Punapääoman romahdus 90-luvulla
Teksti:
Harald Olausen
Vasemmiston oma populisti, taloustoimittaja Esko Seppänen "Punapääoman romahdus (WSOY)"-kirjassaan aloitti nämä keskustelut jo vuonna 1995. Seppänen yritti propagandoida oman aikansa hengenheimolaisista huonoin tuloksin henkisiä uusluddeetteja rikkoakseen kaulaamme kiristävän ja vapaata hengitystämme ahdistava mekaanisen taian ehdottoman sokean typeryyden, rohkaisemalla vastaanhangoittelevia ottamaan aimo annoksin reilusti etäisyyttä valheellisesta sinivalkoisesta typeryysnostalgiasta, koska hän oli huomannut, että sinivalkoisen suomivalheen saatanallisissa myllyissä mielen avoimuutta ja herkkyyttä muokattiin materialismia ja järjestysvaltaa ihannoivaksi ja kunnioittavaksi massatuotteeksi.
Ja että samoin kuin "jaloa villiä", oli yhtä vaikeaa löytää epä-älyllisessä, yhden totuuden näköalattomassa ja ei-kriittisessä Suomessa puhtain vaikuttimin muiden puolesta toimivaa ja oman etunsa unohtavaa romantiikan kääntöpuolen, industrialismin Sherwoodin ruostemetsiin raiskaamaa "robinhoodvasemmistolaista", sellaista valkokankaiden lumoavaa tähdenlentoa, jonka kansaa kiinnostava erilaisuus ja voima piilisivät auktoriteetteja kunnioittamattomassa romanttis-traagisessa byronilaisessa nykysankarissa, joka olisi taistellessaan hyvän puolesta pahaa vastaan rehellisyyttään ja viattomuuttaan kyvytön valheisiin ja kompromisseihin. Siksi voimme kysyä Seppäsen kirjan innoittamina: Mitä opimme punapääoman romahduksesta?
Porvarillinen, ja erityisesti keskiluokkainen, kulutukseen perustuva keskivertoelämä näytti tuolloin vuona 1995 Seppäsen mielestä olevan kaikkien alojen erityisasiantuntijoina esiintyvän ja silloin nousussa olleen markkinointiluokan valheellinen selittelyprojekti. Mutta varsinaisen vian hän näki, harvinaista kyllä, tällä kertaa omissa joukoissaan. Seppänen lataa heti kirjansa alussa suorasukaiseen tapaansa ongelman kuuman ytimen todennäköisesti vasemmistolaisesti pääosin tuolloin koostuneelle lukijoilleen väittämällä, ettei vasemmiston aatteista enää oikein tiedä mitä ne ovat. Vasemmiston uusi tuleminen voi parhaimmillaan Seppäsen mukaan tapahtua vain kieltämisen kieltämisen, ei unohtamisen ja peittelyn kautta kuten silloin asianlaita hänestä tuntui olevan:
"Jos mennyt palaa, se on uudessa tulemisessaan erilaista kuin vanha. Jos vasemmisto tulee, se ei voi olla vanhaa valtaa. Vapaan vasemmiston ei pidä haikailla paluuta menneisyyteen vaan matkata moderniin. Kieltämisen kieltäminen ei ole sitä, että vanhat virheet kielletään vaan että niistä opitaan. Vanha vasemmisto on ollut vanhan järjestyksen puolella ja toiminut siinä uskossa, että vapaiden valtiopäivien varassa mutta ilman kasakoiden pistimiä järjestelmämme olisi romahtanut jo heti alkuunsa."
Heti perään pitää todeta kaksi ongelmaa varoitukseksi Seppäsen suhteen. Se ei varmastikaan tule lukijalle yllätyksenä, että Seppänen tunnettuna tuon ajan känkkäränkkäisenä vasemmiston omana herra suorasuuna ja toimittajana kärjisti esittämiään ongelmia hyvän lehtimiehen tavoin muutamiin retoorisiin väittämiin typistäessään kertomuksensa ymmärrettäville tasoille, mutta unohti samalla mainita kolikon toisesta puolesta lukijoilleen tai äänestäjilleen kunnon propagandistin tavoin yhtään mitään.
