Paavalin perintö ja kristillisen pseudepigrian synty sekä Berkleyn subjektiivinen empirismi

Teksti:

Harald Olausen

Kristityillä kaikki perustuu raamattuun, jota väitettiin vuosituhansia "aidoksi" ja "pyhäksi" sekä "muuttumattomaksi", missä kaikki oli totta. Mutta entä sitten, kun kaikki todistetaan muuksi? Kristityt uskovat raamattuun, mikä on heidän mielestään "syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta" - ei siis ihmisten, ohjeisiin ja erehtymättömyyteen ihmisen pelastusta koskevissa asioissa. Raamattu ja pyhä perimätieto ovat kirkon opin lähteitä. Kirkko opettaa, että sille on annettu "Pyhä Henki", joka ohjaa Raamatun opettamisessa. Raamatun opillisessa tulkinnassa ylin ja muuttumaton arvovalta on ns. seitsemällä kirkolliskokouksella vuosina 325-787. Sen lisäksi kirkon suurilla opettajilla eli ns. vanhoilla kirkkoisillä on ollut ja on edelleenkin suuri merkitys jumalan sanaa eli raamattua tulkittaessa; kummallisia ovat mm. oppi neitseellisestä syntymästä sekä oppi pyhästä kolminaisuudesta, sillä Vanhassa testamentissa asiasta ei edes puhuta. Kristillisen tulkinnan mukaan monet kohdat tuntuvat todistavan kuitenkin siitä, kuten jumalan ilmestyminen Abrahamille kolmen miehen muodossa, mikä sinällään on aika absurdi tulkinta, ellei tulkinta olisi olemassa jo ennen itse asiaa tai olioiden eri aspekteja, jotka valmiiksi purtu ajattelu on poiminut kohteekseen.

Katolisen (yhtenäisen) uskontunnustuksen ja raamatun opetuksen mukaan jumala on yksiolemuksellinen ja kolmepersoonainen, "Isä, Poika ja Pyhä henki". Kaikki persoonat ovat tasa-arvoisia. Raamatussa siitä ei ole kuitenkaan sanottu sanaakaan. Poika syntyy Isästä ja Pyhä Henki lähtee isästä. Tämä syntyminen ja lähteminen tapahtuvat kristittyjen mukaan "iankaikkisuudessa, sillä juuri siksi jumala on muuttumaton, asia mitä kristityt toivovat eniten jumalaltaan uskonsa tähden, mutta mikä on myös kiveen hakattuna dogmina kirkolliskokousten äänestyspäätösten jälkeen yksi ja sama muuttumaton maallikkojen tulkitsema "Pyhä Sana". Koska kyseessä on selvästikin tapaus, missä ideat ovat sitä mitä mieli tai tajunta "käyttää ajatellessaan" eli itsepetos, harha ja väärä tulkinta, pitää muistuttaa tässä vaiheessa John Locken jo aikoinaan todistaneen niiden muodostavan ajattelun sisällön, jota ilmaisevat substantiivit, adjektiivi ja verbit, eli sanat, jotka voivat merkitä subjektia ja predikaattia. Pyhän Hengen suhteen kirkko näkee selkeän eron siinä, että Pyhä Henki "lähtee iankaikkisesti Isästä, mutta toisaalta Vapahtaja lähettää väliaikaisesti Pyhän Hengen maailmaan".

John Locken, jonka päätyö "Essays Concerning Human Understanding" vuodelta 1690 alkaa synnynnäisten ideoiden kritiikillä, mielestä eräässä mielessä tällaiset "ideat" olivat käsitteitä tai tapoja käsittää olioita. Mutta ne olivat myös ajattelun kohteita eli "käsitteitä" sanan vanhassa merkityksessä, siis "olioita" sellaisena kun ne käsitetään. "Ikuisen paluun"-myytissä, joka on hyödyllinen muutoksen epävarmuuden haittavaikutuksia pelkäävien pelotteluksi, ihminen saa voimansa ja luo itsensä kumoamalla symbolien avulla sen, mikä todellisuudessa on epäolennaista; ajan ja historian. Katolinen piispa ja filosofi Georg Berkeley uskoi, että maailma koostuu ainoastaan yksilöolioista, mutta joka siitä huolimatta ajatteli, että ihmiset pystyvät kehittelemään abstrakteja ja yleisiä ideoita ja että nämä ovat päättelyn ja todistamisen kannalta välttämättömiä. Kristinuskon mukaan Pyhän Kolminaisuuden persoonat toimivat aina yhdessä ja niillä on yksi tahto ja yksi voima. Poikaa ja Pyhää Henkeä he itse kuvaavat Isän kahdeksi kädeksi. Katolisten, niin kreikkalaisten kuin roomalaistenkin jumalanpalvelukset, mysteeriot ja rukoukset rakentuvat tämän kolmiyhteisen jumalan ylistyksen ja palvonnan ympärille.

