Palmemurhahuijaus ja miksi se tehtiin

Teksti:

Harald Olausen

"Vallankumouksellisen ja yhteiskunnan kesken vallitsee sota kuolemaan saakka, lakkaamaton, sovittamaton sota. Hänen on tehtävä luettelo niistä, jotka on tuomittu kuolemaan, ja pantava tuomiot täytäntöön sen mukaan kuin he ovat pahaa tehneet."

- Vallankumouksen katkismuskirjan kirjoittaja Nekajev-Bakunin

Poliittiset murhat ovat olleet aina osa valtapolitiikkaa ja tärkeä tapa toisilleen vastakkaisten poliittisten ääriryhmien tapa toteuttaa omaa valtapolitiikkaansa. Poliittisten murhien kulta-ajaksi kutsutaan ajanjaksoa, joka alkoi 1870-luvulla ja päättyy "joskus jonnekin" 1920-luvulle. Kansakunnan johtajia tapetaan usein osittain siksi, että heissä kulminoituu ajan paha henki, tai joku muu sellainen henki, josta halutaan päästä eroon saadakseen tilalle jotain uutta, usein vastakkaista, uudistavaa ja eteenpäin kansakuntaa johdattavaa raikasta tuulta. Locke sanoi teoksessaan "Of Civil Government", että se, joka käyttää väkivaltaa ilman oikeutta saattaa itsensä sotatilaan muihin nähden, joita kohtaan hän sitä käyttää, ja silloin katkeavat kaikki aikaisemmat siteet, kaikki muut oikeudet lakkaavat ja jokaisella on oikeus puolustautua ja vastustaa hyökkääjää." Locke vetosi auktoriteettiin, joka ei ollut Tuomas Akvinolainen tai oikeammin luonnonlaki, jota Locke vastusti. John Milton kirjoitti teoksessaan "The Tenure of Kings and Magistrates" alaotsikkona "Miksi on ja on kaikkina aikoina ollut epäoikeudenmukaista vaatia tyranni tai paha kuningas tilille ja asianmukaisen tuomion jälkeen erottaa ja surmata hänet, jos tavalliset tuomarit ovat laiminlyöneet sen tai kieltäytyneet niin tekemästä?"

Hyvä ja perustavanlaatuinen kysymys, mikä todentuu nykyajan demokratioissa vaaleissa ilman verenvuodatusta siitä huolimatta, että vaaleja vääristellään ja eliitti maksattaa monissa demokratioissa kutsutuissa maissa itselleen suurella rahalla pellekasvoiset marionetit tekemään likaisen työn puolestaan pitää köyhät ja osattomat heidän porttiensa ulkopuolella vaikka väkivallalla. Immanuel Kant kävi debattia vuonna 1797 filosofi Benjamin Constantin kanssa valheesta ja totuudesta. Constantinin mukaan totuuden kertominen on tosin velvollisuus, mutta velvollisuutta ei voi olla ilman oikeutta. Missä ei ole oikeutta, siellä ei ole velvollisuuttakaan. Olemme nimittäin velvollisia kertomaan totuuden ainoastaan sille, jolla on siihen oikeus. Kenellä on oikeus sitten kuulla totuus Olof Palmen murhasta? Kansalla, eliitillä vai hänen murhaajillaan? Siinäpä vasta kysymys, mutta selittää osin miksi Ruotsin hallitus päätti yhdessä Palmen murhaa tutkivien poliisien kanssa tarjota eilen suorana lähetyksenä maailmalle yhden suurimmista valheista, joita Ruotsi on kautta historiansa päästänyt muiden korviin: Palmen murha ei ole ratkennut - kyseessä on valheellisen tiedon levittämistä ja silkkaa poliittista teatteria - toisin kun he väittävät siitä yksinkertaisesta syystä, että murhan ovat tehneet todennäköisesti "ne todelliset alan ammattilaiset", joista osa on mitä ilmeisemmin itse ollut sekoittamassa ja hämmentämässä näkyvillä paikoilla itse murhatutkimusta.