Toinen ongelma on Seppäsen käyttämä sekaannusta aiheuttava vasemmistotermi samaan aikaan kun vasemmistoliitto oli juuri kovien synnytyskipujen kanssa perustettu. Joskus Seppänen, joka tuohon aikaan flirttaili taistolaisten kanssa, asia, jota nyt on vaikea uskoa tästä entisen vihamiehensä Iiro Viinasen julkisuudessa kovasti lauhtuneesta ystävästä kovin helpolla, puhui vasemmistosta tarkoittamalla sillä myös suuresti inhoamiaan työväenluokan omia punaporvareita eli petturidemareita, joskus vain tarkoittaen sillä SKP:n ja SKDL:n kuihtuvia jäännöksiä.
Ja verrattain usein sinä uutena vasemmistona, minkä kärkituoksinassa hän olisi itse halunnut olla johtavana vasemmistoälykkönä (Kyllä! uskokaa tai älkää: hän todellakin sisäpiirin juorujen mukaan haaveili olevansa Mauno Pekkalan (joka loikkasi demareista) jälkeen toinen Suomea demareista vasemmalta johtanut pääministeri) johdattamassa Suomea silloisen poliittisen eliitin turmiollisesti demokratiaa ja kansaa vastaan käyttämästä "korporatiivisesta pragmatismista (never heard before: ehkä siksi, että se on Seppäsen itse keksimä termi)" kohti Seppäsen omaa vasemmistopopulistista vaihtoehtoa (joka oli vain joukko ranskalaisviivatyyppistä ärhäntelyjä paperilla vallanpitäjille), josta hyvin harva sellainen, joka ei ole lukenut Seppäsen kirjoja, ei tiedä yhtään mitään.
Seppänen on pohjimmiltaan mäkättävä ja kaunainen vanhavasemmistolainen agitaattori, joka ei jaksa pysyä ajan virrassa enää räksyttämässä yhtä innokkaana kuin ennen oppiakseen uutta, vaan toistaa vanhoja ajatuksia ja oppeja kerran oppimansa mantran tavoin (nyt jo kuuroille korville, sillä suuri osa hänen aikaisemmista äänestäjistään on jo kuollut tai melkein haudan partaalla). Kirjassaan hän avaa kuitenkin hieman omaa käsitehirviötään korporaatioista, mikä osoitti hänen olleen pahimman luokan yhteistyötä eri luokkarajojen yli vastustanut vanha vasemmistodinosaurusänkyrä (Seppäsellä oli parhaina aikoinaan tapana keksiä Paavo Väyrysen tavoin tuhkatiheään omaan todellisuuteensa ja suuhunsa sopivia poliittisia "täsmäilmoituksia" valitsijoilleen). Se korporaatio, mistä Seppänenkin puhuu, löytyy sosiologi Risto Alapuron isäntien ja työväestön suhteita kuvanneesta tutkimuksesta.
"Mitä enemmän, suoremmin ja ystävällisemmin isännät seurustelevat palvelijansa kanssa, sen helpommin palvelijat oppivat tuntemaan isäntänsä, jalostuvat ja rupeavat pyrkimään valoa kohti."
Tämä wrightiläisen työväenliikkeen toive kauhistutti täydellistä luokkavastakkainasettelua poliittisen pelastuspropangandansa turvaksi tarvinnutta aktiivikommunistia. Tämä oli myös Seppäselle punainen vaate; pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen valtion, elinkeinoelämän ja ay-liikkeen välillä kuten Ruotsissa, jossa institutionalisoitunut sosiaalidemokratia kesytti rajua muutosta ja yhteisomistukseen perustuvaa sosialismia vaatineet vaaleanpunaisen (Myrdalien perhe) tasa-arvo-sosiaalidemokratian puolelle unelmanaan volvo, omakotitalo, kerran vuodessa etelän lomamatka, kesämökki, Kallen kaviaaria aamiaispöydässä ja väritelevisio.