Nykyajattelun mukaan kyseessä oli suuren tietämättömyyden, ja usein satuilun mutta myös selkeän valehtelun nimissä, keskellä viljeltyjä käsittämättömyyksiä arvoitusten, joihin ei ole olemassa järjellistä ratkaisua, muodossa kuten Gregorius Naziansilaisen kliseisen väittämä Isästä, jolle on ominaista syntymättömyys ja Pojasta, jolle ominaista on syntyminen sekä Pyhästä Hengestä, jolle ominaista on lähteminen. Locke ojentaa käsiimme tällaisen virheellisen ajattelun ongelmien avaimet antamalla meidän nähdä suoraan sen onttoon sisukseen, sillä kristillinen todistelu ja tavat, joilla he kokevat oman jumalansa ja sitä kautta ymmärtävät maailman, määräävät Locken päättelyä seuraamalla myös ne tavat, joilla he myös käsittävät maailman - he itse siihen mukaan luettuina.

Piispa Berkeley kritisoi Lockea vastaan empiirisin argumentein koska löytää hänen teksteistään keskenään ristiriitaisia asioita. Berkeley tarkastelee ongelmia psykologisen tarkasti, kun hän puhuu "ilmeisestä, joskin hämmentävästä totuudesta, jonka näkeminen ei vaadi noituutta". Berkeley luottaa, huolimatta piispallisesta kaavustaan, vain ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen kokemukseen. Berkeleyn ajattelua voisi kutsua "subjektiiviseksi empirismiksi", sillä hän ei löydä itsestään mitään abstraktia ideaa, ja siksi hän hylkää ne. Kaikesta mitä me havaitsemme aisteillamme ja löydämme sisältämme tutkiessamme mielikuvitustamme ja muistiamme, oli hänen mielestään kyse ideoista. Mutta ei samoista "jumalaisista ideoista" kuten kristityillä, joiden mukaan raamatun luomiskertomuksen idea oli jumalan työ taivaan ja maan luomisessa. Kristityt ovat unohtaneet - tai eivät ole kuulleetkaan - berkeleylaisen ajattelun, jossa kokemukset ja kokeet ovat olennaisesti aina psykologisia; ulkoinen havainto muodostaa Berkeleyn ajattelussa objektiivisen empirismin ja sisäinen havainto subjektiivisen vastaavan.

Toisaalta objektiiviseen empirismiin kuuluu myös se, mitä muut ihmiset sanovat kokevansa, oli se sitten totta tai kuviteltua, joten tässä mielessä kristityt eivät ole omasta mielestään väärässä, ymmärtäessään taivaan näkymättömänä luomakuntana eli henkimaailmana, johon kuuluvat enkelit ja pahat henget (tämä on heidän lempikohtansa, sillä virheen he löytävät usein veljiensä silmistä ja pahan hengen he vielä varmemmin löytävät Paavalin, jonka mielestä tämän maailman viisaus oli hulluutta jumalalle, varoituksista huolimatta toisistaan seurakunnissaan). Piispa Berkeley manifestoi kristinuskoa vuonna 1732 kirjoittamassaan teoksessa "Alciphron eli kapeakatseinen filosofi" vetoamalla kokemukseen, joka oli hänestä sekä yksityiskohtaista että julkista. Berkeley puolusti kirjoituksessa mm. Mooseksen väittämää ihmiskunnan iästä, ollen näin jälkikäteen katsottuna tietenkin väärässä eikä hänen tämä ollut ainoa kerta, kun hän oli väärässä oikeista syistä, mikä oli tietenkin parempi asia kuin olla oikeassa vääristä syistä.

Ja jos muistaa sen tosiasian, ettei kirjoitetulla tekstillä ollut antiikin aikaan yhtä suurta merkitystä kuin nykyisin totuutena ja ehdottomana yhtä asiaa merkitsevänä - ei edes Platonin dialogeissa, tietää myös sen, että tekstit elivät omaa elämäänsä aina siellä missä niitä tulkittiin tulkitsijoiden omien intentioiden mukaisesti. Tärkeää tämä oli muistaa siksi, että pettymyksiltä oli mahdoton välttyä, joten oli tärkeää suhtautua niihin oikein muistamalla asioiden, sanojen ja käsitteiden kohdalla se perustotuus, että muisteleminen oli luonteeltaan samanlaista verbaalista fiktiota eli valehtelua kuin historia maailmassa; se tarjoaa meille todellisuuden vaikutelman, jota emme kokeneet ehdollisena, vaan jonka hyväksyimme todellisuutena niin kauan, kun se viihdytti meitä ja olimme sen lumoissa. Kristinuskossa on siis mukana hitunen Berkeleyn tutkimaa näköharhaa ja samalla selitys siitä, mistä se johtuu. Berkeleyn mukaan näköharha näet säilyi, jos katsoimme taivaanrannassa olevaa kuuta sylinterin läpi tai muurin yli, jotka tässä tapauksessa ovat yksi ja sama: raamattu.

