Ovatko norjalaishiihtäjät menneen talven lumia?

Teksti:

Harald Olausen

Tein Mika Myllylästä vuonna 2008 hänen viimeiseksi jääneen haastattelunsa Ilta-Sanomiin. Se oli siinä mielessä myös harvinainen haastattelu, ettei Myllylä ollut antanut haastattelua kenellekkään muulle suomalaistoimittajalle Lahden vuoden 2001 katastrofin jälkeen. Tein haastattelun Norjassa Oslossa ja Kirkenäsissä ja tapasin siinä sivussa muitakin hiihdosta kultaa Olympialaisissa hiihtäneitä urheilijoita.

Vanhaan hyvään aikaan, kun miehet oli terästä ja laivat puuta, ja hiihtäjät menestyivät pelkän mustikkakeiton ja kovan harjoittelun yhteistyötuloksena - tai niin meille kerrottiin, norjalaishiihtäjiä pidettiin pienen köyhän vuonomaan "vaikka läpi harmaan kiven"-yrittämisen innostavina symboleina ja heille huurraahuudettiin kannustuksia kansainvälisten kilpalatujen varrelta muidenkin maiden kannattajien keskuudesta aitoa ihailua ja vahvaa solidaarisuuttaan heidän "maasta se pienikin ponnistaa"- taisteluunsa tuntien. Kaikki rakastivat silloin Norjaa ja sen urheita kansallissankareita, jotka osasivat paitsi voittaa myös hävitä kunniallisesti ja antaa arvoa myös kanssakilpailijoilleen, ja aivan erityisesti vastustamattomalla tavallaan voittajilleen kehumalla näitä.

Nyt tilanne on toinen ja Norjasta on tullessaan talvilajien trimmattu dopinginhajuinen suurvalta, jonka suurimmaksi valtionsalaisuudeksi väitetään jossain salaisista salaisimmista paikoista lymyävä huippudoping-labarotorio, tullut punavalkosini-väreineen se sama pelon ja inhon sekä kateuden maa kuin aikoinaan itäblokin maat Neuvostoliiton johdolla putsatessaan lähes kaiken mahdollisen kiiltävän pokaaliston kilpa-areenoilta maidensa johtajien iloksi kotiintuomisiksiin - myöhemmin syykin oli selvä: dopingin käyttö - asia joka yhdistää entisen itäblokin nyky-Norjaan - siitä on luettu ja kuultu satoja surullisia tarinoita, miten sosialistinen kasvatusteollisuus käytti silloin nuoria hyväkseen maansa mannekiineina viehättävyyssodassa läntää vastaan myöhemmistä tuhoisista seurauksista yksilöille välittämättä. Mutta miten on Norjassa ja millaisia ovat esimerkiksi norjalaishiihtäjät?

Toista se oli 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Kotkassa, suomennorjalaisten historiallisessa pääkaupungissa Gutzeitin varjossa. Kun me pikkunassikat ryntäsimme ulos hiihtämään ja laskettelemaan pienestä 1 metrin korkuisesta hyppyrimäestä "minisuksillamme" heti kun Veikko Kankkonen oli hypännyt tai Eero Mäntyranta hiihtänyt, huudellen kovaa molempien nimiä paitsi, minä, joka sain tehdä poikkeuksen. Halusin huutaa omieni eli Harald Rönningin puolesta.

Muut kysyivät ihmeissään miksi. Silloin kerroin heille oikean etunimeni Harald, jota kukaan ei ollut tiennyt koska minua kutsuttiin sukunimen kolmen ensimmäisen kirjaimen mukaan suomalaisten suuhun paremmin sopivana Olaksi. Kotkassa lähes jokainen tunsi jonkun tai ainakin sellaisen joka tunsi jonkun, joka tunsi jonkun kotkannorjalaisen, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä että Harald Olausen-niminen 5-6-vuotias pikkunassikka sai huutaa rinta rinnan suomalaisten kanssa ilman riitaa norjalaisten ja erityisesti Harald Rönningenin puolesta tammikuun paksuissa kinoksissa talvipakkasella.

