman talouspolitiikassa on kaksi toisilleen vastakkaista peruslinjaa, joiden välillä käydään jatkuvaa kissanhännänvetoa siitä, kumpi on tehokkaampi ja parempi; ohjaustalous vai näkymätön käsi?

Juuri tähän ongelmaan puuttuu uutuuskirja Ohjaustalous vai näkymätön käsi (Vastapaino, 2024) . Kysymys on ideologisesta ongelmasta, ja osin tahallisesta väärinymmärtämisestä, ja sekä tahallisesti väärien johtopäätösten vetämisestä vääristä olettamuksista/tiedoista että myös suoranaisista valheista, onhan pelissä valtavat summat ja valta sekä se, kuka maailmaa lopulta ja miten hallitsee eli oikeistohegemonia. Kukaan oikeistolainen ei tietenkään puhu siitä, että Jo Adam Smith kehotti suhtautumaan epäluuloisesti voitoista elävän luokan painostusryhmien lakialoitteisiin ja omaa etua ajaviin itsekehuihin.

"Ne tulisi hyväksyä vasta perusteellisen harkinnan jälkeen, sillä ne tulevat "ryhmittymältä", jonka edut eivät koskaan olleet täsmälleen samat kuin yhteisön ja joilla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet." Ei puhu, koska Smith tarkoitti näkymättömällä kädellä jotain muuta kuin sen väitetään tarkoittavan. Jussi Lindgren on kirjoittanut hyvän ja selkeän taloudellisen ajattelun oppaan, joka selkeyttää sekavaa keskustelua aiheesta. Tässä kirjassa hahmotellaan yksi mahdollinen sekä realistinen kehityskulku ja -suunnitelma kohti vakaampaa rahatalouden järjestystä. 

Kirjoittajalla on paljon kokemusta ja asiantuntemusta. Hän on toiminut 15 vuotta valtionhallinnossa ja ministeriöissä eri tehtävissä ekonomistina sekä työskennellyt euroryhmän sihteeristössä Euroopan komissiossa eurokriisin vuosina. Kansantaloustieteellisen koulutuksen ohella Lindgren on väitellyt tekniikan tohtoriksi systeemi- ja operaatiotutkimuksesta. Ennen kirjaan tutustumista puhumme hieman kapitalismista: onko kapitalismi hyvä renki ja huono isäntä, kuten Jurgen Habermans ajatteli. 

Habermansin kapitalismikritiikki edellyttää poliittisten, moraalisten ja eettisten periaatteiden kohottamista määräämään kapitalistisen talouden toimintalogiikkaa, ja oli itsessään vaikea tai lähes mahdoton tehtävä ennen ilmastohätätilaa ja Ukrainan sotaa. Mutta onko enää? Ehkä ei, mutta vapaa keskustelua asiasta edellyttäisi samanlaista oivallusta, kuin mitä Engelsilla oli Marxin mukaan kutsuessaan Adam Smithiä talouden Lutheriksi - talous pitäisi puhdistaa aneita kauppaavista. Karjalaisen käytännönläheinen lähestymistapa paistaa läpi jo vaikka hänen ensimmäisen osansa lukujen nimistä.

Lindgrenin mukaan ansantalouden ja rahan ymmärtämiseen ei riitä pelkkä talousteoria, joka meille muille tavallisille mattimeikäläisille on usein pelkkää hebreaa.  Ensimmäisessä osassa hän esittelee termit, kuten obligaatiot, osakkeet ja johdannaiset, jotka muodostavat rahoitusmarkkinoiden päätuotteet, Valuuttamarkkinat ja valuuttakurssien määräytyminen yhden hinnan laista, Rahapolitiikka ja keskuspankit – alkemiaa ja riskinottoa, Keskuspankkien maksujärjestelmät ovat välttämätöntä riskinottoa, Valtion velkakestävyys on kuin porno – vaikea määritellä mutta helppo tunnistaa. 