Siksi meidän pitää tutkia tarkemmin raamatun Paavalia, sillä hänen ajatustensa, taustan ja aikomusten ymmärtäminen on avain ymmärtää kristinuskoa laajemmasta näkökulmasta. Paavalista laajoja teologisia tutkimuksia ovat tehneet kaksi tunnettua suomalaista raamatuntutkijaa, professorit Heikki Räisänen ja Lars Aejmelaeus, jotka molemmat ovat vahvistaneet, etteivät raamatun kirjat ole useinkaan niiden kirjoittamia, joiden nimiin ne on pantu ehkä Markuksen evankeliumia lukuun ottamatta. Markuksen evankeliumin 16:6 heikoin kohta on tutkijoiden mielestä ja kristittyjen mielestä kristinuskon vahvin kohta:

"Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin."

Tässä vuoden 70 vaiheilla valmistuneen Markuksen evankeliumin, joka mitä todennäköisimmin on kirjoitettu silloisessa Syyriassa, kohdassa lepää koko kristikunnan usko Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta ylösnousemuksesta, koska niin on "Pyhässä Sanassa" kirjoitettu ja "Messias sekä Jumalan poika" toimi heidän mielestään ikiaikaisen suunnitelman mukaan Jumalan tahdosta. Siksi sitä ei myöskään voi epäillä. Asia on näin kristittyjen mielestä kuin kallioon nakutettuna Jeesuksen toimiessa jumalan sanasta (logoksen) puhuvien traditioiden valossa.

Kenellekään kristityistä ei ole tullut mieleen tai he eivät uskalla, epäillä Markuksen evankeliumin sanoja Jeesuksen ylösnousemisesta, vaikka ulkopuolinen lukija näkee sielunsa kriittisin ja Matti Myllykosken silmin Jeesuksen Kristuksen historiallisen ruumiin mätänemässä kaikkien muiden satojen joukossa joukkohaudassa samaan aikaan ristiinnaulittujen ruumiiden kanssa. Tätä epäuskottavaa satua toistetaan muissakin kirjoituksissa kuin evankeliumeissa. Kaikkein epäuskottavin ja samalla kristikunnan kannalta tärkein on Jeesuksen oppien suurimman väärentäjän eli konservatiivisena patriarkkana pidetyn Paavalin kirjoitus, joka on todennäköisesti kirjoitettu ennen evankeliumien, jotka on kirjoitettu kreikaksi, ylösnousemuskertomuksia kirjoitettuun kirjeeseen siitä, miten Jeesus, joka puhui tiettävästi vain aremiaa, oli ilmestynyt hänelle.

Tämä on ällistyttävää kun muistelee sitä, ettei ole olemassa puhtaasti tosiseikkoihin perustuvaa kertomusta Jeesuksesta historiallisena olentona, vaan kaikki hänestä kirjoitettu sijoittuu toisen käden tiedon varaan pohjautuvasta satuilusta (ihmetyöt) sekä samanhenkisten evankeliumien näkökulmasta kirjoitettuihin epäuskottaviin ja osin keskenään ristiriitaisiin kertomuksiin 33-vuotiaasta tyhjästä ilmestyneestä henkilöstä, joka oli luotu vastaamaan vähän liiankin hyvin (siis vain kirjoituksissa) draaman lakien mukaan Vanhan testamentin tulevasta Messiaasta kuvaamia odotuksia. Toisaalta termit "kristitty" ja "kristillinen" puuttuvat kokonaan jopa Paavalin teksteistä. Kristillisyys sanakin esiintyi ensimmäisen kerran ensimmäisen vuosisadan lopulla. Saksalainen tutkija Gerd Theissen muistutti Uuden testamentin kirjoittajien kirjoittaneen kirjansa kristinuskon näkökulmasta tulevaa papistoa ajatellen (2).

Tärkein Uuden testamentin näkökulmasta onkin Paavali, jonka "Damaskoksen tien kääntyminen" on lajissaan sekä harvinainen "ihmeteko" että sekä samalla eräs vaikuttavimmista lupauksista hypätä mukaan uudenlaisen maailman luomiseen maanpäälle vastaan ahdistavia hierarkioita sekä elämää ja aktiivisuutta rasittavia perinnöllisiä hidasteita ja kahleita, ja hänen kolmetoista kirjettään Uudessa testamentissa. Paavali on vieläkin keskuudessamme vaikuttavan kristillisen suvaitsemattomuuden isä. Hän oli juuri se, joka mahdollisti myöhemmin hurjilla sanoillaan "kilpailevista saarnaajista koirina, kelvottomina työntekijöinä, pilalle leikattuina Saatanan ja oman etunsa palvojina" inkvisition synnyn ja sen järkyttävät julmuudet Jumalan nimissä. Vain Jaakobin kirjeen kirjoittaja uskaltaa epäillä erästä Paavalin opetusta, jonka hän pelkää johtavan passiivisuuteen. Muuten Paavalin perintöä kunnioitettiin ja arvostettiin korkealle hänen nimissään kirjoitetuissa uusissa kirjeissä. Mielenkiintoisin niistä on ns. Toinen tessalonikalaiskirje, jossa pyrittiin antamaan uudistettu kuva liian optimistiseksi osoittautuneesta odotuksesta Herran paluusta. Paavalin paras opetus on kuitenkin unhoon jäänyt kauaskantoinen varoitus, sillä hän tiesi muovanneensa oppinsa Jeesuksesta liukkaana hirttosilmukkana, joka sopi niin murhaajille kuin murhatuille syytökseksi kuin pelastukseksi, ja ennusti näin kristinuskosta itsestään tulevan ajan myötä "synnillisen ylpeyden ilmentymä", joka asettuisi jumalan ja ihmiskunnan väliin.

