Professori Timo Airaksinen julkaisee Warelia-kustantamolla keväällä 2025 muistelmansa!

Teksti Harald Olausen

Ensi vuonna tulee kuluneeksi jo neljäkymmentäkaksi vuotta siitä, kun 80- ja 90-lukujen suosituimmaksi ja näkyvimmäksi julkiseksi keskustelijaksi noussut filosofi, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen (s. 1947) piti suurta huomiota saaneen esitelmän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Jo muutama vuosi juhlallisen esitelmän jälkeen ei Suomessa ollut montaakaan ihmistä, jotka eivät tunteneet häntä. Airaksinen opetti päivät yliopistolla ja illat vieraili ahkeraan keskustelutilaisuuksien vauhdittajana sekä medioiden mielipidelinkona, joka ei taatusti yleisön riemuksi ollut koskaan samaa mieltä muiden kanssa, vaan osasi ja uskalsi tarttua rohkeasti härkää sarvista ja pilkkoa puhki silloisia sana- ja ajatushirviöitä.

Joidenkin filosofien mukaan maailman alusta alkaen on ollut kaksi filosofiaa: sellaisen ihmisen filosofia, joka jostain syystä haluaa ruoskia jotakuta toista, ja sitten tuon ruoskittavan ihmisen filosofia. Ota siitä nyt selvää kenen mikin on ja miksi. Mutta se on ainakin selvää, että tänään ruoskittavan ihmisen filosofiaa tapaa entiten siellä, missä todellista keskustelua ei pääse syntymään. Tahto ei tällöin ole (mm. KANT) oma lakinsa, koska se ei aseta itselleen päämäärä; sen sijaan se saa päämääränsä muualta. Niinpä se on "heteronominen", riippuvuussuhteessa, eikä autonominen. Onko näin? Tämä on moraalifilosofi Airaksisen tehtävä: tutkia niiden tarkoituksia ja merkityksiä., sillä kun tahto on autonominen, sen voidaan katsoa antavan itselleen lakinsa (KANT).

Airaksisesta on ollut moneksi näiden vuosikymmenten aikana. Suosio oli hurjimmillaan 80-luvun lopussa, jolloin Airaksista vietiin tilaisuudesta tilaisuuteen. Silloin hän tuli laajemmin suuren yleisön tutuksi ja suosikikkiesiintyjäksi.  Mutta harvoin olemme kuulleet hänen henkilökohtaisia muistelojaan siitä, miten hänestä tuli hän poliittisesti ylikuumenneella ja hektisellä aikakaudella. Suomesta on puuttunut ykkösluokan filosofin, jolla on pitkä lista englanninkielisiä tutkimuksia sekä kokemusta vierailevana professorina maailman yliopistoissa, terävät muistelmat. Nyt sekin poistuu, kun Warelia-kustannus julkaisee kevääll 2025 jo etukäteen suurta mielenkiintoa herättäneet professori Timo Airaksisen muistelmat Millaista oli? – Filosofin oppivuodet. Mistäköhän hän kertoo?

Professorien sanotaan olevan hajamielisiä, Mutta ei Airaksinen, ei sillä tavalla kuin me tavalliset ihmiset olemme kun unohtelemme arjen keskellä rutiinien rasittamina pikkuasioita, vaan valitusajan filosofi-kirjalija Denni Diderotin (1713-1784) tarkoittamalla tavalla: "Hajamielisyyden juuret ovat erityisessä ymmärryksen ominaisuudessa, ideoiden helppoudessa herätellä henkiin toisiaan. Se on vastakohta typeryydelle, joka takertuu yhteen ideaan. Hajamielinen ihminen seuraa yhtäläisellä valppaudella ideoiden liikkeitä sikäli kuin ne näyttäytyvät hänelle; ne pyrkivät päämääriin ja eksyvät niistä. Se taas, joka on ajatusten herra, heittää pikasilmäyksen pyrkimyksilleen vieraisiin ideoihin ja pitää kiinni vain siitä, minkä tuntee omakseen."

Airaksisen ammattifilosofin ura alkoi Turussa. Harvoin saa lukea näin nautinnollista aikalaistodistusta, 'opiskelijan' omaelämäkertaa, jossa älyllinen ilottelu yhdistyy toisaalta sarkastiseen huumoriin ja toisaalta lämminhenkisyyteen. Professori Timo Airaksisen nuoruusmuistelmat vievät meidät elävästi 1960 -ja 1970-lukujen yliopistomaailmaan. Ennen vanhaan hyvään aikaan, vielä kun sivistysyliopisto oli jollakin tavalla hengissä, professorit olivat arvostettuja mutta myös leikkisäksi tunnettuja veitikoita, joilla oli tapana kertoa kaskuja toinen toisistaan pienissä omakustannekirjoissa, joita he jakoivat ystävilleen lahjoiksi. Kaskujen tarkoitus oli olla sekä hauska että hieman (piilo)ilkeä, mutta myös kuvata heidän elämäänsä vitsiä väkäsellä vääntäen.