Toisessa osassa hän paljastaa niitä epä-älyllisiä vinoutumia, joista monet johtuvat lähes rikollisesta rikkaiden ahneuden ideologiasta, josta pitäisi tänään puhua entistä enemmän samalla tavalla kuin hän tekee selkeästi ja analyyttisesti niin että lukijakin ymmärtää; Keynesiläisyys on edelleen paras makroteoria, Cambridgen pääomakiistan unohdettu relevanssi ja Marxin haamu, Monetarismikaan ei tarjoa lopullista totuutta, Makroteorian harhapolut, Synteesiä tarvittaisiin kipeästi, Yleinen rahoituskuplan anatomia – hybristä seuraa velkakrapula ja Luottosykli: tapaus Suomen lama ja pankkikriisi.

Parasta kirjassa on sen helppolukuisuus, vaikka itse aihe on laaja ja vaikea. Kirjoittaja kirjoittaa lyhyitä ja iskeviä lauseita, joita ymmärtää ja on mukava lukea. On nimittäin olemassa professori Markku Kuismaa lukuun ottamatta maassamme iso liuta vaikeaselkosista munkkilatinaa ammatikseen suoltavia arvostettuja tiedemiehiä, jotka eivät osaa kirjoittaa lainkaan, tai edes sinnepäin, ja peittävät tämän ikävän puutteen pitkien listojen jaaritteluun, itsestäänselvyyksien toistamiseen sekä samanlaiseen ymmärtämättömään "mukakieleen" (ääliödemareilla on sama kyvyttömyys hanskassa ja geeneissä), kuin Orwellin oceania oli.

Tai vielä pahempaan, juristien suosimaan itsensä seuraavassa lauseessa kieltävään-ammattijargoniin ammattijargonin itsensä takia, missä ei ole edes tarkoitus tehdä asiaa selväksi, vaan vaikeuttaa sitä mahdollisimman paljon kautta koivunrungon ja naapurissa eilen nähdyn vierailevan kissan maailmankuvana pysähtynyt saunavuoro ja risut, eli suomalainen laiskuus ja hölmöys potenssiin kaksi, sekä päälle vielä maalaistyperästi männynkävyt ennen mättäälle sammumista kesäpäivän ratoksi. Kirjoittaja osaa onneksi tarinoida fiksusti, kiinnostavasti ja asioiden järjestys on looginen. Siitä iso plussa hänelle.

"Yhdysvaltalainen Nobel-taloustieteilijä ja monetarismin pääkätilö Milton Friedman (1912–2006) totesi aikoinaan, että inflaatio olisi kaikkialla ja aina vain ja ainoastaan puhtaasti rahataloudellinen ilmiö. 2020-luvulla on kuitenkin kokemusten kautta tullut selväksi, että maailmantalous on äärimmäisen haavoittuva, jos sen tarjontapuolen toimitus- ja arvoketjuihin kohdistuu merkittäviä shokkeja, kuten koronakriisin aikana ja myöhemmin Ukrainassa käytävän sodan ja siitä seuranneen energiakriisin vuoksi. Inflaatiota mitataan tavallisesti kuluttajahintaindeksin vuosimuutosten kautta. 

Kirjan mukaan kuluttajahintaindeksi muodostuu hyödykkeistä, joita kuluttajat tyypillisesti kuluttavat. Yhteistä kaikille hyödykkeille on, että niiden valmistuksessa tarvitaan yleensä merkittäviä määriä energiaa. Suuri osa energiasta saadaan polttamalla erilaisia hiilivetyjä, kuten öljyä, bensiiniä tai kaasua. Inflaatio pääsi valloilleen lopullisesti vuonna 2022, kun kaasuhanat menivät tukkoon maailmanpoliittisen energiakriisin vuoksi. Keskuspankkiireiden perinteiset reaktiofunktiot ja toisaalta tohtorikoulujen oppikirjat eivät kertoneet miten rahapolitiikalla voitaisiin hoitaa reaalista energiakriisiä ja laajemmin globaaleja tuotantoketjujen ongelmia.

Kirjoittajan huomiot ovat teräviä. Hän ymmärtää, että geopolitiikan rooli luultavasti tulee korostumaan entisestäänkin tulevassa globaalissa talousjärjestyksessä, joten ei ole samantekevää mihin kauppa-alueeseen ja poliittiseen vaikutuspiirin Suomikin kuuluu mieliessään mukaan kukoistavaan maailmankauppaan, jota nyt hallitsee kaksi isoa jättiläistä: Kiina ja Yhdysvallat. Eikä ehkä enää niin hiljaistakaan. "Idän ja lännen henkinen välimatka on mahdollisesti kasvamassa, ja tässä uudessa maailmanjärjestyksessä globaalin etelän ja kehittyvien talouksien rooli on niin ikään epäselvä."