Myöhemmin Augustinus tarkoittaa juuri tätä, kun hän väittää, että esittämisen pohjalla olevan sanan ja esittämisen muodon tulee vastata toisiaan; olla yhtä, koska sana ei ole koskaan tyhjä eikä se voi tulla lihaksi, jos se esitetään sille epäkunnioittavissa raameissa. Mihin kristityt sitten uskovat? Tertullianus katsoi, että jumalan oikeudenmukaisuus vaati hänen lupaustensa konkreettista toteutumista jo tässä maailmassa. Moni uskovainen uskookin niin. Räisäsen mukaan Paavali uskoi siihen, että paha kerran voitetaan ja hurskaat kristityt saavat itselleen luvattua oikeutta sorron ja surkeutensa keskellä. Ehkä ajatus aineellisen ruumiin henkiinherättämisestä olikin mielekästä vain konkreettisen odotuksen osana; ruumiin ylösnousemus kuului ajan ja paikan maailmaan. Räisäsellä on myös yksi kiinnostava ajatus Jeesuksesta. Räisäsen mielestä käsitys hänen itseymmärryksestään on erityisen kiistanalainen, sillä todennäköisesti hän piti itseään tulossa olevan valtakunnan viimeisenä julistajana, jolle oli myös varattu rooli valtakunnan pystyttämisessä (3). Paavali puhui synnistä mahtina, joka traagisesti orjuutti ihmiskuntaa ja Jeesuksesta ainoana, joka pystyi tästä pelastamaan.

Paavalin ennustuksen toteutumisesta ja varoituksesta siitä, miten kristinuskosta itsestään tulee ajan myötä synnillisen ylpeyden ilmentymä, joka asettuu jumalan ja ihmiskunnan väliin, Heikki Räisänen kutsuu "autoritääriseksi suvaitsemattomuudeksi" - kristinuskon läpimurron synnyttämää uskonnollista suvaitsemattomuutta, joka on leimannut suurta osaa kirkon myöhemmästäkin historiasta, ja oli jo siihen aikaan huomattavasti rajumpaa ja julmempaa kuin muiden uskontojen vastaavat tai kristittyihin kohdistamat.

Luterilainen tieteellinen keskustelu on rohkeaa ja etsivää esimerkiksi kristillisten älykkölehdessä "Vartijassa" tai Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoiden kesken noudattelee pääosin kansainvälisiä trendejä, ja suomalaisosaamista, kuten emeritusprofessoreja Raija Sollamo sekä Heikki Räisänen, pidetään suuressa arvossa maailmalla siitä huolimatta, että monet heidän tutkimuksensa kyseenalaistavat tai vähintään nostavat uusia tulkintoja esiin kiusallisesti lähes kaikesta mahdollisesta pyhiin teksteihin liittyvistä asioista, kuten Raamatun antamaan kuvaan syntiuhrista Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä tästä käy pastori Kylliäinen väitti kirjassaan (4), ettei helvettiä ole eikä ihminen näin ollen tarvitse kirkkoa, sen oppeja tai rituaaleja pelastuakseen. Kylliäisen mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena on kestämätön. Idean tästä hän on lainannut professori Heikki Räisäseltä, jonka mukaan toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ole koko Uuden testamentin näkemys; ns. synoptisista evankeliumeista kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttuu kokonaan.

Joskus tuntuu siltä, kun näitä kirkonmiesten keskinäisiä taisteluja uskon suhteen seuraa, että he ovat tyystin unohtaneet, ettei Jeesus kertaakaan puhunut missään kohtaan (tai mistä tiedämme, mitä hän on puhunut ja mitä hänen suuhunsa on laitettu, kun kirjoitukset on tehty monta vuosikymmentä hänen ilmoitetun kuolemansa jälkeen) anteeksi pyytämisestä edellytyksenä anteeksi antamiselle. Jeesus puhui tai oli puhumatta myös paljon sellaista, jota on tulkittu tahallisesti myöhempiä tarpeita silmällä pitäen väärin. Tällaiset asiantuntijat Walter Lippmanin määrittämillä tavoin muokkaavat kaikkina aikoina muista välittämättä omiin tarpeisiinsa julkista mielipidettä, yhdenmukaistavat sitä ja rohkaisevat turvautumaan valtaa käyttävään pieneen, kaikkitietävään ydinjoukkoon, kuten sanataitureina tunnetut filosofit ja papit (5). Ongelmana on se, mitä nämä asiantuntijat ajattelevat, sanovat ja miten se liittyy heidän omaan älylliseen elämäänsä ja niistä kumpuaviin oivalluksiin, ja ettei haave loogisesti täydellisestä kielestä, jonka avulla kaikkia "todellisuuden" elämänalueita voitaisiin käsitellä ja kuvata, objektiivisesti koskaan voi epärealistisena toteutua.

