Posketonta menoa

Tkesti Harald Olausen

Turhaan viime vuosian elokuvamaailmassa kehuttu ja kiitelty eteläkorealainen Bong Joon-ho ei ole saanut lännessä suurta huomiota ja palkintoja elokuvillaan parhaillaan Ylen Areenasta nähtävillä elokuvahelmillään, Haukkuvat koirat eivät pure (2000), Memories of Murder (2003) ja ensimmäisenä ulkomaalaisen elokuvan Donald Trumpin (mikä nosti elokuvan kulttimainetta lännessä heti kun Trump oli tviitissään runkannut sen päälle) harmiksi Oscarin Hollywoodissa pokannut Parasite (2019).

Kädet taskuissa ja virne naamalla kunnollisia ihmisiä ennen vanhaan kiusanneita tyhjäntoimittajia ja hunsvotteja kutsuttiin koko ajan paskaa pihalle suustaan suoltavien leväperäisten ja ei-kuuntelijaystävällisten ominaisuuksiensa takia poskisolisteiksi, niin "poskettomaksi meno" aina välillä yltyi tarinoiden eduksi, ettei siitä ottanut selvää erkkikään. Tätä samaa on hieman Bong Joon-hon elokuvissakin.

Kun Bong Joon-honin elokuvia katsoo, tuntuu siltä kuin ne olisi tarkoitettu tyhjyyden pelon täyttämiseksi. Katsoja ei uskalla ummistaa silmiään elokuvilta edes hetkeksi, sillä unessa piilee jotain vaarallista. Ne ovat aina kuin kuolema ja herääminen, yhtä tuskallista ymmärtää tyhjyyden olevan kuin ilmaa, jonka olemassaolon huomaa vasta kun elokuvateatterissa valot syttyvät ja pitää lähteä ulos vaikka paskat on housuissa ja ruumis pelosta kankea.

Mutta mikä parasta, Bong Joon-honin elokuvat ovat purevia ja irvaillen hirttoköyttä mukavuuden tunteen ympärille asettelevia satiireja. Ne ivailevat sekä haastavat taidokkaasti ympärillään leijuvaa tylsyyslatteusta, ja ovat vallankumouksellisessa vittuilussaan itseään parempina pitäville ihmisille, kuin tämän päivän repaleisen (ja ruumiskasasta kostajan tavoin nousevan kasvottoman) Robin Hoodin nyrkiniskuja Sherwoodin metsässä itseään keskiluokaksi kutsuvan pikkuporvariston naamaan huonon maun tältä puolen.

Ne ovat myös täsmäkauhukertomuksina taatusti kadun varjoisalta puolelta elämän risaisuuden ja ihmisten ahneuden sekä välinpitämättömyyden aidosti näyttäviä välähdyksiä, siitä vieläkin pahemmasta kurjuudesta ja kurjalistosta, jonka katsojat ovat luulleet unohtuneen menneisiin päiviinsä historian hämärään jo aikapäiviä sitten, vaikka se elää koko ajan vaanien ja valmiina ottamaan omansa heissä ja meissä, allamme, päällämme ja kaikkialla, sielläkin, minne katseemme tai ajatuksemme eivät vielä yllä.

Elokuvien hersyvät hahmot ovat kuin suoraan Maksim Gorkin Pohjalla näytelmästä, missä kurjassa yömajassa asuva sekalainen joukko surkimuksia; huora, b-luokan näyttelijä, narkkari, vankilasta vapautunut ja langennut aatelisnainen riitelevät, raivoavat, juopottelevat, juhlivat ja sekoilevat keskenään vailla järjen häivääkään kuin homo-ortodoksipiispat joulupukinnäköistä ja hieman yksiniittistä heteroarkkipiispaansa vastaan tuhoten samalla muutenkin huonossa hapessa ja huudossa olevan tekopyhän roistokirkkonsa.

Bong Joon-hon elokuvat ovat 2020-luvun täytyy nähdä-elokuvina kuin yhdistelmä Pedro Almodovarin elokuvien kyynelkanavat avaavaa sisäistä melankoliaa ja elämän traagisuuden ihmettelyä yhdistettynä Wong Kai Warin haaveelliseen unimaailmaan; ne ovat harvinaisia ylivetoja lajissaan ja aasialaista comedia della artea parhaimmillaan tummilla sävyillä väritettynä.