Lindgren ymmärtää, että maailmanpolitiikassa usein kuitenkin syntyy liittoumia, jotka pyrkivät tasapainottamaan poliittisten toimijoiden keskinäiset voimasuhteet. Kiinan ja Venäjän lisääntyvä koheesio johtanee hänen mielestään todennäköisesti myös lännen lisääntyvään koheesioon ja myös toisinpäin. "Länsimaisessa yhteiskuntajärjestyksessä demokratia prosessina on yleensä melko hidas järjestelmä sinällään tuottamaan nopeita, radikaaleja uudistuksia. Tämä on myös demokratian vahvuus: keskimäärin se tuottaa suhteellisen ennakoitavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa hitaus voi olla haitta."

Samanaikaisesti luettavaksi rinnakkain suosittelisin Risto Heiskalan & Akseli Virtasen toimittamaa kirjaa Talous- ja yhteiskuntateoria I – vanhan maailman talous ja suuri murros (Gaudeamus, 2011).  Tekijät kirjoittavat esipuheessaan Martin Lutherin ansiona olleen havainto uskonnon olemuksen muodostuvan subjektiivisesta sisäisyydestä eikä antaumuksen kohteena olevasta objektista. Kapitalistinen tuotantosuhde perustuu erotteluun työvoiman tosiasiallisen tekemän työn ja yleisen työkyvyn välillä. Tämä tuntuu unohtuvan valitettavan usein itsensä puolueettomiksi julistaneilta taloustietelijöiltä.

"Talous ja yhteiskuntateoria on laaja kolmeosainen esitys yhteiskuntateoreettista ja -filosofisista tavoista käsitteellistää talous. Vanhan maailman talous ja suuri murros seuraa talouden ja yhteiskunnan suhdetta sekä taloudellisen ajattelun vaiheita esivaltiollisista yhteiskunnista antiikin kautta keskiajalle ja islamilaiseen maailmaan sekä 1700-luvulta alkaneeseen "suureen murrokseen". Kirja on kolmeosainen esitys yhteiskuntateoreettista ja -filosofisista tavoista käsitteellistää talous. "

Vanhan maailman talous ja suuri murros seuraa talouden ja yhteiskunnan suhdetta sekä taloudellisen ajattelun vaiheita esivaltiollisista yhteiskunnista antiikin kautta keskiajalle ja islamilaiseen maailmaan sekä 1700-luvulta alkaneeseen "suureen murrokseen". Murroksen myötä vanhan maailman moraalis-poliittinen rakenne murtui. Sen korvasi modernin maailman talouskeskeinen ajatteluyhteiskunnallinen käytäntö: pappien ja sotilaiden maailmasta siirryttiin kauppiaiden maailmaan.

https://www.gaudeamus.fi/teos/talous-ja-yhteiskuntateoria-i/

Oikeistolaisten suuri etu onkin se, ettei kukaan puutu tähän ongelmaan. Marx näki työläisten riiston lisäksi ongelmana ensisijaisesti pääomasuhteeseen sisältyvän tuhlauksen ja kontrolloimattomuuden, joita hän kutsui hallitsemattomien ja yhteiskunnallisten toimijoiden käsistä karanneiden itsenäistyneiden yhteiskuntasuhteiden muodostamaksi "toiseksi luonnoksi". Marxin lausuma tuntuu tänään ajankohtaiselta, koska nykyisinkin seuraamme tiedotusvälineistä pörssi- ja valuuttakurssien kehitystä melko samantapaisen lievän optimismin saatteleman passiivisuuden ja avuttomuuden vallassa kuin säätiedotuksia.