Sana ei ole aina helposti tulkittavista tai siitä olla samaa mieltä. Katolisessa kirkossa paavin kuuria sai käsiteltäväkseen ilmiantoja harhaoppisesta kristinuskon tulkitsemisesta niin paljon jo vuosien 1318 ja 1342 välillä, että paavit Johannes XXII ja hänen seuraajansa Benedictus XI, alkoivat toimissaan kiinnittämään erityistä huomiota kristinopin puhtauteen, sillä tavalla kuin katolinen kirkko ja sen yksi suurista oppi-isistä, Tuomas Akvinolainen oli tarkoittanut. Descartes, joka uskoi ajan tavan mukaan jumalaan, mutta muiden tiedemiesten tapaan ajatteli jumalan abstraktiksi, jota piti olioista täydellisempänä, uskoi sokeasti ihmisen ajattelun tunnistavan asioiden "todellisen" luonteen. Descartes paneutui syvällisesti ajattelun selittämiseen, mutta ei riittävästi eikä hän kyennyt sanomaan kovinkaan vakuuttavasti mitä "oleminen" tarkoitti. Descartesin pohdinnat eivät olleet uusia. Augustinus oli oikeastaan omaa aikaansa edellä ja oman aikansa Descartes, kun hän ymmärsi kysyä itseltään: kuka minä olen ja mistä minä tiedän sen? Kant, joka ensimmäisenä yritti selittää aurinkokunnan syntyä taivaankappaleiden veto- ja vastavoimalla ilman jumalan vaikutusta, ymmärsi myös ensimmäisenä ihmisen tahdon olevan avainasemassa siinä, päättikö hän olla hyvä tai paha. Samalla olettamus, että olemme jumalan ainutlaatuisia luomuksia, osoittautui vääräksi.

Kaikki tietomme ja ymmärryksemme on ensisijaisesti riippuvaisia aisteistamme. Me emme puhu minästä. Kant viittaa siihen hämärästi sisäisenä objektina vastaparina ruumiille, joka on ulkoinen objekti: minä on vain minä, sillä kertoessani itsestäni luon minän itselleni ja muille samalla myös luon sitä koko ajan. Schopenhauer kysyi itseltään: Voinko haluta mitä haluan? Ja ymmärsi tahdon olevan isännän ja järjen rengin: Pää ei päästä sisään mitään sydämen vastaista. Vasta Kantista lähtien on pohdittu sitä, voiko ihminen käsittää objektiivista "todellisuutta" asianmukaisesti. Kant etsi ihmismielestä lakeja ja sääntöjä. Raamattua pitäisi oikeastaan lukea "psykologisesti" tarkemmin ja ymmärtää sen yritykseksi ohjeistaa ihmisiä tunnemaailman karikoissa eteenpäin. Tunteita on vaikea hallita ja ajatukset ovat emotionaalisesti värittyneitä. Järki on suotu kaikille jumalille, sanoi Platon, mutta perin harvoille ihmisille. Silti järki ja tunne eivät ole toistensa vastakohtia. Vasta 1900-luvulta lähtien olemme tienneet, että suurin osa mitä aivoissamme tapahtuu, tapahtuu tiedostamattomasti ja sillä on meihin suuri vaikutus. Monimutkaiseksi tämän ongelman on tehnyt se, että konstruktivistisen käsityksen mukaan ihmisten arkiymmärrys todellisuudesta on aina rakentunut ja tulee rakentumaan yhteisesti ajateltuihin asioihin ja arvoihin, sillä ihminen on monessakin mielessä omien verkostojensa tuote.

Totuudenjälkeinen aika alkaa jo Paavalista, jonka asemaa vahvisti kuuluisin kirkkoisä Augustinus, joka oli kotoisin samasta kaupungista kuin Tertullianus, (luterilaisten tulee muistaa, että Luther oli augustinolaismunkki). Augustinus seurasi 300-luvun muotia ja kääntyi kristityksi edetäkseen virkaurallaan. Augustinus oli taas valtiolliseksi hallitsemiseksi ja vallankäytöksi muuttuneen kristinuskon uusi Paavali, joka selitti puhki omiin ja kirkon tarpeisiin totuuden, jonka lopullisen version Tuomas Akvinolainen viimeisteli "Summa Theologiassaan" selittäessään, miten ihmisten sielullinen erilaisuus riitti perustelemaan myös viattomuuden tilassa, ja että yksi ihminen voi hallita muita ihmisiä johdattaakseen heitä parempaan elämään heidän tahdostaan välittämättä (6).