Monet murhat kuten Ceasarin murha osoittavat kuitenkin, että usein murhat vahvistavat enemmän murhatun kuin murhaajien ajatuksia ja tavoitteita yhteiskunnissa. Kuuluisia poliittisia murhia olivat mm; Abraham Lincolnin vuonna 1865, Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Ferdinandin vuonna 1914, Jugoslavian kuningas Aleksanterin vuonna murha, Ranskan ulkoministeri M. Barthoun murha, Ecuadorin presidentti Gabriel Morenon murha vuonna 1875, Turkin sulttaanin murha vuonna 1876, Venäjän tsaarin Aleksanteri II:sn salamurha 1881, Ranskan presidentti Sadi Carnotin murha vuonna 1894, Persian shaahi Nasreddin murha vuonna 1896, Espanjan pääministeri Canovas del Castillon murha 1897, Guetemalan presidentti Juan Barrioksen murha vuonna 1898, Itävallan keisarinnan Elisabetin murha 1899, Italian kuninkaan Umberton murha vuonna 1900, 1901 murhattiin Yhdysvaltojen presidentti McKinley, vuonna 1903 murhattiin Serbian kuningas Aleksanteri ja kuningatar Dragan, vuonna 1907 murhattiin Bulgarian pääministeri Petkov ja Kreikan pääministeri Delyannis, vuonna murhattiin 1908 Portugalin kuningas Carlos ja hänen vallanperijänsä kruununprinssi Luis, vuonna 1910 murhattiin Egyptin pääministeri Butrus Gali, vuonna 1911 Dominikaanisen tasavallan presidentti Caceres, vuonna 1912 Espanjan pääministeri Canalejas y Mendes, vuonna 1913 Meksikon presidentti Fransisco Madero, vuonna 1914 arkkiherttua Frans Ferdinand jne...

Johtajia murhataan etupäässä henkilöityminä jollekin asialle ei niinkään yksityishenkilöinä. Taustalla vaikuttaa vanha käsitys kuninkaasta ja alamaisista. Ennen vanhaan pappiskuninkaan asema murheiden sijaiskärsijänä oli osa kuninkuuden kohtaloa jos asiat menivät huonosti. Hänet tapettiin koska kuninkaan piti kuolla kansansa puolesta ikään kuin uhrina. Kyseessä oli riitti, missä kuninkaan tai kuninkaan sijaisen kuolema esitettiin tavallisesti hedelmällisyysmagiana. Kuningas kuoli mutta syntyi uudelleen seuraajassaan uudessa hahmossa antaen esimerkin jyvälle, joka myös syntyi uudelleen niin, että kansa sai ruokaa ja suojelusta kuninkaastaan. Kuningas oli kuin Jeesus, joka otti kantaakseen kansan kaikki synnit ja sovitti ne kuolemallaan. Huonolla tai epämiellyttäväksi tiedetyllä johtajalla, ei ollut suojaa vastaan kansan oikeutta vaihtaa tai uhrata hänet; murhaaja oli se pappi, joka puhdisti murhaamalla kansan huonoon onneen johdattaneen kuninkaan, jotta he saisivat uuden ja paremman eikä huonon kuninkaan epäonni enää olisi heidän onnensa teillä.

