Pääministerin muotokuva kuin mainos

teksti Harald Olausen

Kovin vähän inhimillistä tuntuu olevan pääministerin eilen julkistetussa muotokuvassa, kuten itse pääministerissäkin, vaikka toista yritetään julkisuudelle pääministerin imagosta vastanneiden toimesta syöttää: kolho ja etäinen, mikä kylmän laskelmoiva habitus hänessä ulos paistaakin. Tämä ei ole moitteeksi. Hän on pääministerinä onnistunut hyvin ja osaa hommansa, sillä hallintotieteilijä sopii hyvin politiikkaan, mikä onkin sopivasti kaikenlaista patsastelua ja pilkuntarkkaa suunnittelua sekä järjestelyä täynnä.

Tamperelaisesta poliitikosta Sanna Marinista on tullut muutamassa vuodessa tähti niin koti- kuin ulkomaillakin. On luonnollista että hänestä on myös tehty muotokuva Tampereen kaupunginvaltuuston seinille juhlistamaan Marinin näkyvän poliittisen uran alkuvuosia 2013- 2017, jolloin hän toimi Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Valittu muotokin puhuttelee, ja on nykyaikaa yhdistellessään valokuvaa ja maalausta. Tunnetun valokuvaajan muotokuvassa Marin tähyilee kuin puolueensa lupaus äänestäjilleen paremmasta elämästä hymyssä suihin kohti tulevaa luottavaisesti katsoen.

Mutta kenelle varsinaisesti tämä kuva on tehty ja miksi? Kuvahan on pahempaa pällistelyä kuin Paavo Väyrysen vaalikuvat aikoinaan. Kysymys on hyvä esittää varsinkin sen jälkeen, kun Yle kertoi sivuillaan kuvasta. Ylen aiheesta tekemä juttu suorastaan ylistää sekä itse kuvattavaa kohdettaan, että muotokuvaa, josta ulkopuolisen on vaikea saada selvää mitä siinä yritetään katsojalle kertoa. Hälytyskellojen pitäisi silloin viimeistään soida, kun itse malli kehuu omakuvaansa "todelliseksi taideteokseksi", mitä se ei ole - kaukana siitä, ja aivan erityisesti siksi, ettei kukaan esitä Marinin väitteelle vastapainoksi toisenlaista näkemystä.

Marin ei olisi poliitikko, ellei hänen sanomiinsa sisältyisi aina tärkeää viestiä siitä, mitä hän edustaa ja haluaa muiden ajattelevan hänen edustavan. Hän on itsessään viesti ja omasta mielestään tulevaisuuden tekijä. Siksi muotokuvankin on kerrottava muutoksesta. Ylen jutun mukaan kuvaan on saatu vangittua kaupungin symboliikkaa: "Itselleni oli tärkeää, että muotokuvaperinnettä, jota arvostan, uudistetaan. Alusta asti oli selvää, että haluan muotokuvan toteutettavan valokuvana, ei maalauksena", Marin toteaa.

Mutta sanat ja itse kuvat eivät millään kohtaa, sillä eloton ja jähmettynyt muotokuva on kylmä ja etäinen, vastenmielinen jo siksi, että se on kuin viimeisen päälle hiottu mainos kosmetiikkaosastolta. Ja tunne vain vahvistuu, kun tarkemmin kuvaa katsoo; nukkemaisesti hymyilevä Marin hymyineen on kuin viilipyttytehtaan liukuhihnalla valmistettu. Mutta hymyileekö hän enää sen jälkeen, kun valot ovat sammuneet? Tokkopa. Siitä huolimatta Marinin muotokuva on nykyajan poliittista vaikuttamista parhaimmillaan.

Tamperelaiset haluavat nostaa muotokuvalla Marinin jalustalle. "Kenellekään ei varmasti ole epäselvää, miten ansioitunut ja yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö on kyseessä"-teema, oli vahvasti läsnä muotokuvan paljastamistilaisuudessa. Mutta ennen kuin katsoo tarkemmin Marinin muotokuvaa, kannattaisi selailla Harri Kalhan ja Harri Tahvanaisen kirjaa Valokuvan orpokoti (Maahenki 2017). Kalha kirjoittaa kirjan olevan eräänlainen "kansanvalokuvauksen jatkokurssi", mitä se onkin "postinformatiivisuudessaan".

Itse olisin odottanut vasemmistoa edustavalta pääministeriltä toisenlaista otetta muotokuvassaan - enemmän "kalhalaista" kansanomaisuutta. Kalhan mukaan kansanvalokuvaus vierastaa kaanonia, ajatusta vedenpitävistä arvostusperiaatteista ja tärkeimmistä aihealueista sekä "mestareista". Olisin kaivannut enemmän yhteisöllistä ja yhdessä tekemisen kivaa. Sitä ei vain taida enää olla. Vahinko, sillä nyt Marin näyttäytyy liian itsetietoiselta ja yksin kaiken tekevältä - ehkä niin onkin. Onko se siksi niin kireä?

Kalhan kirjassa olisi ollut kosolti hyviä esimerkkejä siitä, millainen hyvä muotokuva on - siis silloin kun siitä puuttuu pömpöösi paistattelu julkisuudessa ja päälle liimattu arvovalta. Sellainen ei ole Marinin mainokselta näyttävä muotokuva juhlapuheista huolimatta. Juuri siksi Kalhan ja Tahvanaisen kirja onnistuu siinä, missä Marinin muotokuva ei: puhuttelemaan syvältä sielua koskettaen.