Augustinuksen avulla "paavalilaisuus" pääsi voitolle. Ennen Paavalin kristillisen moraalin voittokulkua, stoalaisfilosofi Marcus Aurelius kehotti kovettamaan sydämensä, vaientamaan mielikuvituksen, hillitsemään tunnekuohut ja sammuttamaan halut, jotta sielu olisi oma itsensä. Augustinolaisuus loi mustavalkoisen maailman perisyntipelotteluineen pienentäen ihmisen jumalan edessä huijaavaksi pelkuriksi, jonka ainoa todellinen pelastumismahdollisuus oli luoda itsestään tekopyhä jumalan kuva muiden silmissä maailmassa, josta Heikki Räisänen sanoo, että jos kaikki ovat jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Miksi Augustinus teki niin kuin teki ja millaisin motiivein? Räisäsen mukaan alussa ei näet ollut synnissä ollut kysymys yksityisen ihmisen mielenliikkeistä ja kielletyistä ajatuksista, vaan konkreettisesti siitä, että yksi kansa tai ihmisryhmä sortaa toista. Paavalillakaan ei ollut hänen mukaansa perityn synnin ajatusta; korkeintaan Paavalin tekstit tarjosivat kiinnekohdan, johon myöhempi perisyntioppi pystyi tarrautumaan. Pitää muistuttaa lukijaa, ettei asia ole vanhentunut tai kaukana modernin ihmisen sielusta, sillä reformaation augustinolaiset perilliset ovat luterilaisuus ja kalvinismi, joihin on vaikuttanut myös stoalainen etiikka, jonka mukaan hyvää on vain järjellisen sielun hyve eli maailman rationaalisen järjestyksen tunnistaminen ja pyrkimys toteuttaa sitä. Stoalaiset ajattelivat ihmisen tekevän virheitä asioita arvioidessaan pitämällä tosiasiassa samantekevää asiaa joko hyvänä tai pahana.

Apostoli Paavalin puhe Ensimmäisessä korinttolaiskirjeestä kertoo kaiken oleellisen, kun hän sanoo, että on kirjoitettu jumalan hävittävän viisaitten viisauden ja tekevän tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Sillä hän viittaa turhaan ja väärään tietoon, joka hallitsee maailmaa. Hulluuden logiikka, jota valtaapitävät edelleenkin toteuttavat uskollisesti, paljastuu Paavalin sanoista, kun hän kysyy, missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat?

Mutta onko tämä Paavalin kirjoittamaa tekstiä? Lars Aejmelaeuksen mukaan tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, mitkä Uuden testamentin kirjat olisi luokiteltava pseudepigrafeiksi (7). Jotkut tahtovat pitää hänen mielestään kiinni Kolossalaiskirjeen aitoperäisyydestä (8). Toiset taas Toisen tessalonikalaiskirjeen aitoudesta. Jotkut heistä ovat Aejmelauksen mukaan jopa yrittäneet pitää kiinni näkemyksestä, että Jaakobin kirje olisi todella Jeesuksen veljen kirjoittama, niin kuin sen alussa väitetään. Tutkijat ovat kuitenkin vakuuttuneet kymmenen Uuden testamentin kirjan olevan pseudepigrafeja; Kirje efosolaisille, Kirje kolossalaisille, Toinen kirje tessalonikilaisille, Ensimmäinen ja Toinen kirje Timoteukselle, Kirje Titukselle, Ensimmäinen ja Toinen Pietarin kirje sekä Juudaksen kirje. Millaisen kuvan tämä antaa raamatun sanan sisältämästä ehdottomasta totuudesta ja luotettavuudesta siitä huolimatta, että antiikin aikana ei ollut lainkaan kummallista, että kuuluisan opettajan oppilaat julkaisivat vielä hänen kuolemansa jälkeen kirjoituksia opettajansa nimissä? Ei kovin hyvää.

Aejmelauksen todistelu käy ihmeelliseksi puolusteluksi, kun hän vetää Platonin mukaan muistuttamalla, että myös näin syntyi monia Platonin nimissä kulkeneita tekstejä. Vertaus on ontuva kahdesta syystä. Ensinnäkin Platonin tekstit eivät yritä esittää lopullista totuutta vaan kehottaa jatkuvaan sokraattiseen kyseenalaistamiseen, mikä jäi Platonin suurimmaksi saavutukseksi jälkimaailmalle sekä tärkein haaste ja perintö riippumattomuuden, tietoisuuden itsetuntemuksen rajoista ja tietoisuuden sekä älyllisen keskustelun mahdollisuuksista. Platonin perintö näkyy yleisenä epäilynä kaikkea olevaista kohtaan - siis kaikkea sitä vastaan, millaiseksi kristinusko ensin Paavalin ja sitten Augustinuksen käsissä, muodostui. Toiseksi kristityt ovat väittäneet pyhiksi ja muuttumattomiksi totuuksiksi Uuden testamentin tekstit aina siihen saakka, kunnes nykyaikainen raamatuntutkimus todisti toisin, mutta eivät ole vetäneet siitä oikeita johtopäätöksiä, sillä jos ennen totuudeksi väitetyt tekstit, jolle koko kristinusko pohjaa olemassaolonsa, eivät ole tosia, ei myöskään kristinusko voi olla totta.

"Platonvertaus" on sen verran paljastava, että pitää muistaa Platonin ajattelijana harvoin kirjoittaneen täsmälleen mitä hän ajatteli. Tämä on arvostetun suomalaisen Platon tutkijan ja Platonin teossarjan suomentamisessa mukana olleen Holger Thessleffin näkemys (9). Kysymykset Platonin teosten aitoudesta ja kronologiasta alkoivat muotoutua vasta 1700-luvun lopulla lähtökohtanaan saksalaisen filologian tarve selvittää historiallisia yhteyksiä (10). Thessleffin mukaan antiikissa keskusteltiin joskus aitouskysymyksistä, mutta tuolloin lähtökohtana oli ajatus, että "epäaito" kirjoitus on epäluotettava eikä siis järin kiinnostava.