Seuraavan kerran törmään norjalaishiihtäjiin vuonna 2008 kun olen tekemässä Mika Myllylän viimeksi jäänyttä haastattelua ensin Oslossa ja sitten Kirkenesissä. Istumme kodassa kahdeksankertaisen olympiakultamitalisti Vegar Ulvangin kanssa, joka on ojentanut Myllylälle sovinnonkättä ehdottomalla häntä kansainvälisen hiihtoliitton Fisin tekniseksi tarkkailijaksi Tour de Skiihin ikään kuin kaikkien norjalaishiihtäjien puolesta sovinnon eleenä ja keskinäisen kyräilyn lopettavana kunnianosoituksena yksin häpeänsä kanssa taistelemaan jääneelle Mika Myllylälle. Pyydän Ulvangia ja Myllylää hiihtämään kuvaajaani varten ympäri kotaa.

Kodassa palaa tuli ja juomme mehua Vegarin isän kanssa, joka sanoo Myllylän kohtalon surettaneen erityisesti Vegaria. Enempää hän ei paljasta, mutta myöhemmin hiihtolenkin jälkeisellä höpötysrundilla ymmärrän Vegarin puheiden rivien välistä pientä katumusta ja jonkinlaista synnintunnustusta siitä, ettei hänkään ollut siinä pelissä puhdas pulmunen kuten ei muutenkaan. Mutta nämä ovat omia tulkintojani ja en ole niistä mitään kirjoittanut koska Vegar ei todellisuudessa sanonut mitään tällaista. Ei tietenkään Norjan juhlittu kansallisankari ala himmentää kaulassaan kimaltavia killukkeita paljastamalla itsensä ja Norjan ehkä suurimman salaisuuden: miten ihmeessä he voivat napsia tonneittain mitaleja talvilajeista, jos he eivät käytä jotain aineita, joista nykytekniikka ei osaa sanoa juuta eikä jaata?

Kysymys on yhtä absurdi kuin jos kysyisi munalta, kumpi tuli ensin, muna vai kana? Tai se sama mitä Hesarin entinen kriitikko, filosofian tohtori Jan Blomstedt kuvaa kirjassaan "Tilaa mielikuvitukselle (toim: Harald Olausen Kulttuuriklubi 2018)", kun kommentaattoreissa aiheutti vaalien aikoihin huvittuneisuutta SDP:n vaatimus: "Lisää korkeatasoista teknologiaa!" Miten SDP olisi taannut, että uusia innovaatioita syntyy? Se ei päältä katsoen ole aatteellinen päätös. Mutta hetkinen: olipa Blomstedtin mielestä kuitenkin. Sen taustalla oli näet hänestä lineaarisen kehityksen aate, jonka mukaan yhteiskunnan tulee edetä yhdellä päälinjalla - ilman vastakohtien vuorovaikutusta:

"Jos vasemmiston vanha käsite "dialektiikka" kaivetaan esiin, "lisää teknologiaa"- vaatimus tarkoittaisi implisiittisesti myös: "Lisää ennustamatonta subjektiivisuutta!"

Juuri tästä on kysymys tapahtumien sattumanvaraisten järjestyksien maailman ennustamattomassa subjektiivisuudessa, eli suomeksi sanottuna yksilöllisyydessä ja ihmisissä - ei vain aatteista ja järjestelmistä.

Mutta palataan hetkeksi kysymykseen ovatko norjalaishiihtäjät menneen talven lumia, joiden todentaminen on ihan yhtä spekulatiivistä kuin jaarittelu siitä, minkä 80.000 kilometriä rantaviivaa omaavan vuonon sopukkaan on kätketty se saatanallinen Norjan salainen ase kuten kuiskaillaan: nykytekniikkaa huimasti edellä oleva huippulaboratorio, missä hiihtäjistä tehdään kuin liukuhihnalta kultaa munivia hanhirobotteja kunnianhimo verenä ja sekuntikellot aivojensa paikalla omaatuntoa tuuraamassa.