Poliittiset murhat eivät olleet epätavallisia tuhon aikaan eivätkä myöhemminkään, vaikkei niitä enää 20-luvun jälkeen tehtailtu kuin liukuhihnalta osin siksi, että niitä ammatikseen järjestelleet anarkistit pantiin kovaan kuriin ja järjestykseen niin Amerikoissa kuin muuallakin maailmassakin. Epätavalliseksi poliittisten murhien kulta-ajan 1870-1920 näyttävät julkkismurhat tekee Olof Palmen murhaan verrattuna se, että kaikki ne, toisin kuin Palmen murha, ratkaistiin ja syylliset tuomittiin sekä melkein kaikissa tapauksissa myös teloitettiin. Aika oli sekavaa ja poliittista murhia tehtiin käsittämättömät määrät. Poliittisista murhista tuli myös tärkeä osa anarkistien tapaa yrittää järisyttää porvarillisia piirteitä murhaamalla sen ajan näkyvimpiä johtohahmoja mitä odottamattomissa tilanteista. Ensimmäinen suuri nimi poliittisten murhien kulta-ajalla oli Espanjan suosittu ja edistyksellinen pääministeri Juan Prim joulukuussa 1870. Prim oli taistellut ensin diktaattori Esparteroa ja sitten patavanhoillista pääministeri Narvaezia vastaan tuloksellisesti. Oikeiston keskuudessa viha ja halua kostaa kytivät voimakkaasti murhan taustalla, paljastaen samalla miten voimakas näkymättömissä voi olla vanhan vallan koneisto ja mikä voima sillä on silloin kun sen katsoo oikeutuksekseen iskeä - jotain samanlaista ajateltiin olevan taustalla Olof Palmen murhassa.

Kysymys on salamurhasta politiikan välikappaleena. Juuri siitä pitäisi puhua ja keskustella perinpohjaisesti nyt kun siihen vielä on mahdollisuus. Mutta juuri siksi siitä ei puhuta ja keskustella. Juuri siksi koko Palme-tutkinta ja sen päättäminen on ollut sitä miltä se on julkisuudessa näyttänytkin: sekavaa selittelyä ja omien jälkien peittelyä. Kyseessä on suuren luokan "palmemurhahuijaus" ja nyt jos milloin päivän uutisten kanssa työskentelevien toimittajien tulisi kysyä miksi se tehtiin? Kyseessä on poliittinen farssi, joka ei ota loppuakseen edes nyt, kun sen perään yritetään laittaa tutkimuksen lopettamisella lopullinen piste. Ruotsalaisten turvallisuus ja luottamus kansankotia vastaan alkoi murentua viimeistään Palme murhasta. Tänään kun murhaa ei vieläkään "de facto" saada ratkaistuksi, noista 80-luvun kansankodin viimeisistä kuolinkorinoista ei ole enää jäljellä muuta kuin ikäviä painajaisia Ruotsin kulkiessa vääjäämättömästi kohti sekavaa kaaosta ensimmäisessä luokassa, maan alkaessa muistuttaa yhtä enemmin Trumpin fasistista Amerikkaa, jossa erilaiset etniset ja uskonnolliset ryhmät vihaavat ja toimivat toinen toistaan vastaan kenenkään puuttumatta asiaan ennen kuin se taas on lian myöhäistä ja veri roiskuu kaikkialla kaduilla.

Kun Ruotsin pääministeri Olof Palme yli kolmekymmentä vuotta sitten murhattiin Tukholman Sveavägenillä minä asuin Ruotsissa Gärdetin opiskelija-asunnoissa. Murha oli järkyttävä ja tuntui uskomattomalta. Ruotsi oli ollut Pohjolan paratiisi korkean elintasonsa ja kulttuurinsa ansiosta ja useille suomalaisille seksuaalivähemmistöihin kuuluville, kuten minulle, tervetullut opiskelu- ja työpaikka vanharaamatullisen ja homofoobisen Suomen jälkeen. Toinen tärkeä asia oli ruotsalainen poliittinen vasemmistoliike, joka oli taistolaisista vapaa - tosin maolaiset ja trotskilaiset ääriliikkeet olivat vahoja juuri opiskelijoiden keskuudessa - ja missä kyettiin siksi käymään myös eurooppalaisen tapaan Italian Erlingo Berlinguerin kolmannen tien mahdollisuudesta ja Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteerin Georg Marhaisin lanseeraaman eurokommunismin hengessä vapaata keskustelu yhdentyvän Euroopan yhdentyvän vasemmiston syntyaskelista ja opiskelijoiden paikasta sen riveissä.