Jean Baudrillard esitti tuotannon peilin särkemistä: "Hän nimittäin otaksuu, että sen takaa paljastuu ihmisten ja ihmisryhmien välinen "symbolisen vaihdon" alue, jota talouden metaforiikka on kahlinnut siihen kapeaan uomaan. Habermans puhui elämismaailman kolonialisoitumisesta taloudellisen järjestelmän lisääntyvän vaikutuksen seurauksena: "Hän pitää kolonialisoitumista ongelmana ja puhuu tarpeesta ottaa taloudellisen järjestelmän toiminta elämismaailmalliseen kontrolliin." Näin syntyisi mahdollisuus päättää poliittisesti ja demokraattisesti talouden rajoista. 

Habermans ajatteli Marxin tavoin kapitalistisella taloudella olleen, ja on edelleenkin, suuri sivilisoiva vaikutus. Oikeistolainen talouspoliittinen ajattelu on lähtenyt siitä, että markkinatalouteen pohjautuen talous nähdään omaksi itsenäiseksi kentäkseen, jossa toimivat sen omat mekanismit ja lainalaisuudet. Erityisesti oikeistolaiset uskovat lujasti edelleenkin vapaisiin markkinoihin, kuin luonnonlakiin vastoin tutkittua tietoa ja esittävät, että markkinoiden toimintaan ei pitänyt puuttua, koska markkinoiden näkymätön käsi – persusvale - hoiti asiat parhain päin.

Kapitalismia ei saanut kahlita liialla sääntelyllä. Rikkaiden piti antaa rikastua rauhassa, jotta he antaisivat parastaan. Tämän valheellisen väitteen ilman perusteluja, miten se näkyy ja miten sen vaikutuksia kansantalouteen on mitattu, esitti pääministeri Orpo viimeksi viime viikolla televisiossa ilman, että ilmeisesti kansantaloustieteestä mitään tietävä toimittaja olisi kyseenalaistanut väitettä, mikä on sekä hyvin yleistä että valitettavaa ja epä-älyllistä yle- journalismissa, mutta myös ilmeisen tarkoituksellista. Näin jää aina jäävuori näkymättömiin itse huipulta ja ongelmat ratkomatta.

"Kateusteoria" on sekä epämoraalinen- että tieteellinen, jatkaen Adam Smithin näkymättömän käden väärinkäyttöä, jonka mukaan taloudellinen oman edun tavoittelu muuttuu yhteiseksi hyväksi ajan myötä ilman toimijoiden omaa tarkoitusta. Näkymätön käsi on harhaanjohtava mantra. Karjalainen kiinnittää saman huomion kirjan I-osan luvussa Talousteorian pohja on yllättävän hauras. Sitä ennen hän on käynyt edellisessä luvussa läpi oikeistolaisen filosofian edustajana pidetyn Karl Popperin sekavia ajatuksia taloudesta. 

Taloustiede nykyisessä muodossaan on vahvasti erilaisia sovellettuja matemaattisia optimointimalleja, joiden pohjana ovat lukuisat oletukset ihmisten taloudellisesta käyttäytymisestä. Joskus puhutaan jopa metodologisesta individualismista. Kiinnostavampi on esittely englantilaisesta taloustieteilijä David Ricardosta (1772–1823). Ricardo on vakiinnuttanut asemansa yhtenä klassisen taloustieteen tärkeistä perustajista. Hänet tunnetaan kansainväliseen kauppaan liittyvän suhteellisen edun periaatteen kehittäjänä. 

Suhteellisen edun periaate kansainvälisen kaupan teoriassa tarkoittaa, että maiden kannattaa tehdä yhteistyötä ja kansainvälistä työnjakoa, vaikka toiset maista tuottaisivat kaikkia hyödykkeitä muita tehokkaammin. Suhteellisen edun periaate osoittaa, että maiden kannattaa keskittää tuotantonsa siihen, missä kukin maa on tehokkain. Itsekäs oman edun tavoittelu johtaa tässä tapauksessa luontaiseen vapaaehtoiseen yhteistyöhön ja työnjakoon maiden välillä. Ricardon ajatukset vaikuttivat jo edellä mainittuun Karl Marxin työnarvoteoriaan. Ricardo esitti, että arvo syntyy lopulta työstä,.