Uuden testamentin "väärennetyt kirjat" ovat tämän näkemyksen mukaan epäluotettavia eivätkä siis järin kiinnostavia. Sen sijaan Aejmelauksen yritys puolustaa Uuden testamentin lukuisia kirjoittajia, jotka ovat laittaneet kirjoituksensa jonkun kuuluisan apostolin nimiin, ei voi millään muotoa puolustaa tai ymmärtää. 1800-luvulla vallinnut ylikriittinen suuntaus selitti monet Platonin dialogit epäaidoiksi, mutta yksimielisyyttä ei saavutettu. Noihin aikoihin syntyi myös haasteellisempi kysymys siitä, millä tavoin Platonin filosofia, kuten kaikki muukin, kehittyi (11). Joitakin tekstejä Thessleffin mukaan ilmeisesti muokattiin ja osin kirjoitettiin uudelleen jo Platonin aikana (12):

"Tekstien muokkaamiseen ja uudelleenkirjoittamiseen osallistui nuorempia akatemialaisia, ja lopputuloksena oli monissa tapauksissa pikemminkin "puoliautenttisia kuin "epäaitoja" tekstejä. Lopullisesta korpuksesta on varmasti pyritty poistamaan ristiriitaisuuksia tai silmiinpistäviä päällekkäisyyksiä."

Ihan samoin on tehty Uuden testamentin teksteille sen ajan antiikin maailman tapaan. Otan esimerkiksi Aejmelaus selittämät syyt, jotka saavat päättelemään, ettei Kirje kolossalaisille ole Paavalin itsensä kirjoittama (13). Kirjeen kieli poikkeaa Paavalin käyttämästä. Siinä on paljon sanoja, joita ei esiinny Paavalin aidoissa kirjeissä ja toisaalta Paavalin monet keskeiset termit puuttuvat siitä. Kirjeen tyylikin poikkeaa Paavalin tavanomaisesta tyylistä. Lisäksi kirje siteeraa itseään. Kirjeen sisältö heijastaa Paavalin jälkeisen sukupolven teologista tilannetta. Efesolaiskirje on taas kirjallisesti riippuvainen Kirjeestä kolossalaisille (14). Toinen kirje tessalonikalaisille sisällyttää suuren osan Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen aineistoa itseensä. Kirje on ehkä tarkoitettu korvaamaan Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille ja sen pohjalta seurakuntaan levinnyt väärä eskatologinen opetus (15). Aejmelaeus paljastaa syyn Paavalin ristiriitaisiin sanomisiin ja teksteihin (16):

"Paavalin toiminta kristillisenä lähetystyöntekijänä kuului evankeliumin levittämisen varhaiseen vaiheeseen. toisten elätettäväksi jättäytymiseen liittyi ongelmia. se kävi päinsä silloin, kun julistaja viipyi vain lyhyehkön aikaa paikkakunnalla. Muussa tapauksessa yksittäisen, usein niukoissa oloissa elävän ja itsekin toimeentulonsa kanssa kamppailevan yhteisön vieraanvaraisuuden varaan jääminen saattoi tulla hankalaksi. Viisas julistaja ei sen tähden pitäytynyt jääräpäisesti oikeuksiinsa joka tilanteessa, vaikka hänellä periaatteessa olisikin ollut Jeesuksen lupa tehdä niin (1. Kor. 9-14). Paavalilla oli arvostelukykyä toimia eri tavoilla eri seurakunnissa."

Voihan sen sanoa noinkin KENEN LEIPÄÄ SYÖT, SEN LAULUJA LAULAT! Paavalista huomaamme yhden tärkeän ja lähes huomiotta jääneen oivalluksen, etteivät kristityt usko oikeaan rakkauden jumalaan vaan suhteelliseen jumalaan - siihen Paavalin epäjumalan kuvaan, joka on sopivasti eri aikoina eri ihmisten tulkitsemana juuri sitä, mitä kukin milloinkin ja miten haluaa, eli mahdollisimman kaukana siitä Jeesuksen uudesta käskystä rakastaa toinen toistaan. Stoalaisuus, minkä maailmankatsomus oli teistisen ja panteistisen uskonnon välimuoto, ja siihen liittyvä kohtalonusko, oli Paavalin ajan muotifilosofia, mm. Epiktetos ja Marcus Aurelius. Platonista lähtien filosofit olivat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta. Heidän filosofiansa rikkoi yleisen yksimielisyyden. Totuus, jota tällainen filosofi seurasi, oli aina jossain mielessä vastakarvaista. Paavalin muotoilema kristinusko teki toisin osin gnostilaisuuden pelossa ja loi oman ehdottoman, varman ja yhdenmukaisen totuusmaailmansa. Gnostilaisuus syntyi kristinuskon rinnalle kilpailijaksi ja oli tunnettu uskonnollis-filosofinen liike. Gnostilaisuuteen sekoittui aineksia kansanomaisesta platonilaisesta filosofiasta, vanhatestamentallisesta luomisuskosta sekä juutalaisista viisausspekulaatioista.