"Aatteet ovat siis kuolleet. Kun vasemmisto on valinnut vallan ja vapauden välillä, se on uhrannut vapauden vallalle, eikä sille ole muuta perustetta että niin ovat tehneet muutkin", Seppänen kirjoitti vuonna 1995. Mutta oliko Seppänen kirjassaan oikeassa tuolloin?
Seppänen inhoaa sopuilua ja työväestön sekä kapitalistien ruotsalaista Midaan-kädenpuristusta. Seppäsen suuri ja vilpitön oivallus oli, ettei vasemmistolaisilla ihmisillä ollut muita puhtaampia poliittisia tavoitteita tai toimintatapoja. Seppänen ymmärsi itse hyvin miksi Hegelin mukaan tällainen ei kelpaa moraalin pohjaksi, koska kiistämättömistä hyvistä aikomuksista ja vakaumuksesta huolimatta vasemmistolaiset voivat tehdä Stalinin tavoin hirmutöitä tekopyhästi jälkeenpäin Paavalin sanoin itselleen armoa anellen. "Miksi en tee sitä hyvää mitä haluaisin, vaan sitä pahaa mitä en haluaisi".
Seppänen ei myöskään ymmärtänyt sellaisia puheita, jossa kuviteltiin vasemmistolaisen moraalin olevan muita parempi. Seppänen oli hyvää vauhtia kehittymässä räksyttäväksi rakiksi porvariston puntin liepeissä, ja oli oman aikansa lupaava kansanräksyttäjä Tsiprasis, tai äkkiväärä suomalainen yhdistelmäsekoitus vasemmistoälykkö Raul Palmgrenia populisti Timo Soinia, jolta olisi vain sopivan paikan tullen riisuttu kardinaalin viitta ja lisätty hieman punaväriä naamaan. Seppäsen mukaan kaiken mahdollisti nouseva keskiluokka, joka oli aina valmis elämään ripulitaloutta (paljon sisään ja ulos) ja sukupolvien välistä cowboy-taloutta (laitumien- ja aatteiden ehtyessä muutetaan yhä kauemmaksi länteen).
Vasemmiston uuden tulemisen este oli tuolloin hänen mukaansa se, että SDP:n ja vasemmistoliiton parhailla kaadereilla oli paikallisesta kaavoitusvallasta juopuvien kunnallispamppujen tai pönäköiden ay-miesten sielu, sitä samaa porukkavaltaa, joka Seppäsen mielestä tuhosi lopulta koko punapääomankin. On hyvä muistuttaa, ettei ollut Kekkosen ja Neuvostoliiton ahdistaman suomalaisen porvariston ansio, ettei vasemmistovalta rantautunut koskaan kunnolla Suomeen, vaan taistolaisten, vasemmiston omien kauhukakaroiden, tämä Suomen poliittisen lähihistorian mielenkiintoisin "kummajainen", mikä oli hegemoniavoimissaan medioissa - ei todellisuudessa poliittisena joukkoliikkeenä - koko pysähtyneisyyden ajaksi kutsutun 1970-luvun toimien porvarien pelotteena ja kirittäjänä kohti porvarillisten vapauksien aikaa pois kollektiivisen pakkovallan uhkasta.
Taistolaiset saivat kutsumanimensä Suomen kommunistisen puolueen vasemmistosiipeä johtaneen Taisto Sinisalon mukaan. Häntä pidettiin porvarillisessa julkisuudessa suoraviivaisena "sarvikuonona", vaikka hän todellisuudessa oli lähes mielisairaalloista fanatismia lähennellyt kiiluvasilmäinen neuvostokommunisti ja "viideskolonnainen isänmaaton puolivakooja" sekä tiukan linjan leppymätön stalinisti.
Mutta mihin punapääomaa tarvitaan? Suomalainen vasemmisto kuoli omaan mahdottomuutensa vasta kun Neuvostoliitto romahti. Sen jälkeen maassa on käyty koko ajan vanhaa taistelua joko Venäjän tai vuoroin lännen puolesta tai niitä vastaan (kirjoitan jossain toisessa kirjassa siitä miksi norjansukuiset Suomessa ovat etupäässä ehdottoman länsi- ja natomielisiä). Todellisuudessa taistolaisten merkitys suoraan ei ollut niin suuri kuin silloin luultiin. Mutta sisäiset jännitteet, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton uhka ja tästä johtunut ratkaisematon pattitilanne jähmetti koko maan ja erityisesti sen vasemmiston paikoilleen 50-vuotisen poliittisen jääkauden alle porvariston onneksi.