Se lähenteli myös aiempia jo mainittuja Adam Smithin ajatuksia. Englantilaisilla filosofeilla oli suuri merkitys talousteorioiden kehittelyssä. Esimerkiksi lisäksi John Stuart Mill (1806–1873) ja hänen ajatuksensa hyvästä yhteiskunnasta ja utilitarismista Jeremy Benthamin (1748–1832) älyllisenä seuraajana; utilitarismissahan ajatuksena on tuottaa hyvää ja onnellisuutta mahdollisimman paljon. Kirjoittajan mukaan klassisen utilitarismin lähtökohtana on ollut se, että yhteiskunnassa tulisi toteuttaa politiikkaa, joka maksimoi yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin. 

On kuitenkin ilmeistä, että yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin määritelmästä on vaikea päästä täydelliseen sopuun. Pitäisikö valtion maksimoida yksittäisten ihmisten hyötyjen summaa tai kenties jotakin painotettua summaa? Miten mittaamme ja vertaamme eri ihmisten hyötyjä jollakin asteikolla? Pitäisikö maksimoida minimaalista hyötyä vai minimoida maksimaalista hyötyä? Hyviä kysymyksiä.

Tässä taloustieteen yksi perusongelmista onkin esitettynä lyhyesti pähkinänkuoressa, sillä taloustieteen näkökulmasta utilitarismin ongelma muistuttaa ongelmia päätöksenteon teoriasta epävarmuuden vallitessa; kuinka tulisi painottaa eri skenaarioiden tai yksilöiden osaa kokonaishyvinvoinnin laskennassa?" Esimerkiksi amerikkalainen filosofi Robert Nozick (1938–2002) kehitti vertauskuvan hyötyhirviöstä: miten kohdentaa hyödykkeitä yhteiskunnassa, jossa yksi yksilö saa hyödykkeistä satakertaisesti hyötyä muihin nähden?" 

Lindgrenin mielestä kysymys on teoreettisesti äärimmäisen mielenkiintoinen, vaikea ja yhteiskunnallisesti relevantti. Vasemmistolaiseen arvomaailmaan taipuvat poliittiset liikkeet pyrkivät usein maksimoimaan alimman hyötytason osaa, eli vasemmisto soveltaa jotain variaatiota niin sanotusta maxmin-säännöstä. "Kyse on osin myös niin sanotusta tietämättömyyden verhosta: hyvää yhteiskuntaa voisi hahmottaa ajatuskokeella, jossa pitäisi valita sellaiset yhteiskunnan pelisäännöt, jotka haluaisi, jos ei ennalta tietäisi, mihin asemaan yhteiskunnassa syntyisi. .

Ja jos otamme ajatuksen onnellisuuden tuottamisesta ja mahdollisimman paljon, ja laajennamme sen käsittämään mahdollisimman monia, tulemmekin alueelle, jota vartoivat tarkasti yksityisen omistuksen, ahneuden, oman edun tavoittelun ja itsekkyyden psykologiset muurit ja näiden suojiksi tehdyt talousteoriat tai niiden väärennökset ja tahalliset väärintulkinnat. Taloustiede ei tieteenä pyri ottamaan normatiivista kantaa siihen, miten yhteiskunta ja talous tulisi järjestää, vaan kuvaamaan miten markkinat toimivat, ja mitä ominaisuuksia teoreettisilla talousjärjestelmillä on. 

"Taloustiede on perusrakenteiltaan tiede ja oppi siitä, miten niukkoja resursseja pitäisi käyttää jollain tavalla ideaalisesti tai optimaalisesti rajattomien halujen maailmassa. Tämä seikka on sikäli riippumaton poliittisista mieltymyksistä ja ideologioista, että myös valtiososialistisessa Neuvostoliitossa taloutta pyrittiin keskusohjaamaan laajoilla optimointimalleilla – tulokset tällä keskussuunnittelulla olivat kuitenkin varsin heikot." Kirja on perinpohjainen ja selittää talousteorioita, ja niiden pohjia mutta ei liikoja vaan alustukseksi talouspolitiikkaa tuntemattomalle niin, että mielenkiinto herää lukea kirja ajatuksella loppuun.