Kun emme voi saada oikeaa tietoa tästä salaisuudesta, tutkikaamme mitä kaksi kohuttua hiihtäjää, Therese Johaug ja Petter Northaug yrittävät jättää sanomatta itsestään, tai sanovat sen toisin kuin mitä se on, yrittäessään pitää piilossa kolikon toista puolta hiihtäjämaailmassa, mikä on sekä raadollinen että julma totuus norjalaishiihtäjien menestyksen hinnasta sekä koko maalle että itselleen sen hiihtäjille.

Sitä ennen poimimme muutaman kohdan Heikki Brotheruksen kirjasta "Norja ja norjalaiset" (WSOY 1948). Tämä kohta on tärkeä ymmärtääksemme sekä norjalaisten että erityisesti norjalaishiihtäjien mielenmaisemaa - sielun maantiedettä, joka on "choran" tavoin kiinnittynyt sekä norjalaisiin ihmisiin että heistä ja heidän elämästään kertoviin tarinoihin:

"Nordmarkan länsireunalla on ns. kuninkaan näköala, jonka edessä avautuu viljava Ringerike, taustana kaukaiset tunturit lumipeitteisine huippuineen. Alhaalla olevan sisäjärven, Tyrifjordin, kapealla kannaksella on hauska Sunnayyan ravintola, jonne Oslosta on maanteitse 45 km. Tämä tie on loppuosaltaan Itä-Norjan kauneimpia."

Juuri noissa maisemissa jokainen itsestään jotain kuvitteleva ja kunnianhimossaan norjalaisena kovasti havitteleva haluaisi hiihtää kultamitalisateessa. Oslossa on kaksi kansalle tärkeää kansallispyhättöä, jotka ovat melkein kiinni toisiinsa kuin napanuoralla. Kansallisteatteri ja Holmenkollen, jonka radan alkupää alkaa kansallisteatterin kohdalta.

Ennen vaan sukset kiinnittetiin vaunujen sivuissa oleviin telineisiin, ja vaikka junia meni paljon, erityisesti sunnuntaisin, hiihtohaluiset joutuivat jonottamaan ja odottamaan paikkaansa Holmenkollenin junassa tuntikaupalla, myös myöhemmin rakastettu, ainakin hovin omien tiedotteiden mukaan, Kuningas Olav - hiihtokuninkaana paremmin tunnettu monarkki, joka pakkasi sukset kainaloonsa kuninkaanlinnassa, ja käveli kansallisteatterin pysäkille tarinoiden mukaan jonottamaan kiltisti muiden norjalaisten tavoin vuoroaan päästä junalla hiihtämään Holmenkollenille.

Holmenkollen on norjalaisen metsäkansan syvimmän sisuksen pyhättö mahtavine maisemineen, hyppyrimäkineen ja laajoine latuineen. Norjalaiset käyvät hiihtämässä laduilla, joiden nimet voivat olla sellaisia kuten "kuutamolatu" tai "rakkauden polku". Kisoja mahtuu seuraamaan kerralla yli satatuhatta katsojaa. Brotherus kuvailee Oslo-vuonon houkuttelevia uimrantoja ja erästä Nordmarkan sisäjärveä, jotka kuuluvat samaan kansalliseen kuvakartastoon "on pakko kerran elämässä nähdä ja kokea" kuin myös norjalaishiihtäjien päässä vilkkuviin sankarikuviin lumisena hiihtää yksin ja valloittaa koko tyhjä seutu omalla täyteläisellä itsellään sielunsa syvyyden täydeltä:

"Edustavin kaupunkinäköala saadaan Grefsenkollenilta, mistä katsottuna Oslo sulautuu kukkuloittensa välistä oikeaan elementtiinsä. Sillä kesällä Oslo on ennen kaikkea merikaupunki. Itään johtava valtatie, jolta aluksi kannattaa poiketa Ekebergin kukkulalle tarkastelemaan kaupunkia lintuperspektiivistä, kulkee pitkin meren rantaa tarjoten kilometrimäärin tunnelmallista katsottavaa rauhalliselle vuonolle."