Bong Joon-ho on kuin aasialaisen elokuvan Muraki Harukami kertojanlahjojensa ja tyylinsä osalta. Bong Joon-ho osaa hurmaamisen ja keskittymisen vaikean lajin Murakamin tavoin. Tarinat etenevät ovat mukaansa tempaavia ja aina yhtä yllätyksellisiä.

Niiden läpi leikkaavat tunteet ja pelot ovat uskomattoman hienoja aina pienintä yksityiskohtaa myöten ja niiden jännite pitää katsojan hyppysissään aina viime sekunneille saakka ihan kuin kyseessä olisi koko ajan juoksusta kuolemaa ja ajan vääjäämätöntä menoa vastaan (myös yhteiskunnan läpeensä mädättämää korruptiota). Bong Joon-hon elokuvissa on Murakamin erään kirjan tavoin kuin kaksi kuuta - kaksi todellisuutta.

Bong Joon-ho pysäyttää nopeasti ohikiitävät hetket silmiemme eteen ja hidastaa ajan väistämättömyyden kulun silmiemme eteen ymmärrettäviksi kuviksi. Bong Joon-hon mestarillisuus näkyy erityisesti siinä, että hän oivaltaa pienessä ja tavallisessa ohikiitävässä hetkessä kaikki elämän osaset sekä kirjot pahasta hyvän kautta välinpitämättömyyteen ja tilanteiden sattumanvaraisen oikullisuuden esiin houkuttelemaan yllätyksellisyyteen.

Näin Bong Joon-ho pystyy tarjoilemaan katsojilleen aina tuoreen näkökulman vanhoihin asioihin. Hänen käsissään koiran ulina (Haukkuvat koirat eivät pure), poliisien "friedrichdurrematilainen" (Epäily WSOY 1976) hämmennys nerokkaan rikollisen salaperäisyyden edellä (Memories of Murder).

Näin ihmisten väliset tahattomat väärinymmärrykset, arjen askareiden keskeltä pilkistävä kaiken tarkoituksettomuus ja sekavuus yhdistettynä lämpimään elämän sattumuksien synnyttämään inhimilliseen huumoriin Parasite, joka on kuin aasialainen vastine ja nykyajan päivitys Luis Bunuelin aikoinaan pikkuporvarillisuuden universumia järkyttäneeseen elokuvaan Porvariston hillitty charmi (1972), saavat sinfoniallisen siunauksensa (kummitustarinoiden kertominen ja kellarit ovat mukana jo Haukkuvat koirat eivät pure-elokuvasta lähtien, samoin jatkuva Pohjois-Korean pelko).

Wong Kai Waria ja Bong Joon-hota yhdistävät monet seikat, kuten tyhjyyden olemuksen ja jymäyttämisen taidon kuvaaminen, aasialaisen estetiikan lisäksi. Molempien maailmat ovat yhtä lohduttomia ja molempien elokuvissa sataa aina (ainakin jossain vaiheessa ikään kuin luonto kylpisi itsensä Pontius Pilateksen tavoin pesten kätensä syyllisyydestä edessä oleviin odotettuihin traagisiin sattumuksiin).

Molemmilla ohjaajilla näkyy myös pohjalla buddhalaisen ensimmäisen sinetin mukainen ajatus kaikista olosuhteista olevista ilmiöistä väliaikaisina. Ja koska olosuhteet muuttuvat koko ajan, ovat niistä riippuvat ilmiöt yhtä vähän aikaa tässä hetkessä "tosiolevaisia" tuomittuina muuttumaan koko ajan, samoin kun niistä riippuvat ilmiöt ovat olosuhteiden muutosten takia jossain vaiheessa katoamaan tai tuhoutumaan.

Mutta mikä tärkeintä. He osaavat myös eksyttää katsojan tuntemaan olevansa uhattu, hyökkäämällä vanhojen aasialaisten sotaoppien mukaisesti kuin "vihollisen mieltä vastaan", riisumalla heidät heidän omin asein pois omista ennakkoluuloistaan kohti avarampaa tyhjyyttä (niin, on olemassa sekä vaarallista länsimaista tyhjyyttä että vaaratonta itämaista), joka avautuu kukkivan kukan tavoin sekunti sekunnilta enemmin katsojan mielessä ajan, tilan ja tapahtumien sulautuessa samalla toisiinsa.

Näistä aineksista syntyvät aasialaisten elokuvien ne mieltä keventävät kevyet henkäykset, jotka nostavat ne ajattomuuteen elää yhä uudelleen ja uudelleen mielissämme sadoissa eri tarinoissa ja paikoissa aina yhtä erilaisina ja silti samoina.