Palmen murhan aikaan vasemmisto oli menettämässä otettaan nuorisoon. 60-lukulaiset kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheitään ja saivat ensimmäiset vakituiset työpaikkansa. Ruotsissa palkat olivat ennätyskorkealla ja hyvinvointi näkyi kaikkialla. Siitä huolimatta kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Ruotsissa oli alkanut ja näkyä miten oikeanlaidan ääriryhmät vastustivat Palmen hallituksen suosimaa humanitaarista maahanmuuttoa, mikä oli vain kiihtynyt kovaa vauhtia Chilen dramaattisen vallankaappauksen jälkeen 1973. Oikeistopiireissä alkoi esiintyä epäilyjä siitä, että Palme ja koko vasemmisto etsi maailman kriisialueilta tervetulleiksi pakolaisiksi kaikki potentiaaliset vasemmistolaiset, jotka muutaman vuoden päästä Ruotsiin saavuttuaan saivat äänioikeuden ja takasivat vasemmistolle enemmistön isoissa kaupungeissa ja valtiopäivävaaleissa seuraaviksi pariksi kymmeneksi vuodeksi. Silloin oikeiston piirissä alettiin ensi kertaa kuiskia kulisseissa Palmen murhauttamisesta ja turvautumisesta terroriin. Taustalla vaikutti esimerkkinäYhdysvaltojen presidentti James Garfieldin kohtalo. Garfield vastusti Lincolnin suosimaa politiikkaa kohdella voitettuja etelävaltioita hyvin. Garfieldin tappoi eräs hänen politiikkaansa pettynyt. Maailmalla alettiin puhua avoimesti poliittisten johtajien murhista eräänä keinona päästä eroon epämiellyttäväksi koetuista johtajistaan.

Itse kuuluihin Ruotsissa syndikalisteihin eli SAC:hen mutta marssin vappuna LO:n ja sosiaalidemokraattien riveissä pieni punamusta tähti takinliepeessäni muistuttamassa pahimman mahdollisen linjaksi kutsumastamme pragmaattisesta asenteesta. Äänestimme useat nimittäin taktikoiden sosiaalidemokraatteja pitääksemme porvarit hallituksen ulkopuolella. Moni ei muista, että tuolloin Ruotsissa käytiin rajua propagandasotaa vasemmisto vastaan porvarit, eikä edellisestä porvarihallituksen sekasortoisesta ajasta ollut kulunut vasta kuin yksi vaalikausi, kun keskustan Tjorbjörn Fälldin ja kansapuolueen Ola Olsten olivat jakaneet vuorovuosien pääministerin paikan ja alkaneet purkaa sosiaalidemokraattien yhdessä silloisen kommunistipuolueen johtajan Lars Wernerin kanssa rakentamaa vasemmistosävytteistä hyvinvointiyhteiskuntaa, joka oli tarkasti säädelty; vaalit olivat tulossa ja viikkoa ennen Palmen murhaa julkistettiin huolestuttavia galuppeja vasemmiston alamäestä. Missä olit silloin kun Olof Palme murhattiin? Kävelin samana iltana homojen suosimalla Klara Norra Kyrkövägenillä varhaiseen ilta-aikaan. Paikka tunnettiin homojen keskuudessa iskupaikkana. Tätä ja rautatieaseman kuuluisaa homorinkiä ja 80-luvun AIDS-aikaa Mark Lewengoodin aviopuoliso, kirjailija Jonas Gardell on kuvannut kirjassaan "Älä pyyhi koskaan paljain käsin kyyneleitä". Pysähdyin juttelemaan erään volvossa istuvan hyvännäköisen ja lihaksikkaan miehen kanssa ja kysyin mitä hän aikoo tehdä tai mitä hänellä oli mielessä? Tavataanko myöhemmin jossain, kysyin häneltä. Hän nyökytti päätään nauraen ja näytti poliisikorttinsa ja sanoi, että töiden jälkeen käy ensiksi pitää saada selville pääministerin murhaaja.