Yksi tällainen jälkipolville säilynyt kirja on professori Paavo Seppäsen kirja Varsinaisia professoreita (Yliopistopaino, 1992). Kirja on "aikasidonnaisesta tuhmuudestaan" lieventynyt mutta edelleenkin osuvaa satiiria. Esipuheessa Seppänen muistuttaa, että vanhan määritelmän mukaan professori on "ein Mann anderer Meinung" eli mies, joka on eri mieltä: "Omaleimaisia ja eri mieltä olevia ovat myös ne lukuisat Helsingin yliopiston professorit, minkä omalla tavallaan toivon ilmenevän myös tästä yliopistoelämän enemmän tai vähemmän epävirallista perinnettä esittelevästä julkaisusta." Seppäsen kirjan kieli on juhlavaa. Juuri sellaista, kun voi ajan päästä kuvitella joskus "varsinaisten professorien" toisistaan huvittelumielessä ilakoiden käyttämän.

Me elämme hierarkkisten moraalisuhteiden verkostoissa, missä tunne yhteenkuulluvuudesta voi olla voimakkaampi kuin lait tai muut viralliset pakot. Pitää muistaa, että jo brittiläisfilosofi John Locke muistutti, että ihmisten välillä on monia ei-juridisia eriarvoisuuden muotoja, jotka eivät edellytä suostumusta, kuten poikkeukselliset kyvyt verrattuna toisiin. Onko tässä - vaikkakin kaukaa haettuna - yksi mahdollinen selitys professorien oikeutetulle (tiedon) ylemmyydentunteelle yleisesti ottaen? Ehkä (ehkä EI!), sillä juuri Locke oli se, joka totesi toisten ihmisten arvostuksen saamisen ja heidän paheksuntansa välttämisen olleen yksi inhimillisen toiminnan voimakkaimpia motiiveja, mikä ohjasi ihmisiä tehokkaasti maailmassa eteenpäin haluttuun suuntaan.

Seppäsen kirja on arvokasta luettavaa kuin muistona menneistä ajoista, jotka eivät palaa, ja siksi, että se sisältää kokoelman Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina pitämiensä professorien esittelyksi luonnehdittavia puheita vuosilta 1974-84. Pääosa näistä puheista on pidetty ns. "kahvikonsistorissa" eli virkaanastujaisten yhteydessä järjestetyissä uusien varsinaisten professorien esittely- ja kahvitilaisuuksissa. Seppänen on perinteestä poiketen piirtänyt kaikista 24:sta esitellystä professorista myös kuvat: "Omalta osaltani toivon niidenkin edustavan sitä samaa akateemisen vapauden ja tieteellisen subjektiivisuuden henkeä, josta viileinkään objektiivisuus ei ole pystynyt professoreita kokonaan vierottamaan."

Mielenkiinto kirjassa kohdistuu kuitenkin aivan erityisesti sen loppupuolella juuri valittuun uuteen filosofian professori Timo Airaksiseen, jolle Seppänen piti puheen Airaksisen virkaanastujaisissa 30.11.1983 otsikolla Moraalifilosofin moraali: "Kuten herra Kansleri, Herra Rehtori, yliopiston hallintomiehet sekä muut tieteen ystävät ja suosijat ovat voineet todeta, on tänään astunut virkaansa myös filosofi, juuri nyt näytteillä oleva vaasalaisen valokuvaajan poika ja herra ja professori Timo Airaksinen. Tämä Airaksinen, jonka opetusalaan kuuluvat arvofilosofia ja etiikka sekä yhteiskunta- ja oikeusfilosofia, on erityisen kiinnostunut tieto-opista ja niin kuin virkaanastujaisesitelmässä ilmeni, myös pikemminkin avoimesta, kuin ahtaasta moraalista."