Suomalaisen oikeustajuun ei mahdu - siitä huolimatta että nykyisin harva enää pitää hiihdosta varsinkaan sen liian selkeän kepu-kytkennän vuoksi, tai sen kaupunkilaisia syyllistävän vanharaamatullisen agraariajan synkkyyden takia mikä paistaa läpi tekoreippaan Iivo Niskasen väkinäisestä hymystä, se että entinen Norjan hiihtoprinsessa, nykyisin dopingprinsessaksi kutsuttu Therese Johaug sai jatkaa dopingkärynsä jälkeen hiihtämistään rohmuten melkein kaikki mahdolliset kultamitalit mitä on olemassa, kun Mika Myllylä sai koko elämän kestäneen kilpailukiellon Lahden maailmanmestaruuskisoissa vuonna 2001, ja myöhemmin juuri osin siksi ja tämän tapahtumien lieveilmiöiden takia, masentui, joi itsensä huonoon kuntoon ja lopulta riisti itseltään hengen.

Myllylä on todellinen metsien sankari ja siinä samassa mielessä mustikkakeittomies kuin mitä sillä hongankolistaja Juha Mieto aikoinaan tarkoitti apukouluvitsinä hälventääkseen Lasse Virenin verenvaihtoskandaalin kohdistumista "putipuhtoisiin " hiihtäjiin. Myllylä oli okei, hän vain hairahtui kerran ja se oli sillä samalla kertaa menoa. Johaugilla taas on nenästä roikkuvasta räästä käyttämiinsä hiihtosukkiin Norjan valtion tuottama urheilumainosrobotti, missä ei ole mitään muuta inhimillistä kuin ahneus ja julkeus, kun kyse on omasta omien töppäysten takia uhanalaisesta urasta ja doping-käryn vähättelystä. Mutta miksi Mika Myllylä uhrattiin norjalaisten doping-urhelijoiden puolesta? Koska Myllylä oli rehellinen ja sopiva uhri, joka ei kiltteyttään panisi vastaan kuten Johaug, yrittäen saada kieltoaan kumotuksi hinnalla millä hyvänsä. Tässä tapauksessa valtavalla kansallisella porulla miten meidän Therese-pikkuiselle on tehty vääryyttä ja ymmärretty viaton tyttö väärin. Tätä on vaikea antaa anteeksi norjalaisille kenenkään suomalaisen varsinkin, kun huhutaan käryn käyneen norjalaisten toimesta silkkaa kateutta ja pahantahtoisuutta.

Mutta voiko tämä olla sittenkään totta? Ovatko norjalaiset oikeasti nykyisin kunnianhimossaan ja voitontahdossaan noin muista välittämättömiä kusipäitä? Kyllä ilmeisen valitettavasti. Monet vihjeet viittaavat sinnepäin, että hymyn, jos sitä nyt enää voi edes hymyksi sanoa, takaa piilee pedon julma irvistys, sillä tämä ei olekaan leikkiä vaan totisinta totta heille vääränlaisen itsetunnon kohottamana. Samalla se osoittaa kuinka suurista panoksista hiihdossa on kysymys norjalaisille koko valtiona, ikäänkuin kysymys olisi elämästä ja kuolemasta, niin kuin onkin, mutta he ovat unohtaneet että maailman voimien tasapainon takia kostonjumala Nemesis vaanii hybrisseikkailun järjettömiä epäjumalanpalvojia. Jossain muussa kulissien takaa sakkaa aina kuin kostoksi pahana olona. Joku viaton kanssakulkija kärsii tämän nahoissaan. Jos Tarantino tekisi elokuvan norjalaishiihtäjistä, sen nimi olisi "Ylimieliset paskiaiset!".