Ruotsin entisen pääministerin, Olof Palmen murhasta on jälleen tänään esitetty Ruotsissa eräs mahdollinen mahdoton ratkaisu, jota tutkinnanjohtaja pitää mahdollisena mutta ei välttämättä oikeana tai lopullisena. Ruotsin kansallista itsetuntoa nakertaneen entisen pääministerin murhan kalliit ja yli kolme vuosikymmentä kestäneet tutkimukset on saatettu näin päätökseen julkistamalla epäillyn nimi. Ja koska mahdollinen epäilty on maannut kuolleena jo yli kaksikymmentä vuotta, tutkimukset voidaan todennäköisin syin lopettaa ja rauhoittaa näin ruotsalaisten mieliä. Vai voidaanko? Epäilenpä ettei. Kansan suussa Palmen murhaaja on edelleenkin vapaalla jalalla eikä hän välttämättä kuulu edes epäilynalaisiin. Näin ajatellaan laajasti vieläkin Ruotsissa. Palmen murha on käsittämätön, mutta vielä käsittämättömämpää on ollut seurata kaikkea sitä sekoilua, mitä murhatutkimuksen tiimoilta on julkisuuteen tihkunut. On vaikea usko, että murha olisi selvinnyt. Koko juttu vaikuttaa joko tekaistulta ainakin osittain, tai selittelyltä. Selvittämätön murha oli pakko tehdä että tutkimus voidaan päättää ja luikkia joksikin aikaan häpeämään nurkkaan maailman naurut 34-vuoden ajalta painajaisina enää vain häiriten.

Palmen murha ei koskaan ratkea eikä tutkimus lopu. Siitä pitävät huolen tavalliset kansalaiset ja lentävät legendat aiheen ympärillä. Mutta miksi kaikki meni mönkään heti alusta lähtien Palmen murhatutkimuksissa? Ensinnäkin aihe oli epätavallinen, järkyttävä ja arka. Toiseksi murhaa selvittämään lähti liian monta erilaista tutkimushaaraa. Kolmanneksi taustalla vaikutti, tai epäiltiin vaikuttaneen salaisia ja valtiollisia syitä, joita turvallisuussyistä ei tavalliselle kansalle paljastettu. Neljänneksi poliisit tunaroivat tutkimuksissa osin tuhoten tutkimusmateriaaliaan niin, ettei suurelle yleisölle jäänyt epäselväksi poliisin johdon ilmiselvä innottomuus saada selville syyllistä niin, että teoriat saliseen polisiin (SÖPO) ja armeijaan soluttaneiden äärioikeiston salaliitosta Palmea vastaa elivät pitkään Ruotsin vasemmistoälymystön keskuudessa vielä niinkin pitkälle kuin 2000-luvun alkuun. Viidenneksi mediat sotkivat lopulta kaiken mahdollisen tehden syyllisen löytymisestä mahdotonta.

Skandia-miehen selvät kytkökset poliittiseen oikeistoon ja henkilökohtaiset epäonnistumiset ja siitä hänen elämänvoimaa jäytänyt kauna, ovat yksi selitys laajempaan kuvioon, mikä saa täyttymyksensä asiasta, josta ei puhu Suomessa muut kuin Tapio Tamminen kirjassaan "Kansankodin pimeämpi puoli" (Atena 2015), miten nationalismi kaiversi syvät historialliset poteronsa ruotsalaiseen kulttuurin, ja ennen kaikkea sen fanaattinen nuorten kansakuntien helmasyntinä oleva äärinationalismi, mikä juurtui helmasyntinä optimismin synnyttämän 1900-luvun lopun pohjoismaisiin yhteiskuntiin samalla, kun niiden entinen yläluokka, hallitsijat ja rikkaat kokivat syystäkin oman elämänsä ehtojen kaventuneen ja vannoivat kiilusilmäisinä kostoa hegemonian yhteiskunnissa kaapanneille vasemmistolaisille. Kirjoitan tästä samasta vaietusta asiasta syksyllä ilmestyvässä kirjassani "Norjalaisesseitä" (2020 Kulttuuriklubi), miten tänään on vaikea uskoa millaista elämä Norjassa on ollut aikoinaan menneinä hyvinä aikoina, jotka eivät tietenkään olleet hyviä aikoja muuta kuin hyvin harvoille. Kaikki norjalaiset eivät olleet kuitenkaan tyytyväisiä.