Punapääomaa tarvittiin samaan kuin poliittista vasemmistoa, pitämään vasemmistolaisuuden pystyssä ja näyttämään unelmalla olleen myös taloudellista vaikuttavuutta. Taistolaiset olivat ajan muoti-ilmiö ja heidän merkityksensä oli lähinnä symbolinen viidennen kolonnan turvamuistutus siitä, että Neuvostoliitolla oli koko ajan omat joukot maan sisällä, johon se tarvittaessa Tsekkoslovakian tavoin (Hertta Kuusisen suurin älymöläys oli paljastaa kuuluisassa Messuhallinpuheessaan 1948 heti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen saman tien olevan mahdollinen myös Suomessa) oli valmis hädän keskellä häikäilemättömästi turvautumaan.
Taistolaiset arvostelivat voimakkaasti muun vasemmiston politiikantekoa ja taloudenhoitoa (kannattaa lukea vaikka vasemmistoliiton entisen puheenjohtajan, Suvi-Anne Siimeksen Politiikan piilokuvat (Otava 2002). Kritiikki oli niin ärsyttävää ja epäoikeudenmukaista, että se vammautti veljet vasemmalla osin sekä toiminta- että yhteistyökyvyttömiksi pitkäksi aikaa, vaikka itse taistolaisten harjoittama kova talouskritiikki ei siltikään tavoittanut karmeudessaan tuon ajan koko todellisuutta - esimerkiksi joukkotyöttömyyden laajuutta.
Suomen pankkikriisin kokonaistappio oli 8,4 miljardia euroa eli 110.000 työvuotta. Stora Enson Amerikan seikkailu vei 5,6 miljardia euroa (80.000 suomalaista olisi voinut olla töissä vuoden), Soneran uhkapeli Saksan ja Italian ilmatiloissa maksoi 4,3 miljardia euroa eli 70.000 työvuotta, Postipankki hassasi New Yorkin konttorissaan 80 miljoonaa euroa. Suomen kansantalous oli romahtamisen partaalla. Luetteloa voisi jatkaa. Taistolaisten kritiikki ja varoitukset olivat liian lempeitä ja vähäpätöisiä myöhempien tosiasioiden valossa, vaikka he olivatkin 1970-luvulla suomalaisen yhteiskunnan aktiivisin etenkin nuorten poliittinen ryhmä. Taistolaiset varoittivat suomalaista yhteiskuntaa taloudellisesta kytkeytymisestä länteen ja "oikeistovaarasta".
Seppänen ihmetteli kirjassaan, miten yli 700 toimipaikkaa maassa omanneen valtavan Eka-konsernin, jonka liikevaihto oli parhaimmillaan yli 15 miljardia Suomen markkaa ja missä työskenteli yli 13.000 ihmistä, olemassaolotaistelua käytiin pelkän kirjanpidon avulla, niin että kun demarivetoisen Ekan tappiot alkoivat kasaantua Ekaan, se puristi niiden kätkemiseksi kuiviin hyvin tuottaneet ja oman alansa suuriin kuuluneet vakuutusyhtiö Kansan sekä rakennusyhtiö Hakan. Eka onnistui pelaamalla laittomasti korkeiden demaripoliitikkojen suostumuksella tilinpäätöspelejä Seppäsen mukaan näiden yhtiöiden omaisuuksilla, kassavirroilla ja taseilla.
Esimerkiksi silloinen pääjohtaja Eero Rantala (jonka isä oli myös vaikutusvaltainen demaripamppu, Yrjö Rantala, sekä Metalliliiton että SDP:n Helsingin piirin puheenjohtaja ja sai aikoinaan tyrkytettyä puolueelle erinäisten kissanhännänvetojen nimissä korruptoituneen demarinepotismin tapaan lahjattoman ja moraaliltaan kyseenalaisen "Ema"-poikansa puolueensa vaikutusvaltaisen talouseliittiin tunnetuin vahingollisin seurauksin) hermostui vuonna 1992 tasetta laadittaessa tilintarkastajiin, jotka oli sentään valittu itseään täydentävästä demarieliitistä, kun he varoittivat yhtiötä vääristä kirjauksista.