Lindgren uskoo, että maailmantalouden isot ongelmat kaipaavat taas suunnitelmallisuutta, hyvää tahtoa ja paljon yhteistyötä sekä oikeudenmukaisuutta, kun hän sanoo, että poliittinen järjestelmämme on ajautumassa systemaattisesti kohti eräänlaista uussosialidemokratiaa (se kyllä käy, kunhan vain ilman sosiaalidemokraatteja, jotka eivät osaa muuta kuin sekoittaa talouden löperöillä puheillaan ja lainata lainan päälle).  Kirjoittaja on oikeassa. Jo nyt näkyy merkkejä uudesta ajattelusta.

"Koska tulojakauma on vino ja suhteellisesti rikkaita on lukumääräisesti vähemmistö, voi vähemmistön oma etu poliittisesti olla se, että merkittäviä tulonsiirrollisia myönnytyksiä tehdään. Poliittinen tasapaino voisi muodostua näin laajemman tulonjaon yhteiskuntamallille. Tämä näkemykseni ei ole normatiivinen vaan positiivinen: uskon, että olemme menossa kohti tällaista maailmaa teknologisen kehityksen myötä. Jos tarve laajamittaiselle tulonjaolle syntyy, on luultavaa, että jossakin vaiheessa kansalaispalkka ja keskuspankkitilien mahdollisuus löytävät toisensa käsitteellisesti." Tässä kirjan keskeinen sanoma.

Tämä kaikki siis, jos teknologinen kehitys jatkuu, perustarpeiden tyydyttämisen pitäisi olla jatkuvasti halvempaa siinä mielessä, että tuottavuuden noustessa perustarpeiden rahoittaminen muuttuu triviaaliksi. Iso osa väestöstä saattaa tällöin tehdä töitä paljon vähemmän. Materiaalinen elintaso jää Lindgrenin mukaan niukaksi niillä, jotka valitsevat perustulon taikka jonkinlaisen keskuspankista tulevan kansalaisosingon tai -palkan; tässä taas tämä ikuisuusongelma vapaaehtoisesta köyhyydestä rikkaiden maiden ytimessä. Kapitalismi tai markkinatalous säilyy hänen mielestään ainakin osittain joka tapauksessa. 

"Ihmisen loputon ahneus ja kilpailuvietti taannee sen, että aina riittää kysyntää kilpailulle vauraudesta, hintamekanismin ohella. Innovaatioista ja teknologisesta kehityksestä tuleekin saada kohtuullinen palkkio samoin kuin yrittäjäriskin ottamisesta." Kirjan lopussa Lindgren kirjoittaa yhteisen rahankäytön näkökulmasta tulevaisuuden suurimmat haasteet Euroopassakin liittyvän sitten juuri ilmastonmuutokseen, turvallisuuteen ja teknologiaan, ja Euroopan on löydettävä eurooppalaiset ratkaisunsa itse. "

Keskipitkällä aikavälillä näyttää kirjoittajan mielestä siltä, että EU:lla on paineita käpertyä itseensä ja pyrkiä omavaraisuuteen uudella teollisuuspolitiikalla. Tässä pelissä realistit voittavat, jos ja kun olemme siirtymässä vapaan markkinatalouden kultakaudesta jonkinlaiseen vahvan valtion valtiokapitalismiin. Jännitteet idän ja lännen välillä ja G20-ryhmän sisällä voivat aiheuttaa tarpeen arvioida uudestaan kansainvälistä rahoitusarkkitehtuuria (tämä on lohdullista). 

"Ratkaisuiden on oltava oikeudenmukaisia yli sukupolvien ja ylipäänsä sellaisia, jotka vähentävät kärsimystä, sotien riskiä ja pitävät planeettamme elinkelpoisena. Toivon mukaan tämä teos voisi ruokkia hedelmällistä vuoropuhelua kirjassa kuvatuista teemoista saksalaisen idealistifilosofin Johann Gottlieb Fichten hengessä: teesi, antiteesi, synteesi. Synteesiä tarvitsemme ehkäpä jatkossa enemmän kuin koskaan." Seuraamme siis miten Ranskan ja Englannin parlamenttivaaleissa lopulta käy, sillä ne ovat samalla kuolinkellojen soittamista nykyiselle kapitalismin ahneelle rosvopolitiikalle ja se edustajille, jos hyvin käy. Toivotaan!