Teksti on piikikästä ja sen pinnanalaiset sävyt paljastavat asioista tietäville yliopistomaailman kulisseissa käytävän raadollisen valtapelin, professorit kun sattuvat olemaan samalla tavalla jumalan asemassa tietoviisaina kuin lääkäritkin vanhan kansa suussa lähes maagisina ihmispoppamiehinä. Paikka auringossa on hankittava kovalla työllä, lukemisella, nerokuudella ja tietenkin suhteilla, pelisilmällä, politikoimalla ja terävillä kyynärpäillä sekä kärsivällisyydellä. "Hintikan miehiin – enempää kuin muihinkaan koulukuntiin, joiden suuri merkitys suomalaiseen filosofiaan on voitu todeta erityisesti erilaisten valitusten ja kanteluiden yhteydessä – Airaksinen ei katso kuuluvansa. Itse asiassa hänen uransa on alkanut enemmän psykologina kuin filosofina."

Seppänen kuvailee Airaksista henkisessä mielessä notkeaksi mieheksi, joka ei sitoudu turhia tyhmiin olettamuksiin, jotka vallitsevat kussakin ajassa: "Tutkijana hänen ahkeruutensa näyttää yhä tehostuneen, sillä asiantuntijalausunnoista saa sellaisen käsityksen, että kysymys ei ole aina vain ahkeruudesta vaan myös malttamattomuudesta. Tuloksia näyttää syntyneen myös siksi, että koulukuntaristiriitojen ulkopuolella pysyttely antoi aikaa." Kalajututkin uusi professori taitaa pohjalaisen vakaasti erottamalla ikävän toden hauskemmasta tarusta. Ja kun Suomessa ollaan, missä myös toisten penkin alle juominen on ollut tapa osoittaa oppineisuutensa, viinastakin väännetään vitsaksi oma kuriton kappaleensa kuin muistoksi hurjista vuosista.

Samoin esiintyvät "pahan ongelma", papit ja avarakatseisuus sekä suurpiirteisyys - asiat, jotka ovat pyörineet yli neljäkymmentävuotta "kyyniseksi realistiksi" julistautuneen Airaksisen mielessä, kuten uskonto, kirkko ja erityisesti kristillisyys sen pohjoisen ankarassa ja mielikuvituksettomassa ilmentymismuodossaan tuntuu olevan vaasalaislähtöiselle Airaksiselle, Suomen johtavalle ateistille edelleenkin elämää suurempi kysymys, jota hän on pohtinut,  ja pohtii julkisesti mm. monissa kirjoissaan, kuin jatkaen filosofi Ortega y Gassetin teoksen Selkärangaton Espanja kuvailemaa kristillistä itsekästä ylivaltaa; kautta aikojen kirkko kun ei ole ajatellut, mitään muuta kuin omaa itseään ja suosinut ihmisrodun huonoimpia ominaisuuksia.

Oikein ymmärrettynä ihmisenä oleminen on muodon tavoittelua, määrittelyn luomista määrittelemättömälle elämälle ja ajoittaista tietoisuutta siitä, että kaikki määritelmät ovat lopulta vain petosta ja illuusiota. Ihminen elää harhoista, joiden vallassa jokainen on omaan itseensä nähden. Näkeekö ihminen silloin itsensä sellaisena kuin hän on vai sellaisena kuin hän haluaisi olla? Se on hyvä ja tärkeä kysymys pohdittavaksi kaikkien ihmisten jossain vaiheessa elämäänsä, kun ihmettelyn aika alkaa olla ohitse. Mutta ihminen sortuu pettämään enemmänkin itseään kuin tutkimaan omaa sisintään ja kysymään tärkeän kysymyksen: Miksi? Kyseessä on etiikka. Millaista on elämä ja miten se ymmärretään. Etiikka on ollut professori Timo Airaksisen erikoisalaa.

Hyvä esimerkki etiikan ongelmista on Aristoteleen Nikomakhoksen etiikan (Gaudeamus, 1989) IX-kirjan 3.luvussa kysymä ongelmallisuus siitä, tulisiko ystävyys purkaa vai ei, kun osapuolet eivät pysy muuttumattomina. Tätä ennen on pohdittu asiaa syvällisesti ja juurta jaksaen. Aristoteleen mielestä voisimme ehkä todeta, ettei siinä ole mitään outoa, kun hyötyyn tai nautintoon perustuva ystävyys loppuu osapuolten kadotettua nämä ominaisuudet, sillä he olivat niiden ystäviä, ja on luonnollista, että ystävyys sammuu niiden hävitessä. Mutta siitä voi valittaa, jos joku rakasti toista hyödyn tai nautinnon takia ja teeskenteli tekevänsä näin luonteen takia. Miksi tämä pohdiskelu? Airaksisen seuraava ja viimeinen kirja kertoo KUOLEMASTA