Ranskalaisfilosofi Alain Badiou väitti (17), että kristillinen keskustelu jäsentyy Paavalille sellaisen uuden kielen keksimisen ympärille, missä hulluus, skandaali ja heikkous täydentävät tietoon keskittyvää järkeä, valtaa ja järjestystä ja missä ei -oleminen on ainoa oikea tapa myöntää arvo olemiselle. Mielenkiintoista oli se, miten Badiou herätti henkiin apostoli Paavalin, vaikkei hänen tavoitteensa olleet historiallisia tai eksegeettisiä. Badiou nimittäin väitti, että tässä auttoi epäilemättä se, että Paavalin puoleen olivat aikojen saatossa kääntyneet myös mm. Hegel, Comte, Nietzsche (joka inhosi yli kaiken universalismia), Freud, ja Heidegger, joka laajensi hermeneutiikan koskemaan ihmisen olemassaoloa; hänen näkemyksessään tulkinta ja ymmärtäminen olivat osa ihmisen olemista, "täälläoloa", sekä Jean-Francois Lyotard. Juuri siksi Badiou keskittyi Paavalin tekstien siihen ainutkertaiseen siteeseen, joka hänen mielestään voitiin muodon tasolla irrottaa tästä tarusta ja joka oli varsinaisesti hänen keksintöään:

"Yhteys, joka liittää subjektin ja lakia koskevan kysymyksen toisiinsa. Paavalille tämä tarkoittaa sen selvittämistä, millainen laki kykenee antamaan rakenteen subjektille, jolla ei ole mitään etukäteen annettua identiteettiä ja joka on riippuvainen tapahtumasta, jonka ainoa "todiste" on vain se, että subjekti sitä julistaa."

Paavali oli ovela ja osasi puhua tilanteiden mukaan ehkä juuri Berkeleyn tarkoittamalla tavalla, kun hän väitti, että meidän tuli ajatella kuin oppineet mutta puhua kuin rahvas. Ehkä siitä sekaannukset Paavalin omissa, ja hänen omiksi väitetyissä pseudepigrisissä teksteissä; niissä oli kysymys "subjektiivisen empirismin" hengessä tehdyistä vääristä havainnoista. Kieli oli vaikeaa ja olisi ollut parempi mutta mahdotonta vaieta ja olla täysin hiljaa. Ehkä siksi Berkley yritti harjoittaa filosofiaa myös ilman kieltä, koska ymmärsi kielen turmiollisen vaikutuksen ja sen kyvyn tuottaa ja esineellistää fiktiota, kuten oli käynyt Paavalin kanssa kristinuskon kohdalla satuiluna ja omien toiveiden idealisoimisena. Tätä kuvaa Berkeley kuuluisassa kirjoituksessaan "Erakkofilosofista", jolla ei ollut kieltä. Berkeley kirjoitti, ettei mielikuvitus riittänyt käsittämään sitä ihmeellistä tyhjyyttä ja mielteiden niukkuutta, jonka koki hän, joka hylkäsi sanat. Mutta Berkeleyn mukaan erakkofilosofilla oli sittenkin kieli, jos hänen näkökykynsä oli normaali: visuaalinen kieli - juuri tämä kieli on myös kristinuskon tärkein kieli, avain alitajuntaan kuvien ja symbolien avulla, jotka raamattu tarjoaa tulkitsijoilleen mutta, joiden tarinat ovat vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta ja kuuluisivat kirjastossa lastenosastolle satuhyllyyn, elleivät olisi niin sairaita ja perverssejä tarinoita - erityisesti Vanha testamentti - täynnä.

Lähteet:

• (1)   1.Kor.15:3-9
• (2)   Ged Theissen "Varhaisen kristillisen perinteen ihmetarinat" (Fortress Press 1983).
• (3)   Heikki Räisänen "Mitä varhaiset kristityt uskoivat" (WSOY 2011)
• (4)   Antti Kylliäinen "Jumalan ja ihmisen armo" (Otava 2004).
• (5)   Noam Chomsky kirjassaan "Mediakontrolli" (Sammakko 2003) esittelee luvussa "Sivustakatsojan demokratia", Creelin ryhmässä mukana olleen liberaaliteoreetikko ja median johtohahmo Walter Lippmanin esseekokoelman "Liberaalidemokraattisen ajattelun edistyksellinen teoria"-kirjan sisältämiä ideoita.
• (6)   Tuomas Akvinolainen "Summa theologiae" (Gaudeamus 2002).
• (7)   Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 312.
• (8)   Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 313.
• (9)   Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) esipuhe.
• (10)  Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivu 165.
• (11)   Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivu 166.
• (12)  Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivu 167.
• (13)  Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 315.
• (14)  Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 319.
• (15)  Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 320.
• (16)  Lars Aejmelaeus: "Kristinuskon synty - johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan" (Kirjapaja 2007) sivu 436.
• (17)  Alain Badiou "Apostoli Paavali" (GAUDEAMUS 2011).