On vaikea ymmärtää millainen heidän mielensä ja maailmankuvansa tuolloin oli ja miksi he halusivat pysyä kiinni niin lujasti vanhassa. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miten 80-luvun sosiaaliset ja taloudelliset uudistukset synnyttivät hyvinvoivassa norjalaisoikeistossa valtavan viha-aallon Brundtlandin johtamaa valtiollista feminismiä kohtaan, ja sen ääri-ilmiönä Brundtlandia tähtäimessään pitäneen psykoottisen massamurhaaja Anders Breivikin kaltaisen painajaisunen. Ei kai ole sattumaa, että tämän ajattelun läpitunkema kylmä ja julma Breivik ei näytä minkäänlaisia katumuksen merkkejä tai inhimillisten tunteiden läsnäoloa itsessään tirskuessaan mielihyvästä oikeudenkäyntiensä väliajoilla saamastaan superjulkisuudesta teurastettuaan yhtenä kauniina kesäpäivänä 77 ihmistä veriseksi mössöksi, koska piti heitä esteenä omalle vapauskäsitykselleen yhteiskunnasta, missä yksilöt olivat hänen mielestään vastuussa oman elämänsä ehdoista vain itselleen, ja jossa jokaisen tällaisen vapaan poikkeusyksilön tehtävänä oli keksiä keinot oman vapautensa maksimaaliseksi toteuttamiseksi, jolloin vapaus oli vain itsekkyyttä, jonka päämääränä oli nähdä oman itsensä rajoittamaton ja muista piittaamaton "hälläväliäasenne" ihanteenaan ja oman täydellisyytensä lopullisena päätepisteenä.

Toistan taas tärkein kysymyksen: Entä jos Palmen murhan takana oli sittenkin ovelasti suunniteltu äärioikeiston mahtimiesten salaliitto ja se oli toteutukseltaan täydellinen poliittinen murha niin, ettei kukaan saanut koskaan tietää mitään siitä mitä Sveavägenillä ja kulisseissa ennen sitä ja sen jälkeen tapahtui? Entä jos sen tekijät olivat samanlaisia "saltsjööbadenilaisia" äärioikeistolaisia, näitä Jan Guillion "Pahuus"-kirjassaan kuvaamia muita kiusaavia elitistisiä yksityiskoulujen kasvatteja, joilla on oma maailmansa ja sääntönsä, ja joita on pesiytynyt harmiksi asti turvallisuuselinten johtoon, erilaisiin salaseuroihin, talouselämän huipulle sekä Ruotsin entisen yläluokan, rapistuvan aateliston ja sen lähipiirin ympärille? Miksi tätä ei ole otettu vakavasti Palmen murhatutkimuksessa tai miksi edesmennyt Palmen psykologi-vaimo piti itsepintaisesti kiinni väitteestään Christer Petterssonin syyllisyydestä murhaajana, vaikka mitkään tosiasiat eivät puhuneet sen puolesta? Tunnistiko Lisbet Palme oikean murhaajan ja säikähti sitä vai liittyikö siihen jotain muuta vielä kamalampaa, jota en edes halua lähteä arvuuttelemaan, koska se ei ole tämän jutun pääosassa.

Eilisen Palme-murhatutkimuksen tiedotustilaisuuden mukaan vaikuttaa todennäköisesti siltä, että syyttäjä ei joko tiedä, tai halua tietää koko totuutta. Lausumat "emme tiedä toimiko hän yksin tai oliko kyseessä salaliitto" ovat avainsanoja ymmärtää kysymyksessä olevan kieltäminen ja tosiasioista välittämättä halu panna koko Ruotsin maineen ja henkisen pahoinvoinnin takia asialle edes jonkinlainen loppupiste ja jatkaa eteenpäin. Taustalla voi olla entisen turvallisuus- ja väkivaltakoneiston kieroontunut ajatus poliittisesta salamurhasta oikeutettuna ja hyödyllisenä osana politiikkaa. Kun valta on vaihtunut ja vanha valta pysyy vallassa armeijassa, polisissa, kirkossa jne...on suuri houkutus käyttää hyväveliverkon kautta vanhaa kuristusvaltaa ja aseita politiikan jatkeena kostomielessä. Emme ole murhilla mässäilevä ala-arvoinen mediaräpellys vaan vaativien lukijoiden arvostama filosofis-kulturelli nettilehti, joka pohtii tapahtumien taustalla tahallisesti unohdettuja motiiveja sekä poliittisyhteiskunnallisia kytköksiä sekä pinnan alla vaikuttavia intriikkiä puolesta ja vastaan sekä poliittisen murhan oikeutusta tästä eteenpäin teoreettisesti äärioikeiston kostona Palmen luokkapetturuudelle ja maan upottamisesta yhteiskunnallisen tasa-arvon pakkopaitaan taistelussa poliittisesta hegemoniasta uudistajat vastaan vanhoilliset säilyttäjät.