Millainen on sitten Therese Johaug omassa kyltymättömässä himossaan päästä paistettelemaan päivää jatkossakin Norjan hiihtoprinsessana? Juuri sellainen kun hän on itsekin julkisuudessa. Tämän ajan urheilulaboratorioiden tyylikäs tuote ja kansan rakastama peili sen omasta kunnianhimosta, joka jatkuu äärettömyyteen potensiin miljoona voittajana, joka ei häikäile olla käyttämättä mitään mahdollisuutta pumpatakseen lyhyen urhelu-uransa aikana kaiken mahdollisen ulosmitattavan, mitä urheilumaailmalla on hänen ehtymättömälle kunnianhimolleen tarjottavissa, ja se ei ole vähän edes tässäkin lajissa maailmanmestaruustasolla kamppailevien norjalaisten mielissä, sillä mikään ei heidän mielestään pidätä vähän yli kaksikymppistä hiihtoprinsessaa.

Ja vaikka Johaugin dopingkäry muka "järkytti norjalaisia syvästi" lähes kolme vuotta sitten, hän on yhä edelleenkin norjalaisten supertyttö ja suosikki, vaikka kaikki tietävät hänen olevan "dopattu" epäpuhdas ja ennenkaikkea epärehellinen urheilija, eikä siksi kelpaisi esikuvaksi muuta kuin epärehellisille norjalaiselle eli quislingilaisille tai norjalaispersuille, mikä on usein sama asia. Onko Johaug siis Norjan persuja? Ei, vaan kysymys on valtavista miljoonien ja taas miljoonien norjankruunujen mittaisista sponsorirahoista, ei sen vähempää. Hiihtotähdet ovat Norjassa miljonäärejä ja oma teollisuudenalansa kullanvuolennassa, jota tahkomaan pääsevät vain todelliset superlahjakkuudet ja huippuyksilöt, siinä eivät muutamat dopingepäilyt paina mitään, kun hurmioutunut ja voitonnälkäinen norjalaiskeskiluokka jäntevine ulkoilmalapsineen hurraavat lyhyensiistit kuninkaalliset haakon-parrat huurussa satatuhatpäisenä laumana pölhökustaannäköinen kuningas etunenässä omalle erinomaisuudelleen.

Entä sitten kun toinen melkein saman sukunimen omaava, ja hieman vanhempi Petter Northaug sivakoi kultaa toisensa jälkeen usein kaksinkerroin kisoissa kuin kisoissa. Hän on Norjan oma kultapoika, joka ei koskaan antanut siinä periksi, missä tavallinen ihminen olisi jo heittänyt kirveen kaivoon ja polttanut koko kaivon suutuspäissään siitä, ettei koskaan onnistu vaikeissa tehtävissä. Ei Northaug on taivaasta laskeutunut jonkinlainen jumalan lähettiläs tai itse jumala, ja jos ei muuta niin vähintäänkin sen maanpäällinen korvike, joka on syntynyt sukset jalassa ja kirkkaimmat killuttimet kaulassaan siksi, että hän uskalsi olla oma itsensä tullessaan maailman parhaaksi.

Vain tällaiset tarinat kelpaavat nykynorjalaisille. Monet heistä uskovat yhtä kovasti siihen, että se on heidän huumeensa ja mantransa (kuin seuraava tarina epäuskottava), jota he hokevat joka aamu "hyteissään" pukiessaan norjalaisvillapaitojaan päälleen, syötyään sitä ensin "herkullista" ruskeaa vuohenjuustoa leivän päällä, ja tehdessään lounaaksi mukaan itselleen "matpakken (ranskanleipää voilla)", ennen kuin laittavat sukset jalkaansa ja laskettelevat katsomaan kilometrin alemmille rinteille, vieläkö alaspäin jyrkästi viettävillä rinteillä pysyvät pikkukilit leikanaruissaan, vai onko illan kova tuuli ja myrsky pyyhkäissyt heidät muutaman kilometrin alemmas ammottavaan syvään vuononpohjan kuolonsyleilyyn eikä tämä olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta.

Ovatko norjalaishiihtäjät sitten menneen talven lumia? Ainakin viattomuus ja puhtaus tuntuvat puuttuvan. Koko hommasta on mennyt sen verran maku ettei kysymys enää edes kiinnosta. Mieluummin miettii vaikka aborginaalien suhdetta perhosiin tai Islannin kalastusvesien keskilämpötilan vaihtelua. Mielenkiintoisia kysymyksiä molemmat.