Seppänen kertoo kirjassaan yhden jos toisenkin pysäyttävän esimerkin pitkään jatkuneesta vasemmistovalheen rikollisesta tasekikkailusta pelinään koko vasemmiston taloususkottavuus. Siksi oman etupihan siisteys ja uskottavat fasadit oli poliittiselle vasemmistoeliitille enemmän kuin tärkeitä. Ne olivat se ovela sumuverho, jolla kansa saatiin uskomaan ja luottamaan heihin. Tekiväthän tavallisten työläisnaisien uskomusten mukaan vasemmistojohtajat vain hyvää, onnistuen ilmoittamien lukujensa valossa kehittämään työläisten yhdessä omistamista bisneksistä kannattavia, vaikka he eivät tienneet sitä, että kyseessä oli varsinainen iso pukki supernälkäisenä kaalimaan vartijana valmiina hotkimaan ahnaaseen suuhunsa koko kaalimaan mitä nopeammin sen parempi. Heihin luotettiin, koska he hoitivat myös paitsi keräyksin ja talkoilla sekä testamentein kerättyä yhteistä omaisuutta, niin myös talletuksia ja päivittäistavarakauppaa, joilla oli valtava tunnearvo äänestävän työväestön keskuudessa.
"Lintulahti Oy:n (joka oli EKA:n omistama, mutta taseen ulkopuolelle siirretty yhtiö) taseessa oli kiinteistöjä, joille oli kaavoitettu yhteensä 28400 neliötä asuntorakennusoikeutta ja 11000 neliötä hotellirakennusoikeutta. Kun Haka (EKA:n oma rakennusfirma) möi mainitut neliömetrit Lintulahdelle, niistä kirjattiin myyjän tulokseen 155 miljoonaa markkaa, mutta rahaa ei liikuteltu. Lintulahti jäi Ekalle velkaa 250 miljoonaa markkaa, vaikka sen omaisuuden tosiasiallinen arvo ei ollut kuin alle 100 miljoonaa markkaa."
Ymmärrättekö mistä tässä on oikein kysymys? Vasemmistolaisesta talouspolitiikasta pahimmillaan, joka on heidän "tempputyöllistämislääkkeensä" vaivaan kun vaivaan. Paljon puhetta ja vähän oikeita tapahtumia. Numeroita ja tavoitteita, mutta ei mitään todellista. Ei tämä ole taloudenhoitoa vaan puhdasta kusettamista ja silkkaa rosvoamista, osin koska helposti asiantuntijavallan edessä höynäytettävät ja taloudesta mitään tietämättömät vasemmistopoliitikot olivat vain kakkuja ja hyviä pitoleipiä syövä turhantärkeä kumileimaisin vailla todellista valtaa.
Lisää esimerkkejä varoittavia löytyy punapääoman historiasta roppakaupalla. esimerkiksi Simonkylän sos.dem killan konkurssi maksoi valtiolle yli 105 miljoonaa Suomen markkaa hieman myöhemmin. Kun Eka ei enää Seppäsen mukaan saanut pankeilta lainaa, se alkoi haalia sitä markkinoilta tarjoamalla tallettajille suuren koron. 1993 yhdeksän kuukauden ajan se onnistui tässä tehtävässä erinomaisesti haalien tallettajilta konkurssikypsälle yhtiölle yli 480 miljoona markkaa, aikomattakaan koskaan palauttaa rahoja asiakkailleen. Ekan talletukset kasvoivat samaan aikaan 80 % kun ne vähenivät pankeissa 18 %. Ekan talletukset maksoi lopulta Ahon porvarihallitus pankkitakausvaroista. Seppänen lopettaa kirjansa vuonna 1995 toteamukseen, ettei ilman eetosta ole vasemmistoa. "Ilman punapääomaa kyllä pärjäillään varsinkin kun sitä ei enää ole!