Yleltä tuli suorana Ruotsista eilen kello 14.00 aikaan jo alussa mainittu Palmen murhatutkimuksen tiedotustilaisuus, jota olivat studiossa kommentoimassa murhasta suoraan Tukholmasta tv-uutiselle jutun tehnyt toimittaja Petteri Väänänen ja Ylen 1990-luvun Tukholman kirjeenvaihtaja Pirjo Auvinen sekä Tukholmasta Ylen nykyinen Skandinavian-kirjeenvaihtaja Kirsi Heikel. Jokaisen näiden kokeneen toimittajan suulla varmistui käsitys teatterista, jota nyt Ruotsin kansalle tarjottiin ilmeisesti poliittisista syistä. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven piti myöhemmin oman tiedotustilaisuutensa asian johdosta mutta paljasti jo sanomalla, että nyt ruotsalaisille tarjoutui tilaisuus saada haava umpeen. Kyseessä on kuten aluksi totesin, koko maata syvältä sielusta nakertanut ikävä asia, joka tavalla tai toisella pitää saada lopetettua samalla kun maa yrittää kitkeä muita turvattomuutta lisääviä epävarmuustekijöitä Ruotsissa, mutta sen ei pitäisi oikeuttaa valehtelemaan lisää. Poliisi ja poliitikot ovat toimineet Palmen murhatutkimuksissa joko tahallisesti tai tahattomasti - mitä en taa usko - väärin ja auttaneet Palmen murhaajaa - olkoot se kuka tahansa - tavalla, mikä pistää kysymään oikeutetusti: onko kyse jostain muusta kuten salaliitosta, josta ei uskalleta puhua, sillä jos se paljastuisi syvässä kriisissä ja kahtia pahasti jakautuneena maa voisi nousta barrikadeille toisiaan vastaan "lumiseksi Mexicoksi", joksi se on jo muutamien arvioitsijoiden mukaan muuttunut jatkuvine jengisotineen ja lähiöissä räjähtävine pommeineen.

Kenellekään ei ole oikeutta sellaiseen totuuteen, joka vahingoittaa muita eikä meillä näin muodoin ole mitään velvollisuuksia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka suunnittelevat murhaa tai tietävät sen jonkun toisen tekemäksi ja estävät tämän tiedon pääsemistä julkisuuteen. Kant kieltäytyi yksiselitteisesti hyväksymästä proposioita "totuuden kertominen on velvollisuus, mutta ainoastaan sille, jolla on oikeus totuuteen", sillä Kantin mukaan totuus ei ole ominaisuus, joka voidaan myöntää yhdelle ja kieltää toiselta. Mikä sitten on totuus ja kenellä on siihen oikeus? Ei ainakaan sitä, mitä Palmen murhatutkimuksen virallisesti lopettanut eilinen syyttäjän päätös tarkoitti, eli valheen jatkamista muodossa ja toisessa siihen asti, kunnes Ruotsi on moraalisesti niin ahtaalla etteivät sen halkeilevat laidat enää kestä natisematta ja repeämättä sitä jatkuvaa julkista häpeää ja pahaa, mitä asioiden salailu ja valehtelu tuo aina väistämättä tullessaan.